Psykiatrinen väärä diagnoosi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran noin hyvin AP tietää niin kerroppa mikä se diagnoosi oli?

Mitä ihmettä se sinua liikuttaa?

Mitä sinä kysyt jos ei apu kelpaa. Vaikeaa vastata moiseen kysymykseen jos et kerro taustoista yhtään mitään. Plus mitä sinä kysyt toisten ihmisten diagnooseista? Ei ole sinun diagnoosi jonkun tutun diagnoosi. Mitä se sinua liikuttaa? On siinä yksi järjen jättiläinen kanssa meillä.

Nyt en ymmärrä mitä kiukuttelet?

Miten se apn kertomana diagnoosi muuttaisi tätä keskustelua.

Älkää uskoko noihin diagnooseihin. Psykiatrit ovat tuuliviirejä, jotka puoskaroivat.

Mulle on merkitty yhdeksi diagnoosiksi ”skitsotyyppinen häiriö”, vaikka kyseessä on dissosiaatio-oireilu (+ muut vaikeat ahdistuneisuushäiriöt).

Esimerkiksi sen kaksisuuntaisen omaava voi hyvinkin opiskella lähäriksi, sairaanhoitajaksi tai miksi tahtookaan, KUNHAN oireet ovat hallinnassa. Ei se diagnoosi mitään estä. 

Moniin työ- ja opiskelupaikkoihin mielisairausdiagnoosit tarkistetaan kanta.fi palvelusta

Esim poliisikouluun ei hullut pääse

meelisaaras ompi jokkainen joka ei ihtiä miellytä. kyökki psykolokiaa eikäku siis sykiatteriaa.

😐

Psykiatria on todella vaikea ala. Ei ole mitenkään tavatonta että pitkässä hoidossa diagnoosit muuttuvat kun potilas tulee tutummaksi, ja saadaan enemmän tietoa ja havaintoja. Usein tarvitaan moniammatillista työskentelyä jotta saadaan riittävän laaja näkökulma. Erilaisia mittareita (kyselyitä) käytetään diagnostiikan tukena. Tunne-elämää ja kognitiivista tasoa voidaan kartoittaa psykologin tekemillä tutkimuksilla, ja sairaanhoitaja voi haastatella tarkemmin elämänhistoriaan ja sukuanamneesiin liittyvät asiat. Lopultakin tärkeintä on että potilas saa apua hankaliksi kokemiinsa oireisiin, esimerkiksi ahdistuneisuuten, sosiaalistentilanteiden pelkoon, paniikkioireisiin, tunnesäätelyn vaikeuksiin, harhoihin jne. Vaikka diagnoosi olisikin epävarma, voidaan silti hoito kohdentaa oikein. Jos potilas kokee että se auttaa, ollaan tietenkin oikeilla jäljillä. Hyvä psykiatri ei pidä liian kiirettä diagnoosin asettamisella, koska yleensä ongelmat ovat niin moninaisia ja kehittyneet pitkän ajan kuluessa seurauksena ympäristön kuormittavista tekijöistä yhdistettynä omiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, että vie aikaa ymmärtää mistä kaikesta on kyse. Hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde kokeneen hoitajan vastaanotolla valaisee usein tilannetta myös diagnostiikan arvioimisen kannalta, sen lisäksi että potilas voi kokea vointinsa helpottuvan kun tulee kuulluksi ja saa ehkä vähän uutta näkökulmaakin asioihin. Jokainen ihminen on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä diagnoosi, ja jokaisen hoito pitää siis suunnitella jokatapauksessa yksilöllisesti.

Yksi psykiatri antoi riippuvainen persoona,toinen eristäytyvä persoona.

Riippuvainen en missään tapauksessa .Olen vuosikymmeniä asunut yksin ja halunnut myös asua.

Pakotettiin terapiaan jota en halunnut ,enkä jaksanut.Toista vuotta en suostunut menemään.

Eka vuonna kävin vaan maksamassa, en paljon muuta.

Kauhea kokemus.En missään tekemisissä psykiatrian kanssa sen jälkeen nyt 30v.

Lääkkeitä käytin oman harkinnan mukaan ja lopetin itse sanomatta kenellekkään koskaan mitään.

Depressiolääke. Liian isoja annoksia määrätään ,siitä on enemmän haittaa.

Asiakas tietää paremmin oman voinnin ,ei sitä toinen voi tietää.

Psykiatria on aika paljon puoskarointia

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa jatkaa normaalia elämää, jos oikeasti on saanut väärän dg:n.

Virheitä sattuu ja osa psykiatreista on itse vähän sekaisin päästään.

Minulle noin 9vuotta sitten sanottiin, että olen parantumattomasti mielisairas ja lyöntiin päälle vahva psyykelääkitys. Vielä sekaisin oleva psykiatri ilmoitti että paikkani on työkyvyttömyyseläkkeellä.

