Miehen tiivis äitisuhde, vertaistukea kaivataan

Vierailija kirjoitti:

Onko miehen isoveli parisuhteessa? Onko mies ennen seurustellut ja mihin suhteet ovat kaatuneet?

Ei ole suhteessa. Mies on seurustellut, pisin suhde kariutui kuulemma siihen että tunteet lopahtivat hänen puoleltaan. Kuinka niin? -AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, heillä on sellainen perhekulttuuri. Tuskin voit siihen mitenkään vaikuttaa. Tuontapainen perhekulttuuri on yleistä sangen monissa maissa, ja sehän on justiin sitä mitä täällä sitten monet pikkulasten äidit yhtäkkiä kaipaavat (että koko suku hoitaisi heidän lapsiaan) ja jota ei tietenkään sitten yhtäkkiä synny, kun kerran se lapseton aika on vietetty vaan omissa menoissa ja etäännytty niistä vanhemmista eli tulevista isovanhemmista.

Jos haluat pitää tästä miehestä kiinni sinun lienee vaan paras hyväksyä se sukukin. Tai sitten vaihtaa miestä.

Useimmille naisille anoppi on hirveä akka, mutta sitten kun itsellä on lapsia ja elämä alkaa kääntyä keski-iän puolelle tai ylitse niin itsellä ne saman tarpeet ja tavat kuin anopilla olivat, ovatkin täysin oikein.

Kateellisuus toista naista eli miehen äitiä kohtaan on juurisyy.

No joo, kai sinä tavallaan olet oikeassa, että siinä voi olla myös jonkin sortin kateutta mukana, jos puoliso tunteineen ja tarpeineen jää aina ja kaikessa toiseksi äidille. Tosin se on ihan normaalia, jos tarpeet eivät suhteessa täyty eikä tule kunnioitetuksi.

Oma anoppini oli mieletön marttyyri, jolle olisi pitänyt uhrata joka ikinen liikenevä sekunti ja jos mies ei näin tehnyt, sitä itkettiin ja huudettiin, koska syyhän oli minussa eikä mieheni omissa valinnoissa. Vaikka olenkin aikuisten poikien äiti ja itse keski-iässä, en todellakaan koe, että nyt minulla on oikeus pompottaa poikiani ja heidän puolisoitaan. Eli ei, ikä ei tarkoita sitä, että saa ja voi käyttäyttä ihan miten vain.

Itse toivoisin että joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat muuttaneet kotoa omilleen, he kuitenkin haluaisivat säännöllisesti käydä minun luonani syömässä. Ja olisin tosi onnellinen, jos heidän mahdolliset tulevat puolisonsa haluaisivat myös kylässä käydä. Nautin tapaamisista isolla porukalla hyvän ruoan ja keskustelun ääressä.

Itse ajattelisin, että lounas tai illallinen esim. kahden-kolmen viikon välein olisi ihan sopiva tahti. Itselleni perhe ja suku ovat tärkeitä, enkä koe huonoksi sitä, että aikuinen ihminen pitää läheiset välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, kuten moni muu tässä ketjussa vaikuttaa ajattelevan. 

Vierailija kirjoitti:

Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta eipä tulisi mieleenikään olettaa, että he viettäisivät kaikki sunnuntai-iltapäivät meidän luona syömässä. Siis ihan joka sunnuntai menisi siinä. Eiväthän he voisi ikinä tehdä yhtään mitään suunnitellusti tai suunnittelematta, kun joka sunnuntai olisi tuo pakollinen meno. En olisi halunnut tuota tapaa edes omien vanhemoieni kanssa saati appivanhempien. Mies on harrastusten tai työn vuoksi usein pois viikonloppuina, joten hän ei tuohon ainakaan suostuisi.

Miehellä on hyvät välit vanhempiinsa ja varsinkin isänsä kuoleman jälkeen hän on hyvin huolehtivainen äitinsä suhteen. Raja menisi tuossa sunnuntaipäivällisissä.

