Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko pakko-oireet vaan lopettaa seinään?
24.04.2018 |
Olen siinä pisteessä etten jaksa näitä enää...
Ne on kyllä vähentyneet jo huomattavasti, mutta minulla on yksi rituaali jota olen koittanut tehdä ja se epäonnistuu joka kerta. Rituaali liittyy peseytymiseen.
Nyt en kerta kaikkiaan enää jaksa sitä tehdä enää. En vaikka keräisin voimia useita päiviä.
Voinkohan vaan lopettaa nämä seinään? Kuinka iso ahdistus siitä tulee? Milloin helpottaa? Tuleeko kuitenkin "entä jos" ajatus että toteuttaisin tuota rituaalia kun jään yksin ja epäonnistun taas ja ahdistun vaan lisää.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ollut pakko-toimintapainotteinen pakko-oireinen häiriö jo n.10 vuotta.
Räjähti oikein kunnolla lasten saannin jälkeen.
Elämäni on ihan täyttä paskaa. Olen tsempannut ja tsempannut, haaveillut opiskeluista ja työelämästä ja ties mistä , lääkkeet on kokeiltu ja terapia auttaa ehkä sen päivän ajan kun siellä käy.
Näistä oireista on tullut osa persoonallisuutta.
Nyt tilanne on ajautunut siihen, että minulla on keski-vaikea masennus, pelkoja ja yleinen ahdistuneisuus.
Sinnittelen lasten takia, mutta oma elämäni on mielestäni ohi. En jaksa enää edes haaveilla tulevaisuudesta. Olen ihan poikki.
Surullista. Parisuhdekin on ihan paska, kun eihän tätä puoliso ymmärrä eikä jaksa loputtomiin.
On todella väsyttävää, kun ajatukset omassa päässä aamusta iltaan jumittavat , aiheuttavat tekemisen pakon ja kognitiiviset kyvyt ovat vain muisto entisestä.
En yksinkertaisesti jaksa enää. Haluaisin vaan nukkua siihen asti ,että lapset ovat täysi-ikäisiä ja kuolla sitten pois.
Ei tämä ole elämää vaan kidutusta.
Lääkkeet ovat yhtä tyhjän kanssa.Ymmärrän, että kirjoitit viestisi ennen kaikkea purkaaksesi tuntojasi, etkä niinkään ottaaksesi vastaan neuvoja siitä, mitä sinun pitäisi tehdä. Neuvominen on usein aika ärsyttävää, koska toinen ihminen helposti kuvittelee tietävänsä, mitä toisen pitäisi tehdä, koska ei joudu itse elämään asian kanssa. Mutta kysyn nyt kuitenkin sinulta, oletko käynyt toimintaterapiassa? Siis sellaisessa, jossa etsittäisiin käytännön ratkaisuja elämän erilaisiin tilanteisiin. Kysyn siksi, että eräs ystäväni, joka on eläkkeellä pahojen mt-ongelmien takia (PTSD, paniikkihäiriö), on saanut sellaisesta apua. Samoin meditaatiosta (säännöllisellä meditaatiolla saa ihan konkreettisia muutoksia aivoihin). Ei se ole häntä parantanut, mutta hän on saanut oireita hallintaan.
Olen käynyt kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Mitä apua siitä kerran viikossa on ja ei ole rahaa käydä useammin. Olen nyt n. 8 vuotta yrittänyt parantua ja kokeillut eri keinot. Lasten kanssa stressi ja hommat ei hellitä ikinä ja parisuhde luo siihen päälle vielä lisää stressiä.
Mikään meditaatio ei näitä oireita poista.valitettavasti. olen viimeisen puolen vuoden aikana alkanut luovuttaa, kun en yksinkertaisesti enää jaksa.