Lääkkeitä en muutamaa kuukautta pidempää syönyt, palasin työelämään jossa 9 vuotta mennyt hyvin, ei sairauslomia tämä aikana. Työni kiireistä ja tarkkuutta vaativaa, olisin varmasti jäänyt kiinni tai romahtanut jos päävikaa olisi oikeasti ollut.

Normaalia arkea elän, en käytä päihteitä, liikun ja syön terveellisesti.

Aikoinaan lähdin hakemaan apua psyk puolelta työpaikkakiusaamiseen ja voitte uskoa, että luotto vähän horjui systeemiin.

Eikä! Täällä samanlainen kokemus! Lähdin hakemaan apua työpaikakiusaamiseen ja minä sain diagnooseja, tosin yksi oli PTSD, jossa yksi kriteereistä on että kuka tahansa vastaavaa kokenut olisi traumatisoitunut, eli uskoivat sitten kuitenkin kokemukseni.

Mutta koin kyllä koko jutun todella loukkaavana ja eräs hoitaja käyttäytyi aivan ala-arvoisesti.

Kyllähän ne keksii mitä sattuu ja aivopesee asiakkaankin luulemaan että on vakavasti sairas. Sairaudenkuvaa pidetään yllä mielialalääkkeillä jotka tekee ne oireet mitä diagnoosin saaminen vaatii. Kun lopetat lääkkeet ja palaat normaaliksi niin psykiatritkin tippuu pois yksi kerrallaan kuin kuivat iilimadot jotka ei saa enää ravintoa.

2013 minulle sanottiin, että joudun lopun elämää syömään masennuslääkkeitä, että masennus on kuin diabetes. Eli olivat sitä mieltä, että masennus on parantumaton sairaus. Söin 3 kuukautta.

Omalla kohdalla masennus johtui nuorena vitamiini ja hivenainepuutoksista, vanhemmalla iällä nuo yhdistettynä ikäviin tapahtumiin.

Kun saan pidettyä vitamiinit ja hivenaineet kohdillaan, pystyn vastustamaan masennusta.

En käytä yhtä valmistetta, vaan monenlaisia. En käytä niitä päivittäin ettei maksa rasitu.

Folaatti ja olikos se nyt seleeni ovat tärkeitä erilaisissa ahdistuneisuuksissa ym. Syön laadukkaita monivitamiineja, joissa vitamiini tulee luonnosta, eikä synteettisenä muotona. Ja niitä on useampi, koska purkeissa eri määrä vaikuttavia ainesosia.

Joskus diagnooseja tehtaillaan tarkoitushakuisesti. Vähän huvittavaakin: haettiin kuntoutustukea, ja moni sanoi että ilman psyk diagnoosia ei noilla fyysisillä sairauksilla irtoa. Kävin psykologilla, ja hän sanoi että täällä on tämmöinen, laitetaanko sekamuotoinen masennus- ja ahdistushäiriö. Sanoin: No pannaan pakettiin. Se oli sitten hakemuksen lausunnossa.

Huomasin yllätyksekseni, että tk-lääkäri oli repäissyt jostain minulle ahdistuneisuushäiriön. Minulle on mysteeri, miten sellaiseen on päädytty, kun en ole tk:ssa koskaan ahdistusta valittanut, eikä sellaisesta ole minulle puhuttu. Luulisi, että jos on diagnoosi pitänyt kehittää, olisi myös tarve antaa vaikkapa jonkinlaisia hoito-ohjeita, esim. lähete mt-toimistoon, lääkitys tai neuvoja, miten ahdistusta voi hallita.

En voi tietää varmasti, mutta veikkaan, että dg on kirjoitettu, kun kävin vastaanotolla väsymyksen takia. Sain lähetteen verikokeisiin, joissa todettiin B12-vitamiinin puutos ja alhainen hemoglobiini. Itse kuvittelisin, että niillä saattaisi olla yhteys väsymykseen. Lääkäri kehotti syömään purkillisen Beroccaa ja teetti minulla masennustestin, jonka tulosta en tiedä ja jota hän ei minulle kommentoinut. Lähdin vastaanotolta SNRI-resepti kourassa. En syönyt lääkkeitä. Mielialalääkitystä ei ahdistuneisuushäiriöihin käsittääkseni kirjoiteta, joten voisi kuvitella, että lääkäri olisi sitten todennut masennuksen, mutta sellaisesta ei ole mainintaa ja olisi muutenkin aika huonoa hoitoa vain antaa pilleripurkki kouraan puuttumatta oireilun syihin.

P.S. Väsymys lähti, kun aloin syödä B12-vitamiinia, D-vitamiinia, rautaa ja omega-3:sta, rupesin käyttämään melatoniinia ja sain unirytmin kuntoon ja aloin harrastaa liikuntaa. Tk-käynnistä on kymmenkunta vuotta aikaa ja siellä se diagnoosi edelleen komeilee.

