Mies työkomennuksella ja valittaa ikäväänsä kuin pikkulapsi, neuvoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no rakkaudella ja roikkumisella ei ole kauheasti tekemistä keskenään, rakastavakin puoliso tajuaa kyllä kun nätisti selitetään, että tarttisi ehtiä tekemään muutakin vaikka onkin ikävä. Sen sijaan oman tunteidenhallintansa puolisolle ulkoistanut takertuja ei tätä tajua, ihan riippumatta siitä onko mukana rakkautta vai ei.

Me ollan miehen kanssa säännöllisesti noin 3 - 5 vko yhteen menoon erossa toisistamme, ja on sovittu, että asiasta laitetaan viestejä ja iltaisin voidaan kertaalleen soittaa jos siltä tuntuu, mutta toista ei aleta häiriköimään jatkuvasti vaan niitä ikävän tunteita on myös pystyttävä käsittelemään ihan itsekkin. Joskus menee viikko ettei soitella, joskus soitetaan joka ilta. Jos toinen sanoo että nyt väsyttää aika paljon, niin sitten jätetään väliin ellei nyt sitten ole oikeasti jotain akuuttia murhetta.

Hyvänen aika, mieheni saisi slaagin jos ehdottaisin että ei VIIKKOON soitella! Kun kerta päivässäkin on joskus liian vähän.

Miten sait miehesi ymmärtämään tilanteen? Luen rivien välistä että teilläkin se meni näin päin, että mies olisi halunnut olla enemmän yhteydessä.

ap

Joo, sama oli meilläkin, joskin minä olin ja olen yhä se, joka reissaa. Mut pelasti työn luonne - olen oikeasti ajoittain about 24/7 työhön sidottuna enkä voi höpistä. Ja tämän mieskin tietää. Myönnän, että saatoin joskus käyttää työtä myös tekosyynä aluksi... jätin vastaamatta puhelimeen ja laitoin perään viestin, että en voi nyt vastata, onko jotain akuuttia? Jos (ja kun) vstaus oli ei, niin totesin, että soitan huomena kun vapaudun. Lisäksi kannustin miestä tapaamaan kavereita ja pitämään kiinni harrastuksistaan. Vähitellen alkoi auttaa, mutta sorry - siihen meni lähemmä vuosi... Nyt tätä on eletty noin 7 v ja nykyään aika hyvin homma on balanssissa. Asiasta on puhuttu vuosien mittaan useamman kerran, ja nykyään kumpikin tajuaa, että kun elämät on välillä niin erillään, niin sitä tilaa on annettava puolin ja toisin aika paljon.

Mutta tässä kuviossa tärkeää on sitten se, että silloin kun toisella sitten on oikea tarve (poikkeuksellisen kurja ikävä, muita vastoinkäymisiä), niin sitten se kuuntelemiseen tarvittava aika ja energia on revittävä vaikka väkisin.

t. 11

Meillä on miehen kanssa, jos jompi kumpi on reissussa niin soitamme on 1x päivässä. Saa laittaa viestiä, toinen vastaa, jos jaksaa/ehtii.

Liika viestittely ja marina on turhaa pahan mielen tuottamista sinulle. Ehkä hän miettii mitä teet vapaa-aikana ja on epävarma sinun puuhista. Joka tapauksessa ei ole normaalia aikuisen miehen toimintaa.

Niin ja toistuva tai kovakaan ikävä pitkällä komennuksella ei ole mitenkään itsestäänselvästi merkki masennuksesta. Poissa kotoa eläminen vaatii totuttelua ja oman ajattelun muokkaamista ja on etenkin tottumattomalle usein vaikeaa, ei se helppoa minullekkaan ollut. Pitkät keikat vaatii aika kovaa motivaatiota ja epämukavuuden sietokykyä, on tajuttava että tietty kurjuus kuuluu etenkin tottumisvaiheessa asiaan eikä sille pidä antaa liikaa valtaa tunnetasolla. Aikansa kutakin ja niin pois päin.