Sama juttu. Tapaan kolmekymppistä poikaani 2-3 kertaa kuukaudessa niin, että käymme yhdessä kahvilla tai ulkona syömässä. Hänen avokkinsa on aina tervetullut mukaan ja joskus osallistuukin, mutta usein poikani ehdottaa tapaamista nimenomaan niille illoille, kun avokki on töissä. Joulun alla järjestän heille aina jouluaterian luonani, ja kesällä yritämme pitää grilli-illan yhdessä, mutta en kuvittelekaan, että nuori pariskunta viihtyisi kesäviikonloppuisin meidän "vanhusten" (minä + miesystäväni) luona. Ruoanlaitosta tykkään kyllä, mutta minulle se on sellaista kokeilua ja uusien reseptien etsimistä ja soveltamista, ei perinteisten perhepäivällisten laittamista. Sitä paitsi omassa taloudessamme syödään päivän pääateria vasta iltakahdeksan ja -yhdeksän välillä.

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoisin että joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat muuttaneet kotoa omilleen, he kuitenkin haluaisivat säännöllisesti käydä minun luonani syömässä. Ja olisin tosi onnellinen, jos heidän mahdolliset tulevat puolisonsa haluaisivat myös kylässä käydä. Nautin tapaamisista isolla porukalla hyvän ruoan ja keskustelun ääressä.

Itse ajattelisin, että lounas tai illallinen esim. kahden-kolmen viikon välein olisi ihan sopiva tahti. Itselleni perhe ja suku ovat tärkeitä, enkä koe huonoksi sitä, että aikuinen ihminen pitää läheiset välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, kuten moni muu tässä ketjussa vaikuttaa ajattelevan. 

Oletko ajatellut, että jos nuori pari käy sinun luonasi syömässä kahden viikon välein ja puolison vanhempien luona kahden viikon välein, niin heille ei jää yhtään vapaata viikonloppua?

En tiedä olemmeko sitten tavallista menevämpää väkeä, mutta omani ja oman poikani kalenteri tuntuu jo nyt olevan kesäksi niin täyteen buukattu, että on vaikea löytää edes yhtä yhteistä viikonloppua, jolloin hän avokkeineen voisi tulla istumaan iltaa ja grillaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap.lle lyhyesti.

Kokemuksesta ennakoin, miten tuo suhde etenee. Vaihtoehdot:

o Yrität pitää puoliasi, saada miehen ymmärtämään sun tunteita ja sitoutumaan suhteeseenne. Mies hermostuu, syyttää sua kohtuuttomaksi, vetäytyy siilipuolustukseen eikä pysty eikä halua keskustella. Te riitelette enemmän ja sinä alat väsyä, kiristyä, turhautua. Anoppikin syyttää sua hankalaksi. Miehen nössömäisyys, anoppi, koko tilanne ärsyttää sua enenevässä määrin. Alat käyttää kovempaa kieltä, mutta se vaan pahentaa kaikkea. Tunteesi miestä kohtaan muuttuvat negatiivisemmiksi. Tämä syö voimiasi. Keskität energiasi parisuhteeseen ja muut elämäsi alueet kärsivät.

o Joustat, mukaudut ja tingit omista toiveistasi riitojen välttämiseksi. Toivot, että tulevaisuudessa asiat olisivat paremmin.

Itsetuntosi laskee. Mies perheineen tottuu siihen, että mukaudut nöyrästi. Mitään kiitosta et siitä saa. Veikkaan että sisääsi kertyy harmistusta, vaikket sitä näytä.

o Paras visio: menette puhumaan terapeutille. Mutta epäilen, ettei sun mies suostu. Hänestä kun tilanteessa ei ole mitään vikaa, paitsi sinä ja sun vaativuus ja hankaluus.