Vierailija kirjoitti:

Psykiatria on todella vaikea ala. Ei ole mitenkään tavatonta että pitkässä hoidossa diagnoosit muuttuvat kun potilas tulee tutummaksi, ja saadaan enemmän tietoa ja havaintoja. Usein tarvitaan moniammatillista työskentelyä jotta saadaan riittävän laaja näkökulma. Erilaisia mittareita (kyselyitä) käytetään diagnostiikan tukena. Tunne-elämää ja kognitiivista tasoa voidaan kartoittaa psykologin tekemillä tutkimuksilla, ja sairaanhoitaja voi haastatella tarkemmin elämänhistoriaan ja sukuanamneesiin liittyvät asiat. Lopultakin tärkeintä on että potilas saa apua hankaliksi kokemiinsa oireisiin, esimerkiksi ahdistuneisuuten, sosiaalistentilanteiden pelkoon, paniikkioireisiin, tunnesäätelyn vaikeuksiin, harhoihin jne. Vaikka diagnoosi olisikin epävarma, voidaan silti hoito kohdentaa oikein. Jos potilas kokee että se auttaa, ollaan tietenkin oikeilla jäljillä. Hyvä psykiatri ei pidä liian kiirettä diagnoosin asettamisella, koska yleensä ongelmat ovat niin moninaisia ja kehittyneet pitkän ajan kuluessa seurauksena ympäristön kuormittavista tekijöistä yhdistettynä omiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, että vie aikaa ymmärtää mistä kaikesta on kyse. Hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde kokeneen hoitajan vastaanotolla valaisee usein tilannetta myös diagnostiikan arvioimisen kannalta, sen lisäksi että potilas voi kokea vointinsa helpottuvan kun tulee kuulluksi ja saa ehkä vähän uutta näkökulmaakin asioihin. Jokainen ihminen on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä diagnoosi, ja jokaisen hoito pitää siis suunnitella jokatapauksessa yksilöllisesti.

En ole eri mieltä, mutta ihmettelen, miten niitä diagnooseja muutetaan/vaihdetaan/tulee lisää?

Käyn kuntoutuspsykoterapiassa ja vuosittain Kelaa varten täytyy käydä lääkärillä. Olen valinnut käydä aina samalla psykiatrilla, vaikka jatkohakemukseen tarvittavan lausunnon saisikin tk:sta.

Diagnoosina minulla on masennus, mutta itse olen epäillyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tästä on psykoterapeutin kanssa ollut paljon puhetta. Kuitenkaan lääkärikäynnillä ei edes mainittu asiaa.

Sinänsä asia ei minua vaivaa, koska en ole vaikeasti maaninen ts. pystyn hoitamaan elämäni ihan kelvollisesti. Suorastaan nautin niistä jaaksoista, kun minussa palaa joku ihmeellinen elämän superliekki. Mietin vaan elämääni taaksepäin ja tiedän tehneeni varsin.. no, rohkeita liikkeitä. Usein niistä on ollut pidemmän päälle haittaa.

Tulee vaan itselle sellainen olo, että tässä nyt hakemalla haen itselleni uutta diagnoosia. Ei. Se ei ole niin. Tulee vaan tunne, että ammattilaiset eivät edes pohdi, että onko annettu diagnoosi se oikea. Kunhan on joku.

Toki

Onko kukaan täällä saanut asperger-diagnoosia vaikkei sitä ole tai selvinnyt myöhemmon saman tai toisen lääkärin/neuropsykologin toimesta on väärä?

Minä sain TYP:istä diagnoosin "Epävakaa persoonallisuus" vaikka olen ihan tavallinen ihminen

Mielummin minulle olisi sopinut lievä masennus koska työn menetyksen jälkeen olen ollut hieman alakuloinen

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan täällä saanut asperger-diagnoosia vaikkei sitä ole tai selvinnyt myöhemmon saman tai toisen lääkärin/neuropsykologin toimesta on väärä?

Tuohonhan tarvitaan neurologiset testit. Tuskin kovin usein menee hutiin. Itse olin päiviä sairaalassa neurolla testattavana ennen diagnoosia.

Sain yksityisellä puolella 45 min juttelun jälkeen alustavan Asperger + ADHD -diagnoosin, mutta hän laittoi lähetteen poliklinikalle laajempiin tutkimuksiin. Siellä se muuttui muotoon sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ties kuinka monin eri piirtein. En jaksa valittaa AVIin tästä, joudun vielä osastolle.

Elämäni on yhtä kaaosta: kärsin kaikkien aistien ylivirittyneisyydestä, toiminnanohjauksessa ja tunteiden säätelyssä on puutteita, olen työelämän ulkopuolella, sössin kaikki raha-asiani ja ihmissuhteeni... Minulla on myös ollut kapeita mielenkiinnon kohteita erityisesti lapsena ja nuorena, mutta yleensä ne aikuisena häviävät suurimmalta osalta, ja sen takia en saanut virallista Asperger + ADHD-diagnoosia. En jaksa enää.