Miksi avun hakeminen mielenterveysongelmiin tuntuu luovuttamiselta?

Suomalais-luterilaiseen etiikkaan kun kuuluu tämä issekseen pärjääminen ja kaiken kestäminen hammasta purren. Heikko se apua hakee... Minä en kyllä ole sitä mieltä. Avuntarpeen tunnustaminen ja avun hakeminen on viisautta. 

Mä hain apua ja olin jonkin aikaa toiveikas...kunnes tajusin, ettei se apu auta mua. Nyt voisin luovuttaa.

Avun hakeminen ei ole luovuttamista, päin vastoin. Luovuttamista on lopettaa yrittäminen kokonaan ja alistua kohtaloonsa (ehkä jopa kuolla pois).

Vierailija kirjoitti:

Mä hain apua ja olin jonkin aikaa toiveikas...kunnes tajusin, ettei se apu auta mua. Nyt voisin luovuttaa.

Avun hakeminen ei ole luovuttamista, päin vastoin. Luovuttamista on lopettaa yrittäminen kokonaan ja alistua kohtaloonsa (ehkä jopa kuolla pois).

:DD Mä taas mietin, et haen apua fyysisiin oireisiin, niiden aiheuttamaan shokkiin ja unettomuuteen.

Tuli niin v*tun luuseriolo, kun aina tottunut siihen, että on se ihminen, jolla menee hyvin. Sit puhutaan jostain emt. "toiveikkuudesta", "psyykkisten selviytymiskeinojen löytymisestä", öö, ns. vaan puhutaan vatvotaan, ja sit huomaa, et eristäytyy elämästä kokonaan, mun kokemus psykiatriasta on tämä. :) Koen, että se pilasi elämäni.

Ja sitten vielä, mun maailmankuva on aina ollut semmoinen, että kuuluu pärjätä, säästää, matkustella, tavata ystäviä, käydä kahvilla, omistusasunto, korkeakoulututkinto.

Tai siis, mä en hyväksyisi edes sitä, että joku ois amis, niin miten mä voin olla sinut mt-ongelmien kanssa. :D Ei vit.

Luulen kanssa että se on se ”pärjäämisen kulttuuri”. Vaikka maailma kaatuisi on pärjättävä yksin ja hoidettava muutkin. Sitten jos joutuu hakea apua, se on hirveä häpeä kun itsenäisesti ei osaa pärjätä. Itte hain apua ts. jouduin hoitoon siinä vaiheessa kun maailma räjähti paloiksi. Hirveä nöyryytys ja olin ihan avuton. Pelkäsin lähes hysteerisesti saada apua vaikka tarvitsin sitä kaikkein eniten. Johtuu kasvatuksesta, kun ei ole osannut luottaa ikinä aikuisen apuun ja vanhemman kannatteluun hädässä, veikkaan näin ainakin omalla kohdalla.

Ja sit vielä, oon aina ollut semmonen, että teen, meen, ja elän mun arkea, ja jos on huolia puran ne vaikka lenkillä, ja sit kaikki on hyvin, vihaan vatvoa asioita, ja sitähän psykologia on. Sit jos mun tarttis puhua, kyllä avautuisin, mut jotenkin se, että pakotetaan avautumaan, niin en pysty semmoseen. Niin jotenkin "psykiatrinen/psykologinen apu", mitä sain, en niiku enää tunnista itteeni. 

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten vielä, mun maailmankuva on aina ollut semmoinen, että kuuluu pärjätä, säästää, matkustella, tavata ystäviä, käydä kahvilla, omistusasunto, korkeakoulututkinto.

Tai siis, mä en hyväksyisi edes sitä, että joku ois amis, niin miten mä voin olla sinut mt-ongelmien kanssa. :D Ei vit.

Ei hyvää päivää kuinka säälittävää on ihmisyys 😂

Minulla on nuo kaikki. Tutkinnot, omistusasunto, kesämökkikin. Perhe, ystäviä. Jaksaessani käyn ystävieni kanssa kahvilla, teatterissa ja konserteissa. Ulkomailla.

Ja sitten minulla on kroonistunut vakava masennus.

Vierailija kirjoitti:

Mt-diagnoosin omaavana, voin kertoa, että kun sen merkinnän saat terveystietoihin, niin mihinkään fyysisiin vaivoihin et enää apua saa vaan kaikki on sen jälkeen korvien välissä polvikivusta metrin kokoiseen kasvaimeen nenänpielessä.

Ja joka tk-käynnillä esim. ehkäisyasiat, epikriisissä lukee mt-diagnoosi ja joka käynnillä siitä kysytään.

Itse kadun että ikinä pyysin apua julkiselta.

Fyysiset ongelmat joudun hoitaa yksityisellä nykyään omakustanteisesti ja jos minulle tulisi joku henkeä uhkaava tila (sydänkohtaus, aivohalvaus yms.) Niin kuolisin siihen varmasti ensiavussa kun kukaan ei ottaisi oireitani tosissaan.