Näin. Omaa kokemusta ap:n tilannetta vastaavasta tilanteesta. Olin24v, mies 22v. Äitinsä soitti joka ikinen päivä (asui hieman kauempana) ja kyseli ollaanko syöty tänään salaattia, kuuli uutisista että Helsingissä sataa että eihän vain olla ulkona ettei loukkaannuta jos vaikka puu katkeaa jne. 

Jouluna muutaman kuukauden seurustelun jälkeen menimme tapaamaan miehen perhettä. Sisarukset olivat ihan ok ja ainakin kasvokkain ystävällisiä. Äidistä huomasi että homma ei nyt toimi jostakin syystä. Mies kertoikin mikä oli vialla: äitiä kuulemma *itutti puhua suomea (oli kaksikielinen, isä suomenkielinen, perhe puhui vain ja ainoastaan ruotsia niin että lapsien suomen kielen taito oli aika heikko). 

Tämän jälkeen tuli lisää vettä myllyyn. Pojan piti käydä 9h matkan päässä auttamassa äitiä, oli kerran kuussa noin viikon vanhemmillaan, koska eihän sellaista matkaa kannattanut tehdä muutaman päivän takia. Jossakin vaiheessa poika kuulemma stressaantui opinnoista ja äidin mielestä hänen piti mennä lepäämään hänen luokseen muutamaksi viikoksi. Äiti myös kiristi niin, että antoi rahaa elämiseen, osti vaatteita ym. vain jos poikaystäväni meni äidille tietyksi ajaksi. Jne. Minun tunteeni olivat täysin toissijaisia. Kun eroa ei alkanut näkyä (olisi tietysti kannattanut jo aiemmin) niin lopulta äiti totesi että maksaa vaikka poikansa opinnot ulkomailla kunhan ei jää pilaamaan elämäänsä Helsinkiin suomenkieliseen ympäristöön. Avot, tämä kortti toimi. 

Mulla pelottaa, että mun kaverista tulee lopulta juuri tälläinen päällekäyvä anoppi.

Ei anna poikansa katkaista napanuoraa itseensä.

Toivottavasti toisen lapsen myötä asiat muuttuvat

Minusta teidän tulee järjestää yhteistä aikaa jollekin muulle päivälle kuin sunnuntaille. Anna miehesi käydä sunnuntaina vanhemmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko miehen isoveli parisuhteessa? Onko mies ennen seurustellut ja mihin suhteet ovat kaatuneet?

Ei ole suhteessa. Mies on seurustellut, pisin suhde kariutui kuulemma siihen että tunteet lopahtivat hänen puoleltaan. Kuinka niin? -AP

takertuva äiti

Eikö se anoppi tajua että tuolla säännöllisyysvaatimuksellaan käyttää valtaa? Haluaa näyttää että hän se tärkein? Tajuaako että nuorilla olisi muutakin menoa ja tekemistä. Joku tässä ketjussa kertoi käyvänsä joskus kahvilla poikansa kanssa. Äiti ja poika voivat olla tiiviistikin yhteydessä, ilman että estetään pojan sosiaalista elämää ja rakkauselämää. Itsellä olisi ainakin intressi käyttäytyä hienotunteisesti ja joustavasti anoppina, etten vain aiheuttaisi turhaa kränää tuppautumalla.

Kokeeko hän itsensä syrjäytetyksi ellei hänelle varata omaa audienssia priimapaikalle pojan elämässä?

Useassa viestissä kommentoidaan, että toivottaisiin lapsien puolisoineen käyvän kylässä säännöllisesti. Mielestäni ongelma ei ollut tässä, vaan nimenomaan joustamattomuudessa. Aloittajahan tuskaili juuri sitä, että sunnuntaikäynti vanhemmilla on kuin kiveen hakattu. Se ei voi olla jonain muuna päivänä, sitä ei voi jättää millään viikolla väliin, sitä ei ilmeisesti voi edes siirtää myöhemmäksi vaan sen on oltava samaan aikaan. Ei vanhemmilla käyminen ja yhdessäolo liene se ongelma, vaan joustamattomuus. Joustamattomuus kielii myös niistä piirteistä, joita useampi kirjoittaja on mammanpojista ja lapsissaan roikkuvista äideistä kertonut.