Tarkoitin sellaista toimintaterapiaa, jossa ei paneuduta oireiden syyhyn, vaan siihen, miten toimia niiden oireiden kanssa päivittäisessä elämässä. Ystäväni on saanut ihan käytännön neuvoja, mitä tehdä sillä hetkellä, kun ahdistus tulee vaikkapa julkisessa kulkuneuvossa ja miten voi järjestellä elämäänsä, jotta oireet pysyisivät minimissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla auttoi vain niiden hyväksyminen.
Pikku hiljaa laantuivat, kun ymmärsin, että kuuluvat elämääni. Lääkitys veti sumeaksi pään joka toiminnassa, niissä paremmissakin. En voi suositella.
Mutta sen kuin vain tein ilman ahdistusta. En vähättele kenenkään oireita ja en ole sanomassa tätä viisasten kivenä.
Minulla kuitenkin toimi kaiken hyväksyminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ollut pakko-toimintapainotteinen pakko-oireinen häiriö jo n.10 vuotta.
Räjähti oikein kunnolla lasten saannin jälkeen.
Elämäni on ihan täyttä paskaa. Olen tsempannut ja tsempannut, haaveillut opiskeluista ja työelämästä ja ties mistä , lääkkeet on kokeiltu ja terapia auttaa ehkä sen päivän ajan kun siellä käy.
Näistä oireista on tullut osa persoonallisuutta.
Nyt tilanne on ajautunut siihen, että minulla on keski-vaikea masennus, pelkoja ja yleinen ahdistuneisuus.
Sinnittelen lasten takia, mutta oma elämäni on mielestäni ohi. En jaksa enää edes haaveilla tulevaisuudesta. Olen ihan poikki.
Surullista. Parisuhdekin on ihan paska, kun eihän tätä puoliso ymmärrä eikä jaksa loputtomiin.
On todella väsyttävää, kun ajatukset omassa päässä aamusta iltaan jumittavat , aiheuttavat tekemisen pakon ja kognitiiviset kyvyt ovat vain muisto entisestä.
En yksinkertaisesti jaksa enää. Haluaisin vaan nukkua siihen asti ,että lapset ovat täysi-ikäisiä ja kuolla sitten pois.
Ei tämä ole elämää vaan kidutusta.
Lääkkeet ovat yhtä tyhjän kanssa.Ymmärrän, että kirjoitit viestisi ennen kaikkea purkaaksesi tuntojasi, etkä niinkään ottaaksesi vastaan neuvoja siitä, mitä sinun pitäisi tehdä. Neuvominen on usein aika ärsyttävää, koska toinen ihminen helposti kuvittelee tietävänsä, mitä toisen pitäisi tehdä, koska ei joudu itse elämään asian kanssa. Mutta kysyn nyt kuitenkin sinulta, oletko käynyt toimintaterapiassa? Siis sellaisessa, jossa etsittäisiin käytännön ratkaisuja elämän erilaisiin tilanteisiin. Kysyn siksi, että eräs ystäväni, joka on eläkkeellä pahojen mt-ongelmien takia (PTSD, paniikkihäiriö), on saanut sellaisesta apua. Samoin meditaatiosta (säännöllisellä meditaatiolla saa ihan konkreettisia muutoksia aivoihin). Ei se ole häntä parantanut, mutta hän on saanut oireita hallintaan.
Olen käynyt kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Mitä apua siitä kerran viikossa on ja ei ole rahaa käydä useammin. Olen nyt n. 8 vuotta yrittänyt parantua ja kokeillut eri keinot. Lasten kanssa stressi ja hommat ei hellitä ikinä ja parisuhde luo siihen päälle vielä lisää stressiä.
Mikään meditaatio ei näitä oireita poista.valitettavasti. olen viimeisen puolen vuoden aikana alkanut luovuttaa, kun en yksinkertaisesti enää jaksa.Tarkoitin sellaista toimintaterapiaa, jossa ei paneuduta oireiden syyhyn, vaan siihen, miten toimia niiden oireiden kanssa päivittäisessä elämässä. Ystäväni on saanut ihan käytännön neuvoja, mitä tehdä sillä hetkellä, kun ahdistus tulee vaikkapa julkisessa kulkuneuvossa ja miten voi järjestellä elämäänsä, jotta oireet pysyisivät minimissä.