Itselleni on koko ajan ollut selvää, että työ tämän asian kanssa pärjäämiseksi on tehtävä itse, se ei korjaannu millään jatkuvalla puhelimessa roikkumisella. Jos kertakaikkiaan ei opi asian kanssa elämään, niin sitten on myönnettävä ettei kykene moiseen ja tultava kotiin maitojunalla - ei pyydetä puolisoa kannattelemaan etätyönä.

t. 11

Älä helvetissä lisäänny tuon kanssa. Ja ajattele teoreettisesti millainen vanhuus omaishoitajan roolissa tuollaisen kanssa olisi, kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Mies on kuitenkin varmaan enempi vähempi vapaaehtoisesti tuohon suostunut, ei ole ihan joka jampan työnkuvaan kuuluvaa tuollainen kuitenkaan?

Ehkä kannattaa muistuttaa niistä syistä, miksi on tuollaiseen työtehtävään halunnut, ja rohkaise keksimään ajanvietettä työpäivien ulkopuolelle. Kokemuksesta tiedän, että ikävää on vaikeampi kestää, jos ei ole muuta sisältöä päivissä kuin työ viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mutta siihen ei auta mikään muu kuin vastuun ottaminen siitä omasta jaksamisesta.

t. 11

Taisit osua maaliin tällä kommentilla. Miehellä on paljon vastuuta ja täyttä vapaata työstä ei ole oikeastaan ollenkaan. Hänellä on alkanut unirytmikin kärsiä, kun hän valvoo öitään voidakseen olla yhteydessä minuun niinä aikoina, kun Suomessa on päivä. Työn lisäksi muuta sisältöä hänellä ei taida elämässä oikein olla. Joku Netflixin katsominen on ainut, mitä voi välillä tauon ottamisen nimissä tehdä, mutta sen tarjonta ei kuulemma kiinnosta häntä riittävästi. Liikuntaharrastusta hän on yrittänyt pari kertaa aloittaa tuolla ollessaan, heikoin tuloksin, koska siihen on vaikeaa ottaa aikaa, joka olisi pois työstä.

Työssä on paljon vastuuta ja paikalliset olot ovat selvästi vaikeammat kuin hän osasi odottaa. Eli tavallaan on itse hommaan suostunut, mutta toisaalta ei ehkä olisi suostunut jos olisi etukäteen tiennyt, kuinka rankkaa homma on.

ap

Eihän se vaan ole tehnyt pahojaan ja nyt shokissa siellä tajunnut mitä voisi menettää ja peloissaan haluaa tehdä sinulle selväksi kuinka tärkeä olet. Kyllähän jotain on tapahtunut jos hän on yhtäkkiä taantunnut lapsen asteelle. Voisiko hän epäillä sinun uskollisuutta? Onhan kuukausi kuitenkin pitkä aika avioliitossa olla kokonaan näkemättä toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no rakkaudella ja roikkumisella ei ole kauheasti tekemistä keskenään, rakastavakin puoliso tajuaa kyllä kun nätisti selitetään, että tarttisi ehtiä tekemään muutakin vaikka onkin ikävä. Sen sijaan oman tunteidenhallintansa puolisolle ulkoistanut takertuja ei tätä tajua, ihan riippumatta siitä onko mukana rakkautta vai ei.

Me ollan miehen kanssa säännöllisesti noin 3 - 5 vko yhteen menoon erossa toisistamme, ja on sovittu, että asiasta laitetaan viestejä ja iltaisin voidaan kertaalleen soittaa jos siltä tuntuu, mutta toista ei aleta häiriköimään jatkuvasti vaan niitä ikävän tunteita on myös pystyttävä käsittelemään ihan itsekkin. Joskus menee viikko ettei soitella, joskus soitetaan joka ilta. Jos toinen sanoo että nyt väsyttää aika paljon, niin sitten jätetään väliin ellei nyt sitten ole oikeasti jotain akuuttia murhetta.

