Miksi avun hakeminen mielenterveysongelmiin tuntuu luovuttamiselta?

Asiahan on juuri päinvastoin. Avun hakeminen on merkki siitä, että ihminen haluaa päästä eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä kaikkea tuohon liittyvää ihmisen päässä pyörii, silloin kun hän kokee noin?

"Apua, en selviäkään yksin"

"Apua, nyt joku saa tietää"

Kumpikin ajatusmalli on kieroutunut ja virheellinen. Kukaan ei pärjää yksin, kaikki tarvitsevat joskus muiden apua. Ja ne ammattilaiset ovat siellä sitä varten, että auttavat. He ovat vaitiolovelvollisia, heillä on koulutus, ja heille maksetaan ihmisten auttamisesta. Ja jos joku sivullinen näkee sinun menevän mielenterveystoimistoon tai terapeutin vastaanotolle... No mitä sitten?

Luovuttamista olisi se, että käpertyisi yksin nurkkaan kuolemaan. 

Musta on tuntunut aikoinaan vähän tuolta... Kotona lähes raivoihailtiin "pärjäämistä" ja ennemmin vedettiin oma itse ihan piippuun kuin oltaisiin pyydetty apua silloin, kun sille oli tarvetta. Tuosta opin häpeämään omia "heikkouksiani" ja olemaan ylpeä siitä, että pärjäsin yksin. Onneksi mulla oli kuitenkin myös jonkinlainen tietoisuus siitä, ettei tuo kotikuvio ollut normaali, ja omilleni muutettuani oonkin hakenut apua senkin edestä. "Luovutin" siis omien suuruudenhullujen kuvitelmieni suhteen, että muka selviäisin elämästä täysin omin avuin. Terapiassa opin, ettei kenenkään pitäisi joutuakaan selviämään! Mun piti niellä ylpeyteni, suostua olemaan haavoittuvaisena toisen ihmisen edessä, ja sitä kautta oon oppinut, että on olemassa ihmisiä, jotka *haluavat* auttaa ja että *saan* olla tarvitseva. Nyt on paljon helpompi hengittää kuin silloin, kun yritin yksin kannatella itseäni :)

Ai se on luovuttamista, jos haluaa parantua?

Mulla ainakin vaihtelee mielialat ja välillä ajattelen, että olen masentunut (koska kyllähän se siihen viittaa, että miettii jatkuvasti tosissaan kuolemaa), välillä taas tuntuu että ihan hyvinhän nyt sujuu ja ehkä ne kuolema-ajatukset oli ihan ohimenevä mielenhäiriö. No, ehkä olenkin bipo kun mielialanvaihtelut on niin rajuja. Mutta jos sitoutuu mt-hoitoon, niin sitoutuu myös siihen mielenterveysongelmaan ja mahdolliseen diagnoosiin. Joskus se voi olla hyväksi, mutta joskus vain turhaan ihminen identifioituu siihen, että mä nyt olen tällainen esim masentunut. Sitten sitä oikein muistaa olla onneton mahdollisimman usein.

Valitettavasti psykiatrit, osastot ja lääkkeet voivat saada elämäsi todella pahasti sekaisin. En viitsi mennä yksityiskohtiin. Näitä tarinoita on netti pullollaan. Mutta lääkärihoitoa kannattaa välttää ellei ole ihan sekaisin. Älä anna vieraiden ihmisten ja lääkefirmojen leikkiä aivokemiallasi ja elämälläsi. Toisin sanoen, se tuntuu luovuttamisesta koska se on sitä.

No joillekin se on kova nöyrtymisen paikka. Mieluitenhan kaikki laittaisivat psyykensä kuntoon ihan voimin, jos vaan pystyisivät. Usein kaikenlaista on ominpäin jo kokeiltukin, toisinaan jopa tuhoisin seurauksin, ennen kuin on pakko myöntää, että en vaan selviydykään tästä yksin.

Sitä tärkeämpää se esitten olisikin, että hoitoa hakeva potilas sitten kanssa saisi sitä hoitoa, apua ja tukea - ei vähättelyä, pilkkaa, syyllistämistä ja hylkäämistä. Hyvä jos apua tarvitsevalla on siinä vaiheessa jäljellä vielä edes pikkasen puhtia ja toivoa.

Mt-diagnoosin omaavana, voin kertoa, että kun sen merkinnän saat terveystietoihin, niin mihinkään fyysisiin vaivoihin et enää apua saa vaan kaikki on sen jälkeen korvien välissä polvikivusta metrin kokoiseen kasvaimeen nenänpielessä.