Pointtini on juurikin se, etten tule koskaan elämään sellaista elämää kuin haluaisin.
Haluaisin työelämään , mahdollisuuden matkustella tai olisi mahtava voida ostaa oma asunto.
Tällä hetkellä myös puolisoni kärsii siitä, että olen työkyvytön luuseri.
Mitä väliä sillä on, jos opin sietämään paremmin ahdistusta ruoka-ostoksilla käydessä?
en pysty elää arvojeni mukaista elämää, kouluttautua haluamalleni alalle tai tehdä lasteni kanssa päivittäin asioita, mitä normaalit vanhemmat tekevät.
Kaikki vaatii hirveän taistelun ja kaikki on kymmenen kertaa vaikeampaa kuin muilla.
Mikään toimintaterapia ei poista oireitani kokonaan eikä tee minusta kykenevää esim.ammattikorkekoulu opintoihin.
Sen takia en jaksa enää haaveilla mistään ja olen alkanut luovuttaa.
Joku tukityö jossain spr-kirppiksellä kun ei oikein minun elämääni vaikuta, kuin korkeintaan niin että vi"""taa" vähän vielä enemmän.
Olin 9, 6 keskiarvon oppilas lukiossa ja minulla oli elämälle tavoitteita ja haaveita.
Nyt ne kaikki on menetetty.
Lisään vielä, että itselläni mikään lääkitys ei ole auttanut, eiväthän ne muurenkaan paranna vaan gelpottavat oirrita - jid siis helpottavat. Nyt olen ollut jo useamman vuoden ilman ja on muuten kirkkaampi olo kuin lääkkeiden kanssa.
T. Nro 2
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ollut pakko-toimintapainotteinen pakko-oireinen häiriö jo n.10 vuotta.
Räjähti oikein kunnolla lasten saannin jälkeen.
Elämäni on ihan täyttä paskaa. Olen tsempannut ja tsempannut, haaveillut opiskeluista ja työelämästä ja ties mistä , lääkkeet on kokeiltu ja terapia auttaa ehkä sen päivän ajan kun siellä käy.
Näistä oireista on tullut osa persoonallisuutta.
Nyt tilanne on ajautunut siihen, että minulla on keski-vaikea masennus, pelkoja ja yleinen ahdistuneisuus.
Sinnittelen lasten takia, mutta oma elämäni on mielestäni ohi. En jaksa enää edes haaveilla tulevaisuudesta. Olen ihan poikki.
Surullista. Parisuhdekin on ihan paska, kun eihän tätä puoliso ymmärrä eikä jaksa loputtomiin.
On todella väsyttävää, kun ajatukset omassa päässä aamusta iltaan jumittavat , aiheuttavat tekemisen pakon ja kognitiiviset kyvyt ovat vain muisto entisestä.
En yksinkertaisesti jaksa enää. Haluaisin vaan nukkua siihen asti ,että lapset ovat täysi-ikäisiä ja kuolla sitten pois.
Ei tämä ole elämää vaan kidutusta.
Lääkkeet ovat yhtä tyhjän kanssa.Ymmärrän, että kirjoitit viestisi ennen kaikkea purkaaksesi tuntojasi, etkä niinkään ottaaksesi vastaan neuvoja siitä, mitä sinun pitäisi tehdä. Neuvominen on usein aika ärsyttävää, koska toinen ihminen helposti kuvittelee tietävänsä, mitä toisen pitäisi tehdä, koska ei joudu itse elämään asian kanssa. Mutta kysyn nyt kuitenkin sinulta, oletko käynyt toimintaterapiassa? Siis sellaisessa, jossa etsittäisiin käytännön ratkaisuja elämän erilaisiin tilanteisiin. Kysyn siksi, että eräs ystäväni, joka on eläkkeellä pahojen mt-ongelmien takia (PTSD, paniikkihäiriö), on saanut sellaisesta apua. Samoin meditaatiosta (säännöllisellä meditaatiolla saa ihan konkreettisia muutoksia aivoihin). Ei se ole häntä parantanut, mutta hän on saanut oireita hallintaan.