Tämä vaikuttaa valitettavasti olevan aika pitkälle totta. Jos menee lääkäriin esim. rintakivun tai väsymyksen takia ja lääkäri huomaa, että sulla on masennusdiagnoosi, niin alkaa kysellä masennuksen hoidosta ja selittää, kuinka rintakivut ja väsymys voivat aiheutua masennuksesta. Tai jos on kipuja missä päin vaan, se voi olla psykosomaattista ja aiheutua masennuksesta. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä hain apua ja olin jonkin aikaa toiveikas...kunnes tajusin, ettei se apu auta mua. Nyt voisin luovuttaa.

Avun hakeminen ei ole luovuttamista, päin vastoin. Luovuttamista on lopettaa yrittäminen kokonaan ja alistua kohtaloonsa (ehkä jopa kuolla pois).

:DD Mä taas mietin, et haen apua fyysisiin oireisiin, niiden aiheuttamaan shokkiin ja unettomuuteen.

Tuli niin v*tun luuseriolo, kun aina tottunut siihen, että on se ihminen, jolla menee hyvin. Sit puhutaan jostain emt. "toiveikkuudesta", "psyykkisten selviytymiskeinojen löytymisestä", öö, ns. vaan puhutaan vatvotaan, ja sit huomaa, et eristäytyy elämästä kokonaan, mun kokemus psykiatriasta on tämä. :) Koen, että se pilasi elämäni.

Älykkäät hyötyvät terapiasta eniten. Harmi ettet sinä kuulu heihin.

Koska se on leimaavaa. Joku psykiatri tai muu alan ammattilainen kuin diagnosoi sun masennuksen, se on kuin tuomio. Jollain kierolla tavalla sitä ajattelee, että kun sen asian pitää itsellään, niin se on hallinnassa. Vaan kun ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt-diagnoosin omaavana, voin kertoa, että kun sen merkinnän saat terveystietoihin, niin mihinkään fyysisiin vaivoihin et enää apua saa vaan kaikki on sen jälkeen korvien välissä polvikivusta metrin kokoiseen kasvaimeen nenänpielessä.

Ja joka tk-käynnillä esim. ehkäisyasiat, epikriisissä lukee mt-diagnoosi ja joka käynnillä siitä kysytään.

Itse kadun että ikinä pyysin apua julkiselta.

Fyysiset ongelmat joudun hoitaa yksityisellä nykyään omakustanteisesti ja jos minulle tulisi joku henkeä uhkaava tila (sydänkohtaus, aivohalvaus yms.) Niin kuolisin siihen varmasti ensiavussa kun kukaan ei ottaisi oireitani tosissaan.

Tämä vaikuttaa valitettavasti olevan aika pitkälle totta. Jos menee lääkäriin esim. rintakivun tai väsymyksen takia ja lääkäri huomaa, että sulla on masennusdiagnoosi, niin alkaa kysellä masennuksen hoidosta ja selittää, kuinka rintakivut ja väsymys voivat aiheutua masennuksesta. Tai jos on kipuja missä päin vaan, se voi olla psykosomaattista ja aiheutua masennuksesta. :(

Minulla on toisenlainen kokemus. Aina olen saanut yleislääkäreiltä asiallista hoitoa, eivätkä he ole takertuneet masennukseeni. Olen myös reippaasti ylipainoinen. Siitäkin sanotaan että sen takia ei saa kunnon hoitoa. Ei kertaakaan ole puututtu siihen.

Yleislääkäreiltä julkisella puolella asiallista ja hyvää. Mt-puolella on monesti tullut vastaan aivan abrsurdeja "ammatti-ihmisiä" jotka ovat kuin jostain komediasarjasta repäistyä. Psykiatriset sairaanhoitajat ovat monesti ihan pellejä. Muutama positiivinen poikkeus on kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Mt-diagnoosin omaavana, voin kertoa, että kun sen merkinnän saat terveystietoihin, niin mihinkään fyysisiin vaivoihin et enää apua saa vaan kaikki on sen jälkeen korvien välissä polvikivusta metrin kokoiseen kasvaimeen nenänpielessä.

Ja joka tk-käynnillä esim. ehkäisyasiat, epikriisissä lukee mt-diagnoosi ja joka käynnillä siitä kysytään.

Itse kadun että ikinä pyysin apua julkiselta.

Fyysiset ongelmat joudun hoitaa yksityisellä nykyään omakustanteisesti ja jos minulle tulisi joku henkeä uhkaava tila (sydänkohtaus, aivohalvaus yms.) Niin kuolisin siihen varmasti ensiavussa kun kukaan ei ottaisi oireitani tosissaan.