Ja joka tk-käynnillä esim. ehkäisyasiat, epikriisissä lukee mt-diagnoosi ja joka käynnillä siitä kysytään.

Itse kadun että ikinä pyysin apua julkiselta.

Fyysiset ongelmat joudun hoitaa yksityisellä nykyään omakustanteisesti ja jos minulle tulisi joku henkeä uhkaava tila (sydänkohtaus, aivohalvaus yms.) Niin kuolisin siihen varmasti ensiavussa kun kukaan ei ottaisi oireitani tosissaan.

Itse olen oikeastikin sitä mieltä että avun hakeminen olisi luovuttamista. Tiedän fiksuna ihmisenä että pystyn saamaan itseni kuntoon myös omin avuin. En halua vaivata muita turhaan ja rampata turhaan jossain psykiatrialla kun luultavasti en edes hyötyisi avusta ja mielenterveyspuolelle on tunkua.

Varmaan just sen takia, että mt-diagnoosi on leimaava, aina kun on tekemisissä sote-alan henkilöstön kanssa.

Itse ajattelen myös, että jos jollain ystävällä/kaverilla olisi mt-ongelma, en haluaisi enää olla hänen kanssaan tekemisissä, pitäisin häntä luuserina, mielestäni olisi ihan sama, olisiko vaiva ollut nuoruudessa/aikuisuudessa, se muuttaisi mun mielikuvaa kys. hlöstä pysyvästi. Ns. kokisin olevani jotenkin hänen yläpuolellaan emt.

Myös "apu", mitä olen saanut, pisti elämäni täysin sekaisin, ja kadun 100%, että koskaan menin mt-puolen avun piiriin. Uskon, että olisin nyt paremmassa tilanteessa, jos olisin vaan tsempannut yksin.

Ja osittain se "apu" on ollut tosi nöyryyttävää, mm. aikuinen ihminen, korkeakoulututkintoa suorittamaan, saa sos. työntekijältä kehotuksen mennä johonkin "Kipinä-pajalle"..

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti psykiatrit, osastot ja lääkkeet voivat saada elämäsi todella pahasti sekaisin. En viitsi mennä yksityiskohtiin. Näitä tarinoita on netti pullollaan. Mutta lääkärihoitoa kannattaa välttää ellei ole ihan sekaisin. Älä anna vieraiden ihmisten ja lääkefirmojen leikkiä aivokemiallasi ja elämälläsi. Toisin sanoen, se tuntuu luovuttamisesta koska se on sitä.

Olen käynyt terapiassa, mutta en kyllä ole koskaan ottanut mielialalääkkeitä. Tunsin itseni voittajaksi, kun uskalsin lopulta hakea apua ongelmiini. Ja onneksi kaverit vielä kannustivat ja tsemppasivat. Heidänkin mielestään olin rohkea, kun uskalsin kohdata ongelmani. Olisin ollut luovuttaja, jos en hakenut apua. 

Jos tietäisin että avun hakeminen tulisi oikeasti auttamaan niin voisin hakeakin apua. Tieto siitä että hoidot EHKÄ auttavat vuosienkin jälkeen ei innosta hakemaan apua. Moni ramppaa vuosia terapiassa ja kokeilee kymmentä lääkettä ilman että saa siitä yhtään mitään hyötyä. Mielenterveysongelmien hoito on todella tehotonta ja osaamatonta vielä nykypäivänäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti psykiatrit, osastot ja lääkkeet voivat saada elämäsi todella pahasti sekaisin. En viitsi mennä yksityiskohtiin. Näitä tarinoita on netti pullollaan. Mutta lääkärihoitoa kannattaa välttää ellei ole ihan sekaisin. Älä anna vieraiden ihmisten ja lääkefirmojen leikkiä aivokemiallasi ja elämälläsi. Toisin sanoen, se tuntuu luovuttamisesta koska se on sitä.

Olen käynyt terapiassa, mutta en kyllä ole koskaan ottanut mielialalääkkeitä. Tunsin itseni voittajaksi, kun uskalsin lopulta hakea apua ongelmiini. Ja onneksi kaverit vielä kannustivat ja tsemppasivat. Heidänkin mielestään olin rohkea, kun uskalsin kohdata ongelmani. Olisin ollut luovuttaja, jos en hakenut apua. 