Mun anopilla ei ollut muuta elämää kuin mies ja aikuiset lapsensa. Ei työtä, harrastuksia, ystäviä. Hän istui kotona ja luki juorulehtiä. Henkisesti hän oli juuttunut aikaan kun lapset oli pieniä. Se oli kammottavaa ja ahdistavaa. Mut hän hyväksyi kuvioihin lastenlasten tuottajana, mikä ei kuulunut taas mun suunnitelmiin. Hän työllisti mua seuraneidiksi ja kuuntelijaksi. Välillä ilkeili, tökki. Sitten taas soitteli mulle puhuakseen asioitaan, samoja jotka olin kuullut lukemattomia kertoja.

Heille piti mennä mitättömien tehtävien takia: keräämään marjoja, siirtämään pöytää, haravoimaan. Usein kun mentiin, työ oli jo tehty. Mutta pointti olikin saada meidät saapumaan. Ja siellä piti aina olla koko päivä! Ruoka, kahvi, kortin peluu, tv.n katsominen. 10-12 tuntia on pitkä aika vain istua ja kuunnella. Ex.mies halusi mut mukaan, jotta hänellä olisi viihtyisämpää. Hän oli tottunut istumaan tuppisuuna, kun äiti ja isä esitelmöivät. Hän oli tehnyt sitä ikänsä.

Aina kun lähdettiin pois, mietittiin jo milloin taas tullaan. Mikään ei riittänyt. Kun jäin pois, siihen suhtauduttiin nurjasti. Eihän mulla mitään omia juttuja voinut olla.

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoisin että joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat muuttaneet kotoa omilleen, he kuitenkin haluaisivat säännöllisesti käydä minun luonani syömässä. Ja olisin tosi onnellinen, jos heidän mahdolliset tulevat puolisonsa haluaisivat myös kylässä käydä. Nautin tapaamisista isolla porukalla hyvän ruoan ja keskustelun ääressä.

Itse ajattelisin, että lounas tai illallinen esim. kahden-kolmen viikon välein olisi ihan sopiva tahti. Itselleni perhe ja suku ovat tärkeitä, enkä koe huonoksi sitä, että aikuinen ihminen pitää läheiset välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, kuten moni muu tässä ketjussa vaikuttaa ajattelevan. 

Tuakin kovinkaan moni täällä ajattelee, että läheiset välit lapsuudenperheeseen olisivat huono asia. Ongelmahan koko ajan on se, ettei viikoittaisista tapaamisista voida koskaan joustaa vaan joka ainoana viikkona se yksi päivä on pyhitetty vain ja ainoastaan miehen perheen tapaamiselle. Viikossa on kuitenkin vain rajattu määrä vapaapäiviä joten miten käy naisen perheen tapaamiselle tai yhteiselle ajalle? Joustamattomuus ja ehdottomuus ovat tässä se ongelma, ei se, että miehellä olisi läheiset välit vanhempiin.

Kun avioliittoni mammanpojan kanssa vihdoin lopetettiin, olin vihainen siitä, että olin tuhlannut vuosikausia elämästäni ihmisiin, jotka eivät antaneet mulle elintilaa eivätkä olleet edes normaalin kohteliaita kanssakäymisessä. Vihaisin olin tietenkin itselleni.

Avainasia kuviossa on se, että koko ajan mennään anopin oikkujen mukaan. Hän on aina ollut perheen lapsi.