Hyvänen aika, mieheni saisi slaagin jos ehdottaisin että ei VIIKKOON soitella! Kun kerta päivässäkin on joskus liian vähän.

Miten sait miehesi ymmärtämään tilanteen? Luen rivien välistä että teilläkin se meni näin päin, että mies olisi halunnut olla enemmän yhteydessä.

ap

Joo, sama oli meilläkin, joskin minä olin ja olen yhä se, joka reissaa. Mut pelasti työn luonne - olen oikeasti ajoittain about 24/7 työhön sidottuna enkä voi höpistä. Ja tämän mieskin tietää. Myönnän, että saatoin joskus käyttää työtä myös tekosyynä aluksi... jätin vastaamatta puhelimeen ja laitoin perään viestin, että en voi nyt vastata, onko jotain akuuttia? Jos (ja kun) vstaus oli ei, niin totesin, että soitan huomena kun vapaudun. Lisäksi kannustin miestä tapaamaan kavereita ja pitämään kiinni harrastuksistaan. Vähitellen alkoi auttaa, mutta sorry - siihen meni lähemmä vuosi... Nyt tätä on eletty noin 7 v ja nykyään aika hyvin homma on balanssissa. Asiasta on puhuttu vuosien mittaan useamman kerran, ja nykyään kumpikin tajuaa, että kun elämät on välillä niin erillään, niin sitä tilaa on annettava puolin ja toisin aika paljon.

Mutta tässä kuviossa tärkeää on sitten se, että silloin kun toisella sitten on oikea tarve (poikkeuksellisen kurja ikävä, muita vastoinkäymisiä), niin sitten se kuuntelemiseen tarvittava aika ja energia on revittävä vaikka väkisin.

t. 11

Minun työni on raskasta ja paljon työtunteja vaativaa, mutta valitettavasti myös todella itsenäistä. Olen täysin itse vastuussa siitä, mitä ja milloin teen. Olen siis periaatteessa melkein joka hetki käytettävissä, mutta käytännössä minun pitäisi rajoittaa viestittelyyn kuluva aika per vuorokausi sellaiseksi, että ehtisin myös ne työni sitten tehdä. Kotitöistä on turha puhuakaan, ne ovat ihan retuperällä jo. Vieraita en voi kutsua tätä kaaosta todistamaan, jne.

Miestä varmaan risoo erityisesti se, kun yritän sanoa että ei soitella tänään ja hän kuitenkin tietää, ettei minulla ole mitään asiakastapaamista tai muuta, joka estäisi sen soittamisen. Hänen on vaikeassa mielentilassaan jotenkin hankala hahmottaa sitä, että työt minun on kuitenkin tehtävä, ja jokainen puhelu tai chattituokio on pois työhön käytettävästä ajasta.

Hyvä tietää, että te kuitenkin pääsitte tilanteesta kuiville, ja myös tuo on minulle arvokas tieto, että siihen meni vuosi aikaa, vaikka se ei minua lohdutakaan. Tiedänpähän ainakin, että nopeaa muutosta ei välttämättä ole tilanteeseen tulossa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies on kuitenkin varmaan enempi vähempi vapaaehtoisesti tuohon suostunut, ei ole ihan joka jampan työnkuvaan kuuluvaa tuollainen kuitenkaan?

