Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pystyvätkö elämänhaluiset ymmärtämään itsetuhoisia?
24.04.2018 |
Olen pysyvästi syrjäytynyt ja toivoni menettänyt. Sinnittelen hengissä isäni, äitini ja siskoni vuoksi tehden kuitenkin samalla hidasta itsemurhaa. Toisin sanoen syön tahallani mahdollisimman epäterveellisesti. Toivon saavani infarktin, mikä sukupuoleni ja sukutaustani puolesta vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta.
Aikaisemmin yritin keskustella ihmisten kanssa itsemurhan armollisuudesta ja kaipuusta täältä pois, mutta se oli vaikeaa. Ihmiset rupesivat heti keksimään syitä elää tai parantaa tilannetta.
Omalla kohdallani tilanne kiteytyy neljään seikkaan.
-En jaksa pskatyötä. Minusta tulee sitä tehdessä itkuinen. En vain ymmärrä, miksi minun pitäisi nousta aamulla ylös tekemään mitättömän pienipalkkaista työtä, josta jokainen minuutti on kärsimystä.
-En pysty hankkimaan rahoitusta opiskelulle. Olen yliopiston opintotukikuukaudet käyttänyt, eikä tutkinnollani ole mahdollisuutta työllistyä. Myöskään mikään työllistävä ala ei kiinnosta.
-Olen köyhä. Ei ole rahaa hankkia virikkeitä, eikä elämä siksi ole elämisen arvoista. Päiväni kuluvat lähinnä netissä istuen ja kirjoja lukien.
-Olen hyvin yksinäinen. Yhtään ystävää ei ole, ei liioin puolisoa. Ongelma on sekin, että siedän ihmisiä huonosti. Olen introvertti. Silti yksinäisyys vaivaa.
Tässä tilanteessa itsemurha tuntuu luontevalta ratkaisulta sekä henkilökohtaisesti että yhteiskunnan kokonaistilannetta ajatellen. Olen tuomittu loppuelämäkseni veroeuroja kuluttavaksi luuseriksi, eikä minulla ole tulevaisuudelta mitään odotettavaa.
Jostain syystä lähes kaikkien ihmisten on vaikea ymmärtää tässä tilanteessa itsemurhaa ratkaisuna. Miksi se on heille niin vaikeaa? Miksi he ajattelevat, että elämä on suoritus, joka on lusittava luonnolliseen loppuunsa vielä hoidotkin vastaan ottaen riippumatta siitä, millainen on elämän sisältö?
Osaisitteko elämänhaluiset selittää?
Kommentit (4)
Jaa, pitlän vuodatiksen sydänvertani tökitin ja "kommenttisi julkaistaan hyväksynnän jälkeen"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa, pitlän vuodatiksen sydänvertani tökitin ja "kommenttisi julkaistaan hyväksynnän jälkeen"
Sama. Eiköhän tämän palstan käyttö ala olla tässä. Harmi, voisi olla hyvä keskustelu- ja tukipalsta.
Olin pitkään (10 vuotta) hyvin samanlaisessa tilanteessa, joten ymmärrän hyvin ajatuksesi. Elämä tuntui itsestänikin toivottomalta, mutta lähisukulaiset olivat ainoita tärkeitä ihmisiä ja en uskaltanut tehdä itsemurhaa, vaikka sitä vakavasti tuli harkittua. Nyt tilanteeni on kuitenkin hyvin toisenlainen. En ehkä vieläkään ole aina se optimistisin ihminen, mutta elämässäni on käynyt monia hyviä käänteitä. Tärkeimpänä on puolisooni tutustuminen ja oman elämän rakentaminen hänen kanssaan. Olen saanut kavereita, jotka ovat samanhenkisiä. Saan myös pian opiskeluni tehtyä uudelle alalle, sillä kouluttauduin aluksi hyvin triviaalille humanistiselle alalle naiivissa nuoruudenhuumassani.
Pointtina on kuitenkin se, että olisi ollut todella kurjaa jos olisin jäänyt paitsi kaikesta tästä kivasta mitä on tapahtunut. Elämällä on usein tapana järjestyä. Itselläni käännekohtani oli se, kun menin alle 35-vuotiaille mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun ilmaiseen kulttuuripajaan ja uskalsin siellä tutustua ihmisiin. Silloin siellä oli ainakin positiivinen ilmapiiri, paljon korkeakouluopiskelijoita eikä keskustelut ja tekeminen keskittyneet sairastamiseen. Ehkä sinun paikkakunnallasi olisi jotain vastaavaa toimintaa?
Alue: Aihe vapaa
Pystyn ymmärtämään, ehkä siksi että veljeni on tehnyt jo 8 vuotta sitten itsemurhan. Ja hän yritti sitä ennen hakea kaiken mahdollisen avun mitä saa, kävi psykiatreilla, söi lääkkeitä jne. Mutta silti päätyi siihen, että elämä ei ole elämisen arvoista ja lähti oman käden kautta.
Harmi kyllä, niin kauan kuin veli eli, en ymmärtänyt hänen maailmankatsomustaan, ja kuten useimmat, takerruin pakkomielteisesti siihen että ihmisen on PAKKO haluta elää, tai on sairaus jos ei halua. Hermostuneesti höpötin hänellekin jos hän puhui elämän merkityksettömyydestä vaikka, että sulla taitaa olla paha olo, onko sulla niitä rauhoittavia jossain tai että pitäisikö lääkitystä muuttaa. Mitä vaan, kunhan saisin hänet pitämään elämästä kiinni, vaikka turrutettuna lääkkeillä.
Myöhemmin ymmärsin että hänen tapauksessaan kyse ei ensisijaisesti ollut ainakaan lopussa siitä, että olisi paha olo ja sitä ei kestä. Vaan ihan maailmankuvasta ja filosofiasta, jossa eläminen ei tunnu järkisyistä merkitykselliseltä. Ei silti vaikka olisi hyväkin olo. Itse asiasssa nyt kun olen uskaltanut asian ajatella läpi, pidän hänen näkemystään enemmän totuutena kuin meidän useimpien vaistosta tai pelosta elämään takertuvien näkemystä. Se on vähän kuin Raamatussa sanotaan: "turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta". Miljoonat eliöt syntyvät vain kuollakseen hetki syntymänsä jälkeen, lukemattomat kärsivät eri tavoin lyhyen olemassaolonsa aikana. Ja mitä merkitystä lopulta on edes nautinnolla tai sillä että pärjää luonnon ikuisessa julmassa kilpailussa..