Täällä kysytään, eikö anoppi ymmärrä sitä ja tätä? Ei hän edes ajattele muuta kuin mitä itse haluaa. Hän on itse asiassa sellainen ihminen, jonka ei koskaan olisi pitänyt tehdä lapsia. Mutta ei hän muuta ole halunnut! Lapset ovat hyödykkeitä, jotka täyttävät hänen tyhjää elämäänsä. Muutoksiin hän ei suostu, eikä tajuamaan, että lapset on aikuisia.

Hänelle he ovat ikuisesti narulla äidissä kiinni.

Häntä ei kiinnosta, millaista lasten elämä on kun äidistä aika jättää.

Toistan vielä: hän ajattelee vain itseään. Muut ihmiset ovat olemassa täyttääkseen hänen tarpeitaan. Lapset ovat hänen omaisuuttaan.

Hän olisi kipeästi terapian tarpeessa, ollut jo kauan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoisin että joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat muuttaneet kotoa omilleen, he kuitenkin haluaisivat säännöllisesti käydä minun luonani syömässä. Ja olisin tosi onnellinen, jos heidän mahdolliset tulevat puolisonsa haluaisivat myös kylässä käydä. Nautin tapaamisista isolla porukalla hyvän ruoan ja keskustelun ääressä.

Itse ajattelisin, että lounas tai illallinen esim. kahden-kolmen viikon välein olisi ihan sopiva tahti. Itselleni perhe ja suku ovat tärkeitä, enkä koe huonoksi sitä, että aikuinen ihminen pitää läheiset välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, kuten moni muu tässä ketjussa vaikuttaa ajattelevan. 

Tuakin kovinkaan moni täällä ajattelee, että läheiset välit lapsuudenperheeseen olisivat huono asia. Ongelmahan koko ajan on se, ettei viikoittaisista tapaamisista voida koskaan joustaa vaan joka ainoana viikkona se yksi päivä on pyhitetty vain ja ainoastaan miehen perheen tapaamiselle. Viikossa on kuitenkin vain rajattu määrä vapaapäiviä joten miten käy naisen perheen tapaamiselle tai yhteiselle ajalle? Joustamattomuus ja ehdottomuus ovat tässä se ongelma, ei se, että miehellä olisi läheiset välit vanhempiin.

Tähän lisäisin joustavuuden lisäksi sen, että antaa lapsen kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuun omasta elämästään ja tekemisistään. Vaikka olisi miten läheinen, niin äiti ei saa olla esteenä kasvulle.

Muistui mieleen yksi vanha mammapoikakirjoitus palstalta. Oli italialainen nelikymppinen mies, joka valitti kuntosalilla tai vastaavassa paikassa, ettei äiti ollut pakannut tossuja mukaan. Ei kai kukaan normaali äiti halua tällaista omalle lapselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap.lle lyhyesti.

Kokemuksesta ennakoin, miten tuo suhde etenee. Vaihtoehdot:

o Yrität pitää puoliasi, saada miehen ymmärtämään sun tunteita ja sitoutumaan suhteeseenne. Mies hermostuu, syyttää sua kohtuuttomaksi, vetäytyy siilipuolustukseen eikä pysty eikä halua keskustella. Te riitelette enemmän ja sinä alat väsyä, kiristyä, turhautua. Anoppikin syyttää sua hankalaksi. Miehen nössömäisyys, anoppi, koko tilanne ärsyttää sua enenevässä määrin. Alat käyttää kovempaa kieltä, mutta se vaan pahentaa kaikkea. Tunteesi miestä kohtaan muuttuvat negatiivisemmiksi. Tämä syö voimiasi. Keskität energiasi parisuhteeseen ja muut elämäsi alueet kärsivät.

o Joustat, mukaudut ja tingit omista toiveistasi riitojen välttämiseksi. Toivot, että tulevaisuudessa asiat olisivat paremmin.

Itsetuntosi laskee. Mies perheineen tottuu siihen, että mukaudut nöyrästi. Mitään kiitosta et siitä saa. Veikkaan että sisääsi kertyy harmistusta, vaikket sitä näytä.

o Paras visio: menette puhumaan terapeutille. Mutta epäilen, ettei sun mies suostu. Hänestä kun tilanteessa ei ole mitään vikaa, paitsi sinä ja sun vaativuus ja hankaluus.