Ehkä kannattaa muistuttaa niistä syistä, miksi on tuollaiseen työtehtävään halunnut, ja rohkaise keksimään ajanvietettä työpäivien ulkopuolelle. Kokemuksesta tiedän, että ikävää on vaikeampi kestää, jos ei ole muuta sisältöä päivissä kuin työ viikosta ja kuukaudesta toiseen. Mutta siihen ei auta mikään muu kuin vastuun ottaminen siitä omasta jaksamisesta.

t. 11

Taisit osua maaliin tällä kommentilla. Miehellä on paljon vastuuta ja täyttä vapaata työstä ei ole oikeastaan ollenkaan. Hänellä on alkanut unirytmikin kärsiä, kun hän valvoo öitään voidakseen olla yhteydessä minuun niinä aikoina, kun Suomessa on päivä. Työn lisäksi muuta sisältöä hänellä ei taida elämässä oikein olla. Joku Netflixin katsominen on ainut, mitä voi välillä tauon ottamisen nimissä tehdä, mutta sen tarjonta ei kuulemma kiinnosta häntä riittävästi. Liikuntaharrastusta hän on yrittänyt pari kertaa aloittaa tuolla ollessaan, heikoin tuloksin, koska siihen on vaikeaa ottaa aikaa, joka olisi pois työstä.

Työssä on paljon vastuuta ja paikalliset olot ovat selvästi vaikeammat kuin hän osasi odottaa. Eli tavallaan on itse hommaan suostunut, mutta toisaalta ei ehkä olisi suostunut jos olisi etukäteen tiennyt, kuinka rankkaa homma on.

ap

Kuulostaa kovin tutulta. Aika hard corea oli meno omien komennustenikin aluksi, sekä vastuun että työn määrä oli niin lamaava, että useamman kerran mietin mitä hittoa tuli tehtyä. Ja kävi kyllä mielessä, että en minä TÄHÄN suostunut. Työn rasittavuus ja sitovuus ja henkinen kuormitus teki vaikeaksi keksiä elämään mitään muuta sisältöä. Mutta kyllä sitä pikku hiljaa löytyi, kun tiedosti sen, että se on ainoa keino selvitä. Itse toki tosiaan en koskaan pahemmin juuri noita ikäväpuheluita harrastanut, se oli enempi kotona odottavan miehen hommia, mutta luulen että taustalla on miehelläsi samoja juttuja kuin mitä itse koin.

t. 11

Vierailija kirjoitti:

Eihän se vaan ole tehnyt pahojaan ja nyt shokissa siellä tajunnut mitä voisi menettää ja peloissaan haluaa tehdä sinulle selväksi kuinka tärkeä olet. Kyllähän jotain on tapahtunut jos hän on yhtäkkiä taantunnut lapsen asteelle. Voisiko hän epäillä sinun uskollisuutta? Onhan kuukausi kuitenkin pitkä aika avioliitossa olla kokonaan näkemättä toista.

Komennuksen alussa näitäkin epäilyjä hänellä oli, että en olisikaan uskollinen tmv. Hän tiesi ne itsekin katteettomiksi, ja puhuimme aiheesta useamman kerran, minkä jälkeen hän rauhoittui tuon asian suhteen. En usko, että on itsekään mitään hölmöillyt, sen verran kuitenkin häntä katson tuntevani.

ap

Yksi muuten mitä käytin paljon oli se, että kerroin miehelle jatkuvan yhteydenpidon lisäävän omaa koti-ikävää ja pahaa oloa, ja että siksikin haluan välillä pitää etäisyyttä. Se oli kyllä hetkittäin ihan tottakin, välillä tekosyy, mutta se oli jotain, minkä ainakin oma mieheni ymmärsin aika hyvin. Ja vaikka sanoin että meni vuosi ennen kuin auttoi kunnolla, niin edistymistä tuli aikaisemmin toki jo paljon - mutta työtä se vaati molemmilta. Me nyt emme olleet noin pitkään ikinä näkemättä, pisimmillään muistaakseni 3 kk, mutta vuodessa näemme noin 10 kertaa noin viikon ajan kerrallaan, kesälomalla sitten pidempään.

t. 11

En oikein ymmärrä ap:n ongelmaa. Minä olen myös työssä joka vie paljon aikaa, sekä päivisin ja iltaisin. Ja kun mun mies on reissussa, niin mä haluan soittaa vähintään sen kerran päivässä ja whats-appia varmaan sen 20 viestiä vuorokaudessa. Kyllä mä haluan tietää mitä miehen päivään kuuluu, ja päinvastoin. Omituista ettei puoliso ole kiinnostunut toisesta.