Ei minulla ole ollut kertaakaan tällaista kokemusta fyysisiin vaivoihin terveyskeskuksesta apua hakiessa, vaikka mt-diagnoosi onkin. :0

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten vielä, mun maailmankuva on aina ollut semmoinen, että kuuluu pärjätä, säästää, matkustella, tavata ystäviä, käydä kahvilla, omistusasunto, korkeakoulututkinto.

Tai siis, mä en hyväksyisi edes sitä, että joku ois amis, niin miten mä voin olla sinut mt-ongelmien kanssa. :D Ei vit.

Olet todella sekaisin ja nolo.

up

Avun hakeminen mielenterveysongelmiin on nimenomaan tervettä! Oikean avun saaminen on kuitenkin nykyisin todella usein äärettömän vaikeaa ja vaatii usein voimia, joita ei välttämättä sillä hetkellä ole. Tämä koko alue on sellainen vyyhti, lainsäädäntö on monimutkainen ja resurssien vähyys ovat karuja tosiasioita. Sen sijaan ns. kolmannen sektorin toiminta Suomessa on hyvällä tolalla, yhdistykset ja vapaaehtoiset tekevät loistavaa työtä. Julkinen terveydenhuolto psykiatrian puolella on valitettavasti erittäin lääkekeskeistä verrattuna moneen muuhun maahan ja meillä on aivan liian vähän henkilökuntaa sekä avo- että laitoshoidossa. Toivottavasti jokainen apua hakeva sitä saa.

Ei oikeastaan tuntunut luovuttamiselta. Enemmän hävetti se, ettei ollut tullut määrätietoisemmin hakeneeksi apua jo vuosia sitten. Silloin ei vain osannut masentuneena riittävästi antaa arvoa omalle hyvinvoinnilleen.

Jotenkin sitä hyvin nuorena ajatteli, että avun ansaitsevat ainoastaan ne vieläkin huonommassa kunnossa olevat. Olisi sitä itsekin silloin tarvinnut, koska itsetuhoisia ajatuksia, tuntikausien ahdistuskohtauksia ja ongelmia syömisen kanssa oli usein. Liian helposti sitä vain silloin ajatteli, että tältä kai vain elämän kuuluukin tuntua, kun tuttaville ahdistuksesta puhuessa kehuttiin vain fiksuksi ja pärjääväksi.

Mielenterveyspalveluiden pariin lopulta päätyminen oli merkittävä myönteinen käännekohta elämässä. Vihdoinkin sai olla jotain muutakin kuin pelkästään pärjäävä ja reipas. Sen jälkeen ahdistus on vuosien saatossa helpottanut merkittävästi, koska elämä ei ole enää pelkkää eteenpäin rimpuilua.

Etenkin masennus taitaa nykypäivänä olla suunnilleen yleisin sairaus mitä on. Opiskelupaikassasi, työpaikassasi, tuttaviesi joukossa jne. - on tosi paljon depressio-diagnoosin saaneita, ja monesta et ikinä uskoisi päällepäin. Että semmosia luusereita ollaan koko konkkaronkka. ;)

Mielenterveys-ongelmissa on hurjasti eroja siinäkin mielessä, että esimerkiksi vaikkapa skitsofrenia on semmonen juttu, mistä ei millään selviydy ilman asianmukaista hoitoa. Siinä ei terveet elämäntavat, itsetutkiskelu, ittensä niskasta ottaminen yms. paranna.

Up

Vierailija kirjoitti:

Etenkin masennus taitaa nykypäivänä olla suunnilleen yleisin sairaus mitä on. Opiskelupaikassasi, työpaikassasi, tuttaviesi joukossa jne. - on tosi paljon depressio-diagnoosin saaneita, ja monesta et ikinä uskoisi päällepäin. Että semmosia luusereita ollaan koko konkkaronkka. ;)

Mielenterveys-ongelmissa on hurjasti eroja siinäkin mielessä, että esimerkiksi vaikkapa skitsofrenia on semmonen juttu, mistä ei millään selviydy ilman asianmukaista hoitoa. Siinä ei terveet elämäntavat, itsetutkiskelu, ittensä niskasta ottaminen yms. paranna.

Ok, on normaaleja mt-ongelmia, kuten: masennus, ahdistus, unettomuus ja pakko-oirehäiriö.

Sitten on se skitsofrenia. Varmaan just se on osasyynä, miks mt-ongelmat niin stigmaavia, kun siellä ääripäässä on se skitsofrenia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten vielä, mun maailmankuva on aina ollut semmoinen, että kuuluu pärjätä, säästää, matkustella, tavata ystäviä, käydä kahvilla, omistusasunto, korkeakoulututkinto.

Tai siis, mä en hyväksyisi edes sitä, että joku ois amis, niin miten mä voin olla sinut mt-ongelmien kanssa. :D Ei vit.

Olet todella sekaisin ja nolo.

Öö, ok? :D