Näin. Omaa kokemusta ap:n tilannetta vastaavasta tilanteesta. Olin24v, mies 22v. Äitinsä soitti joka ikinen päivä (asui hieman kauempana) ja kyseli ollaanko syöty tänään salaattia, kuuli uutisista että Helsingissä sataa että eihän vain olla ulkona ettei loukkaannuta jos vaikka puu katkeaa jne. 

Jouluna muutaman kuukauden seurustelun jälkeen menimme tapaamaan miehen perhettä. Sisarukset olivat ihan ok ja ainakin kasvokkain ystävällisiä. Äidistä huomasi että homma ei nyt toimi jostakin syystä. Mies kertoikin mikä oli vialla: äitiä kuulemma *itutti puhua suomea (oli kaksikielinen, isä suomenkielinen, perhe puhui vain ja ainoastaan ruotsia niin että lapsien suomen kielen taito oli aika heikko). 

Tämän jälkeen tuli lisää vettä myllyyn. Pojan piti käydä 9h matkan päässä auttamassa äitiä, oli kerran kuussa noin viikon vanhemmillaan, koska eihän sellaista matkaa kannattanut tehdä muutaman päivän takia. Jossakin vaiheessa poika kuulemma stressaantui opinnoista ja äidin mielestä hänen piti mennä lepäämään hänen luokseen muutamaksi viikoksi. Äiti myös kiristi niin, että antoi rahaa elämiseen, osti vaatteita ym. vain jos poikaystäväni meni äidille tietyksi ajaksi. Jne. Minun tunteeni olivat täysin toissijaisia. Kun eroa ei alkanut näkyä (olisi tietysti kannattanut jo aiemmin) niin lopulta äiti totesi että maksaa vaikka poikansa opinnot ulkomailla kunhan ei jää pilaamaan elämäänsä Helsinkiin suomenkieliseen ympäristöön. Avot, tämä kortti toimi. 

Huhhuh! Sairasta.

Mitä poika sanoi äitinsä käytöksestä?

Rahalla kiristäminen näkyy kuuluvan kuvioon vakiona.

Asuin aikoinaan yhdessä miehen kanssa jonka vanhemmilla piti käydä syömässä joka sunnuntai. Jos joskus en mennyt mukaan, niin mies toi terveiset sieltä tullessaan että olivat ihmetelleet miksi en tullut, ja seuraavana sunnuntaina asiasta huomautettiin, että olisipa ollut kivaa kun olisit tullut viime sunnuntainakin. Mua alkoi ahdistamaan se että joka sunnuntaille tästä ikuisuuteen oli sunnuntaitekeminen tiedossa. Mulla oli silloin peinempi vilkas lapsi myös, joka piti tietysti raahata sinne mukaan, koska ei voinut kotiinkaan jättää, ja hän tietysti halusikin mukaan. Sitten jouduin koko vierailun ajan olla pelko pesriissä että lapsi koskee johonkin mihin ei saa, tai vahignossa tiputtaa vaikka pöytäliinaan osuessaan jokun kalliin esineen. Jos en halunnut lähteä, vaan viettää sunnuntain rauhassa kotonani, tai jotain muuta tehden, niin syyllistettiin hienovaraisesti, että mikä nyt muka on niin tärkeää, ja pitäähän teidänkin syödä, sama syödä sitten täällä.. Huoh. Nykyisen kanssa kun aloin seurustelemaan, niin ensimmäisiä asioita mitä halusin saada selväksi oli se, että minä en ala hyppäämään hänen sukulaisillaan muuta kuin juhlissa, tai silloin kun minulla ei ole mitään muutakaan. Ja että tämän passaa sopia, tai sitten en edes halua alkaa olemaan yhdessä. Ja kerroin myös tuosta sunnuntaihellvetistä eksäni kanssa. 