Miehellä on varmaan paha olla siellä. Muistan itsekin vaihtarina maanisesti viestitelleeni kotiin päin, koska inhosin oloani kyseisessä maassa. Miehen pitäisi löytää paikallinen ystävä, harrastus tai jokin mikä veisi ajatukset muualle negatiivisesta olosta.

Matkatyö ei selvästi sovi miehellesi. Hänellä saattaa olla työhön tai henkilökemiaan liittyviä ongelmia. Joudut toimimaan terapeuttina. Eikö hän voi viettää vapaa-aikaansa (suomalaisten) kollegojen kanssa tai tutustua paikallisiin suomalaisiin expatteihin.

T. 20 vuotta reissuhommissa maailmalla ja onnellisesti naimisissa.

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä ap:n ongelmaa. Minä olen myös työssä joka vie paljon aikaa, sekä päivisin ja iltaisin. Ja kun mun mies on reissussa, niin mä haluan soittaa vähintään sen kerran päivässä ja whats-appia varmaan sen 20 viestiä vuorokaudessa. Kyllä mä haluan tietää mitä miehen päivään kuuluu, ja päinvastoin. Omituista ettei puoliso ole kiinnostunut toisesta.

Hyvä huomio. Asiaan tosiaan liittyy myös se, että minulla on suuria vaikeuksia suoriutua sellaisesta monelle naiselle helposta multitasking-touhusta, jossa tehdään montaa asiaa yhtä aikaa ja samalla ehkä vielä jutellaan jonkun kanssa puhelimessa. Tee vaativaa ajatustyötä, johon täytyy keskittyä täysipainoisesti, niin että ympäröivän maailman olemassaoloa ei edes tiedosta. Jos en voi mennä tuohon tilaan, työn laatu kärsii ratkaisevasti. Sen kanssa ei sovi ollenkaan yhteen ihmisille viestittely; ei edes miehelleni viestittely, vaikka rakastan häntä ja totta kai olen kiinnostunut hänen kuulumisistaan.

Mies ei ole tainnut ymmärtää tätä, ja on siksikin loukkaantunut minulle siitä, kun en mitä ilmeisimmin välitä enkä rakasta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Yksi muuten mitä käytin paljon oli se, että kerroin miehelle jatkuvan yhteydenpidon lisäävän omaa koti-ikävää ja pahaa oloa, ja että siksikin haluan välillä pitää etäisyyttä. Se oli kyllä hetkittäin ihan tottakin, välillä tekosyy, mutta se oli jotain, minkä ainakin oma mieheni ymmärsin aika hyvin. Ja vaikka sanoin että meni vuosi ennen kuin auttoi kunnolla, niin edistymistä tuli aikaisemmin toki jo paljon - mutta työtä se vaati molemmilta. Me nyt emme olleet noin pitkään ikinä näkemättä, pisimmillään muistaakseni 3 kk, mutta vuodessa näemme noin 10 kertaa noin viikon ajan kerrallaan, kesälomalla sitten pidempään.

t. 11

Minäkin olen puhunut miehelleni tästä ilmiöstä, eikä se ole edes mikään tekosyy vaan totuus. Niin kauan kuin olen uppoutuneena työhöni, en tunne ikävää ja kaipausta. Sitten kun puhun miehen kanssa ja varsinkin kun puhe keskittyy niin paljon siihen "Mulla on niin ikävä" yms. lauseiden toisteluun, niin omakin ikäväni oikein ryöpsähtää esille. Ei mies siis meistä ainoa ole, jolla on vaikeuksia sietää ikävää. Meillä on vain aivan vastakkaiset keinot diilata sen kanssa.