Jännä, mä taas inhoan itseäni. Ja jos kaverit tsemppaisivat, kokisin, että he jotenkin asettaisivat ittensä mun yläpuolella, ihan kuin tsemppaisi älyllisesti kehitysvammaista..

Rinnastan mt-ongelmaiset raiskareihin, nisteihin ja hiv-potilaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Jos tietäisin että avun hakeminen tulisi oikeasti auttamaan niin voisin hakeakin apua. Tieto siitä että hoidot EHKÄ auttavat vuosienkin jälkeen ei innosta hakemaan apua. Moni ramppaa vuosia terapiassa ja kokeilee kymmentä lääkettä ilman että saa siitä yhtään mitään hyötyä. Mielenterveysongelmien hoito on todella tehotonta ja osaamatonta vielä nykypäivänäkin.

Tämä. Lisäksi osa lääkekokeiluista vie huonoon kuntoon. Tämän jälkeen joku epäilee vanhemmuuttasi etc. Täysin käsittämätön sotku ja elämä pilalla =olisi kannattanut pitää mölyt mahassaan ja kärsiä. Apu on tehotonta jos sitä nyt edes on. Psykiatria on pseudotiede.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti psykiatrit, osastot ja lääkkeet voivat saada elämäsi todella pahasti sekaisin. En viitsi mennä yksityiskohtiin. Näitä tarinoita on netti pullollaan. Mutta lääkärihoitoa kannattaa välttää ellei ole ihan sekaisin. Älä anna vieraiden ihmisten ja lääkefirmojen leikkiä aivokemiallasi ja elämälläsi. Toisin sanoen, se tuntuu luovuttamisesta koska se on sitä.

Olen käynyt terapiassa, mutta en kyllä ole koskaan ottanut mielialalääkkeitä. Tunsin itseni voittajaksi, kun uskalsin lopulta hakea apua ongelmiini. Ja onneksi kaverit vielä kannustivat ja tsemppasivat. Heidänkin mielestään olin rohkea, kun uskalsin kohdata ongelmani. Olisin ollut luovuttaja, jos en hakenut apua. 

Jännä, mä taas inhoan itseäni. Ja jos kaverit tsemppaisivat, kokisin, että he jotenkin asettaisivat ittensä mun yläpuolella, ihan kuin tsemppaisi älyllisesti kehitysvammaista..

Rinnastan mt-ongelmaiset raiskareihin, nisteihin ja hiv-potilaisiin.

He olivat aivan ihania, ja sain paljon voimaa heidän tuestaan. Mutta mulla onkin aivan ihania ystäviä. Tekisin ihan samoin kuin he. Ehkä minulla on kuitenkin sen verran hyvä itsetunto, että uskallan ottaa avun vastaan enkä ajattele siinä olevan mitään negatiivisia mielikuvia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti psykiatrit, osastot ja lääkkeet voivat saada elämäsi todella pahasti sekaisin. En viitsi mennä yksityiskohtiin. Näitä tarinoita on netti pullollaan. Mutta lääkärihoitoa kannattaa välttää ellei ole ihan sekaisin. Älä anna vieraiden ihmisten ja lääkefirmojen leikkiä aivokemiallasi ja elämälläsi. Toisin sanoen, se tuntuu luovuttamisesta koska se on sitä.

Olen käynyt terapiassa, mutta en kyllä ole koskaan ottanut mielialalääkkeitä. Tunsin itseni voittajaksi, kun uskalsin lopulta hakea apua ongelmiini. Ja onneksi kaverit vielä kannustivat ja tsemppasivat. Heidänkin mielestään olin rohkea, kun uskalsin kohdata ongelmani. Olisin ollut luovuttaja, jos en hakenut apua. 

Jännä, mä taas inhoan itseäni. Ja jos kaverit tsemppaisivat, kokisin, että he jotenkin asettaisivat ittensä mun yläpuolella, ihan kuin tsemppaisi älyllisesti kehitysvammaista..

Rinnastan mt-ongelmaiset raiskareihin, nisteihin ja hiv-potilaisiin.

Selvästikin olet älyllisesti kehitysvammainen tekstisi perusteella.:-D

Mee hoitoon

Kaikilla ihmisillä on elämänsä aikana mt-ongelmia. Ihan kaikilla, vähintään jonkin asteista masennusta jossain vaiheessa elämää. Jos asiat on muuten kunnossa ja saa ystävien ja läheisten tukea, ongelmista voi selvitä ilman ammattiapua. Sairaimpia on ne jotka kuvittelevat olevansa terveimpiä.