Nyt on muutaman kerran tullut eteen samantyyppistä tilannetta, että minun oletetaan tulevan paikalle. Viimeksi eilen oletettiin että tottakai käytän erään kesälauantain siihen että matkustan autonkyydissä 80km, ja menen syömään, siellä kestää se 3h, sen jälkeen ajetaan sama 80km takaisin, ja mennään tapahtumaan jossa istun taas 3h.(minulla on huono selkä enkä pysty istumaan pitkiä aikoja) Sanoin että voin tulla tapahtumaan, mutta syömään en lähde noin pitkälle. Alkoi menemään suupieli vinoon, jolloin muistutin, että herra on seuransa itse valinnut, ja tämä asia on ollut tiedossa jo monta vuotta, että minä tulen minne tulen, silloin kun haluan, enkä kuuntele mitään syyllistämisiä asian tiimoilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoisin että joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat muuttaneet kotoa omilleen, he kuitenkin haluaisivat säännöllisesti käydä minun luonani syömässä. Ja olisin tosi onnellinen, jos heidän mahdolliset tulevat puolisonsa haluaisivat myös kylässä käydä. Nautin tapaamisista isolla porukalla hyvän ruoan ja keskustelun ääressä.

Itse ajattelisin, että lounas tai illallinen esim. kahden-kolmen viikon välein olisi ihan sopiva tahti. Itselleni perhe ja suku ovat tärkeitä, enkä koe huonoksi sitä, että aikuinen ihminen pitää läheiset välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, kuten moni muu tässä ketjussa vaikuttaa ajattelevan. 

Tuakin kovinkaan moni täällä ajattelee, että läheiset välit lapsuudenperheeseen olisivat huono asia. Ongelmahan koko ajan on se, ettei viikoittaisista tapaamisista voida koskaan joustaa vaan joka ainoana viikkona se yksi päivä on pyhitetty vain ja ainoastaan miehen perheen tapaamiselle. Viikossa on kuitenkin vain rajattu määrä vapaapäiviä joten miten käy naisen perheen tapaamiselle tai yhteiselle ajalle? Joustamattomuus ja ehdottomuus ovat tässä se ongelma, ei se, että miehellä olisi läheiset välit vanhempiin.

Tähän lisäisin joustavuuden lisäksi sen, että antaa lapsen kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuun omasta elämästään ja tekemisistään. Vaikka olisi miten läheinen, niin äiti ei saa olla esteenä kasvulle.

Muistui mieleen yksi vanha mammapoikakirjoitus palstalta. Oli italialainen nelikymppinen mies, joka valitti kuntosalilla tai vastaavassa paikassa, ettei äiti ollut pakannut tossuja mukaan. Ei kai kukaan normaali äiti halua tällaista omalle lapselleen.

Meillä kyse oli siitä, että piti aina olla valmiina palvelukseen, paitsi jos oli suunnilleen teatteriliput ostettuna tai matka varattuna.

"Tuletteko meille huomenna?" ei ollut kysymys, vaan ilmoitus. Ei saanut sanoa, että ei tai että katsotaan.

He ilmoittivat, että "jos me tullaan teille lauantaina", niin se oli tosiaan ilmoitus eikä ehdotus.

Eka joulu kun asuttiin yhdessä, niin anoppi soitti mulle ja kysyi " Tuutteko sit meille jouluna?" Selitin että ei varmaan, kun meillä on nyt oma koti. En vielä tuntenut häntä, ja luulin että hän tajuaa kun sanon. Mutta hänpä soittikin miehelleni, ja kysyi tältä samaa. Siitä koitui selkkaus koska mies oli tottunut että äidille ei sanota ei. Sen jälkeen anoppi ei enää koskaan kysynyt joulusta multa. Hän aloitti mieheni hiillostamisen jo marraskuussa. Sen kuulin vasta myöhemmin, kun ei mies halunnut mun tietävän.