Sanoit aiemmin keksineesi lopulta työn ulkopuolista sisältöä elämääsi. Viitsisitkö kertoa, minkälaisia asioita nämä sinulla ovat? Jos keksisimme miehen kanssa siltä pohjalta jotain, mitä hänkin voisi kokeilla. Tässä on varmasti yksi avainkohta, minkä vuoksi miehellä on komennuksella niin raskasta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Matkatyö ei selvästi sovi miehellesi. Hänellä saattaa olla työhön tai henkilökemiaan liittyviä ongelmia. Joudut toimimaan terapeuttina. Eikö hän voi viettää vapaa-aikaansa (suomalaisten) kollegojen kanssa tai tutustua paikallisiin suomalaisiin expatteihin.

T. 20 vuotta reissuhommissa maailmalla ja onnellisesti naimisissa.

Paikalla ei ole muita suomalaisia, eivätkä ulkomaalaiset kollegat ole sellaisia, joiden kanssa miehellä olisi riittävästi yhteistä. Hän kertoo tuntevansa olonsa todella ulkopuoliseksi heidän seurassaan, ja haluaa silloinkin vain viestitellä minulle ennemmin.

ap

Sillä on koti-ikävä ja kriisi. Hän on vieraassa paikassa jossa ainoa elämän sisältö ja tuttu asia on työ, eikä osannut varautua siihen kuinka rankkaa on.

Sano miehelle että alkaa kirjoittamaan päiväkirjaa, tai selvittää onko paikkakunnalla jotain expat-toimintaa, illanviettoja tai muuta.

Myös yksityistä blogia voi alkaa pitämään, sinne kuvia ja tunnelmia, se voisi konkretisoida sen että kyseessä on tilapäinen järjestely. Nimeksi ”kaksi kuukautta jäljellä”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmäaydäminen nainen. Mies hakee kohta toisen seuralaisen.

Mitä ehdotat ratkaisuksi? Olen työuupumuksen partaalla jo ilman näitä jatkuvia viestittelyjäkin. Saikkuko tässä pitäisi hakea, että voin käyttää kaiken valveillaoloaikani miehen rauhoitteluun? Joskus myös yöaikoja, kun silloin on miehen asemapaikassa päivä. Olen ihan samassa jamassa kuin palstamammat, jotka valittavat vauvan yöheräilystä ja jatkuvasta huomion tarpeesta.

ap

Kylmästi harvennat yhteydenpitoa. Älä reagoi kaikkiin viesteihin. Älä vastaa puhelimeen. Laita äänettömälle, mutta laita viestiä että palataan huomenna/illalla. Öisin älä vastaa ollenkaan, koska se aika on pyhitetty nukkumiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi muuten mitä käytin paljon oli se, että kerroin miehelle jatkuvan yhteydenpidon lisäävän omaa koti-ikävää ja pahaa oloa, ja että siksikin haluan välillä pitää etäisyyttä. Se oli kyllä hetkittäin ihan tottakin, välillä tekosyy, mutta se oli jotain, minkä ainakin oma mieheni ymmärsin aika hyvin. Ja vaikka sanoin että meni vuosi ennen kuin auttoi kunnolla, niin edistymistä tuli aikaisemmin toki jo paljon - mutta työtä se vaati molemmilta. Me nyt emme olleet noin pitkään ikinä näkemättä, pisimmillään muistaakseni 3 kk, mutta vuodessa näemme noin 10 kertaa noin viikon ajan kerrallaan, kesälomalla sitten pidempään.

t. 11

Minäkin olen puhunut miehelleni tästä ilmiöstä, eikä se ole edes mikään tekosyy vaan totuus. Niin kauan kuin olen uppoutuneena työhöni, en tunne ikävää ja kaipausta. Sitten kun puhun miehen kanssa ja varsinkin kun puhe keskittyy niin paljon siihen "Mulla on niin ikävä" yms. lauseiden toisteluun, niin omakin ikäväni oikein ryöpsähtää esille. Ei mies siis meistä ainoa ole, jolla on vaikeuksia sietää ikävää. Meillä on vain aivan vastakkaiset keinot diilata sen kanssa.