Mielenterveysongelma ei sinänsä mun mielestä välttämättä ole edes sairaus, vaan mielen yritys pysyä tasapainossa tai kertoa, että joku menee nyt huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti psykiatrit, osastot ja lääkkeet voivat saada elämäsi todella pahasti sekaisin. En viitsi mennä yksityiskohtiin. Näitä tarinoita on netti pullollaan. Mutta lääkärihoitoa kannattaa välttää ellei ole ihan sekaisin. Älä anna vieraiden ihmisten ja lääkefirmojen leikkiä aivokemiallasi ja elämälläsi. Toisin sanoen, se tuntuu luovuttamisesta koska se on sitä.

Olen käynyt terapiassa, mutta en kyllä ole koskaan ottanut mielialalääkkeitä. Tunsin itseni voittajaksi, kun uskalsin lopulta hakea apua ongelmiini. Ja onneksi kaverit vielä kannustivat ja tsemppasivat. Heidänkin mielestään olin rohkea, kun uskalsin kohdata ongelmani. Olisin ollut luovuttaja, jos en hakenut apua. 

Jännä, mä taas inhoan itseäni. Ja jos kaverit tsemppaisivat, kokisin, että he jotenkin asettaisivat ittensä mun yläpuolella, ihan kuin tsemppaisi älyllisesti kehitysvammaista..

Rinnastan mt-ongelmaiset raiskareihin, nisteihin ja hiv-potilaisiin.

Selvästikin olet älyllisesti kehitysvammainen tekstisi perusteella.:-D

Mee hoitoon

Joops. Äo on kyllä testattu, on se suht korkea, ja riitti se ainakin tradenomiksi sis.pääsemiseen, ja vissiin riittää hoitsuksi..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti psykiatrit, osastot ja lääkkeet voivat saada elämäsi todella pahasti sekaisin. En viitsi mennä yksityiskohtiin. Näitä tarinoita on netti pullollaan. Mutta lääkärihoitoa kannattaa välttää ellei ole ihan sekaisin. Älä anna vieraiden ihmisten ja lääkefirmojen leikkiä aivokemiallasi ja elämälläsi. Toisin sanoen, se tuntuu luovuttamisesta koska se on sitä.

Olen käynyt terapiassa, mutta en kyllä ole koskaan ottanut mielialalääkkeitä. Tunsin itseni voittajaksi, kun uskalsin lopulta hakea apua ongelmiini. Ja onneksi kaverit vielä kannustivat ja tsemppasivat. Heidänkin mielestään olin rohkea, kun uskalsin kohdata ongelmani. Olisin ollut luovuttaja, jos en hakenut apua. 

Jännä, mä taas inhoan itseäni. Ja jos kaverit tsemppaisivat, kokisin, että he jotenkin asettaisivat ittensä mun yläpuolella, ihan kuin tsemppaisi älyllisesti kehitysvammaista..

Rinnastan mt-ongelmaiset raiskareihin, nisteihin ja hiv-potilaisiin.

Vai niin. Jos siis ihminen on kokenut lapsuudessaan väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai muuta traumatisoivaa ja kärsii sen vuoksi mielenterveysongelmista, sinä rinnastat hänet rikollisiin? Joillakin on myös perinnöllinen alttius mielenterveysongelmiin, jolle ei voi oikein mitään. Sinun maailmankuvasi on melko mustavalkoinen, armoton ja karu. Sinun näkemyksesi mukaan näillä ihmisillä ei ole mitään toivoa eivätkä he ansaitse myötätuntoa.

Muuten, huumeisiin turvautuminenkin saattaa olla yhdenlainen oire jostain, esim. ikävistä kokemuksista tai vaikkapa mielenterveysongelmista. 

"Hiv-potilaista" sen verran, että he saattavat olla ihan kunnollisia, hyviä ja mukavia ihmisiä, vaikka olisivatkin sen hivin saaneet. Lisähuomautuksena vielä, että sen voi saada muutenkin kuin paneskelemalla tai huumeruiskuista, esim. lapsi voi saada viruksen äidiltään kohdussa.

Entäpä jos paras kaverisi tai sukulaisesi kärsii mielenterveysongelmista tai on vaikkapa hiv-potilas? Halveksutko häntä, hylkäätkö hänet? Taidat olla vielä melko nuori, koska kirjoituksestasi paistaa mustavalkoisuus ja ylimielisyys. Toivottavasti elämä opettaa ja muokkaa näkemyksiäsi hieman.