Joulut oli sitten varsinaista paikasta toiseen ravaamista. Levotonta. Kerran oltiin mahataudissa joulunpyhät. Kun peruttiin heille meno, appi halusi välttämättä tuoda meille joululahjat aatoksi. Sanoin ettei nyt tartte, me maataan sängyssä kuumeessa ja oksennetaan. Se tuli silti. Muistan kun seisoin olkkarissa huojuen uupumuksesta ja odotin että se lähtisi matkoihinsa. Ne oli hirveän lapsellisia joulukuvioissaan.

Yksi temppu oli tyrkyttää alkoholia kun oltiin heillä. Että ei oltaisi ajokunnossa, ja jäisimme niille yöksi. Voitaisiin sitten olla heillä toinenkin päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoisin että joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat muuttaneet kotoa omilleen, he kuitenkin haluaisivat säännöllisesti käydä minun luonani syömässä. Ja olisin tosi onnellinen, jos heidän mahdolliset tulevat puolisonsa haluaisivat myös kylässä käydä. Nautin tapaamisista isolla porukalla hyvän ruoan ja keskustelun ääressä.

Itse ajattelisin, että lounas tai illallinen esim. kahden-kolmen viikon välein olisi ihan sopiva tahti. Itselleni perhe ja suku ovat tärkeitä, enkä koe huonoksi sitä, että aikuinen ihminen pitää läheiset välit vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, kuten moni muu tässä ketjussa vaikuttaa ajattelevan. 

Tuakin kovinkaan moni täällä ajattelee, että läheiset välit lapsuudenperheeseen olisivat huono asia. Ongelmahan koko ajan on se, ettei viikoittaisista tapaamisista voida koskaan joustaa vaan joka ainoana viikkona se yksi päivä on pyhitetty vain ja ainoastaan miehen perheen tapaamiselle. Viikossa on kuitenkin vain rajattu määrä vapaapäiviä joten miten käy naisen perheen tapaamiselle tai yhteiselle ajalle? Joustamattomuus ja ehdottomuus ovat tässä se ongelma, ei se, että miehellä olisi läheiset välit vanhempiin.

Ihan parasta mielestäni olisi, jos lasten tulevien puolisoiden vanhemmistakin voisi tulla meidänkin ystäviämme, ja iltaa voitaisiin istua oikeasti isolla porukalla :) Ehkä tämä suomalaisittain ei vaan yleensä näin mene, mutta voihan sitä aina itse yrittää kutsua ja luoda sellaista kulttuuria!

Itse en jaksa säilyttää viereyttäni sosiaalisissa tapahtumissa kuin tietyn aikaa. Tästä syystä en sovellu pitkiin illanviettoihin, ellei mukana ole jotain tekemistä(esim remonttiapulainen) tai sitten alkoholia, joka auttaa sopivissa määrin vireystilan ylläpitämisessä. Miehen vanhemmat haluaisivat myös meitä yökylään, mutta minä en kyllä lähde noin lyhyen matkaan päähän nukkumaan vain siksi että jonukn mielestä on mukavaa että minä nukun samassa talossa :D En ymmärrä koko yökyläilyä muutenkaan, ellei ole pitkä matka kotiin. Illanistujaiset miehen sukulaisten kanssa, jotka haluavat pelailla lautapelejä(itse en tykkää peleistä yhtään) ja täysin kuivin suin(he eivät juo ollenkaan) kuulostaa ihan kamalalta toiminnalta. Tämän lisäksi poltan tupakkaa, josta appivanhemmat eivät tiedä, sillä näemme suht harvoin, ja niin lyhyen ajan etten ole silloin tupakoinut. Lisäksi he inhoavat tupakointia, ja saisin ikäviä katseita ja puheita ja kauhukuvamaalailuja jos pitkän illan aikana poistuisin tupakalle jossain välissä.