Sanoit aiemmin keksineesi lopulta työn ulkopuolista sisältöä elämääsi. Viitsisitkö kertoa, minkälaisia asioita nämä sinulla ovat? Jos keksisimme miehen kanssa siltä pohjalta jotain, mitä hänkin voisi kokeilla. Tässä on varmasti yksi avainkohta, minkä vuoksi miehellä on komennuksella niin raskasta.

ap

Varmaan tosi yksilöllistä mikä toimii ja riippuu tietty maasta ja mahdollisuuksistakin, mutta minulla näitä juttuja on ollut vuosien mittaan useita: olen pitänyt muun muassa sääntöä, että illalla (jos siis on vapaata) käytän puolitoista tuntia maalaamiseen ja musiikin kuunteluun - siinä se koko vapaa-aika menikin, ja mieli rentoutui. Jossain vaiheessa opiskelin avoimessa sinänsä itselleni turhia, mutta mielenkiintoisia kursseja (etäopintoina). Viimeisimpänä aloitin tavoittellisen juoksuharrastuksen tiukan ohjelman mukaan.

Sen lisäksi opettelin tekemään yksin asioita, joita olen ennen tehnyt vain seurassa: käyn kahvilla, maisemia ja nähtävyyksiä katselemassa, museoissa. Teen viikonloppuretkiä lähialueelle jos on vapaa viikonloppu. 

Sitten vielä mietin, keihin kaikkiin läheisiin tulee pidettyä liian vähän yhteyttä, ja aloin pitämään heihin paremmin yhteyttä (mutta siis hyvin maltillisella frekvenssillä per ihminen, ja ennen kaikkea sillä asenteella, että haluan kuulla miten heillä menee, en valittaakseni omasta ikävästäni). Tämä tapa on lähentänyt monia ihmissuhteitani ja helpottaa ulkopuolisuuden oloa  - varsinaisia ystävyyssuhteita ei oikein työskentelypaikkakunnille pääse muodostumaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei välillä silti ahista. Mutta nyt se on hallinnassa, niin minulla kuin miehelläkin, ja osaamme antaa toisillemme myös omaa rauhaa puolin ja toisin.

t. 11

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylmäaydäminen nainen. Mies hakee kohta toisen seuralaisen.

Mitä ehdotat ratkaisuksi? Olen työuupumuksen partaalla jo ilman näitä jatkuvia viestittelyjäkin. Saikkuko tässä pitäisi hakea, että voin käyttää kaiken valveillaoloaikani miehen rauhoitteluun? Joskus myös yöaikoja, kun silloin on miehen asemapaikassa päivä. Olen ihan samassa jamassa kuin palstamammat, jotka valittavat vauvan yöheräilystä ja jatkuvasta huomion tarpeesta.

ap

Kylmästi harvennat yhteydenpitoa. Älä reagoi kaikkiin viesteihin. Älä vastaa puhelimeen. Laita äänettömälle, mutta laita viestiä että palataan huomenna/illalla. Öisin älä vastaa ollenkaan, koska se aika on pyhitetty nukkumiselle.

Kokeilin tätä kolmisen kuukautta sitten, mutta lopputuloksena mies alkoi oireilla psyykkisesti. Hän tulkitsi käytökseni niin, että en enää rakasta häntä ja juoksen täällä pettämässä minkä ehdin. Asiasta keskustelu auttoi vasta, kun suostuin palaamaan yhteydenpidossa miehen toivomalle tasolle. Ilmeisesti hänellä oli vain niin paha olla (ja siinä määrin kuormittava tilanne myös työssä), että ei pystynyt käsittelemään tällaista kylmäkiskoista kohtelua muuten kuin menemällä paniikkiin ja kuvittelemalla pahimman mahdollisimman skenaarion omassa mielessään.

En oikein tiedä uskallanko kokeilla tätä uudestaan.

ap