Olen käynyt kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Mitä apua siitä kerran viikossa on ja ei ole rahaa käydä useammin. Olen nyt n. 8 vuotta yrittänyt parantua ja kokeillut eri keinot. Lasten kanssa stressi ja hommat ei hellitä ikinä ja parisuhde luo siihen päälle vielä lisää stressiä.
Mikään meditaatio ei näitä oireita poista.valitettavasti. olen viimeisen puolen vuoden aikana alkanut luovuttaa, kun en yksinkertaisesti enää jaksa.Tarkoitin sellaista toimintaterapiaa, jossa ei paneuduta oireiden syyhyn, vaan siihen, miten toimia niiden oireiden kanssa päivittäisessä elämässä. Ystäväni on saanut ihan käytännön neuvoja, mitä tehdä sillä hetkellä, kun ahdistus tulee vaikkapa julkisessa kulkuneuvossa ja miten voi järjestellä elämäänsä, jotta oireet pysyisivät minimissä.
Pointtini on juurikin se, etten tule koskaan elämään sellaista elämää kuin haluaisin.
Haluaisin työelämään , mahdollisuuden matkustella tai olisi mahtava voida ostaa oma asunto.
Tällä hetkellä myös puolisoni kärsii siitä, että olen työkyvytön luuseri.
Mitä väliä sillä on, jos opin sietämään paremmin ahdistusta ruoka-ostoksilla käydessä?
en pysty elää arvojeni mukaista elämää, kouluttautua haluamalleni alalle tai tehdä lasteni kanssa päivittäin asioita, mitä normaalit vanhemmat tekevät.
Kaikki vaatii hirveän taistelun ja kaikki on kymmenen kertaa vaikeampaa kuin muilla.
Mikään toimintaterapia ei poista oireitani kokonaan eikä tee minusta kykenevää esim.ammattikorkekoulu opintoihin.
Sen takia en jaksa enää haaveilla mistään ja olen alkanut luovuttaa.
Joku tukityö jossain spr-kirppiksellä kun ei oikein minun elämääni vaikuta, kuin korkeintaan niin että vi"""taa" vähän vielä enemmän.
Olin 9, 6 keskiarvon oppilas lukiossa ja minulla oli elämälle tavoitteita ja haaveita.
Nyt ne kaikki on menetetty.
Lisään vielä tähän, kun joku kirjoitti, että nukkuu kun oireet väsyttävät.
Minä en voi mennä nukkumaan milloin haluan, koska on lapsia. Myös iltaiset oireeni myöhästyttävät nukkumaanmenoa huomattavasti, joten kärsin jatkuvasta univelasta vielä tähän päälle.
Aamuisin en halua enää edes herätä, kun päivässä ei ole ainuttakaan asiaa , mistä nauttisin tai mitä odottaisin ja jos suunnittelee jotain niin ei voi tietää toteutuuko se ikinä vai kaatuuko oireisiin.
Samaa pa""kaa" aamusta iltaan ja ollut jo monta vuotta.
Ja tätähän ei ääneen sanota läheisille.
Alue: Aihe vapaa
Pakko-oireilija täällä myös.
Mitähän kaikkea sitä on tullut pakkoiltua tässä kohta 40-vuotisen elämän varrella.. :D
Mulla on ollut mm. wc-vammailua, eli tiettyjä wc-kaavoja, varsinkin julkisten paikkojen wc:t, liittyy bakteereihin. Pöntön vuorausta, käsien jatkuvaa pesua, jne. Jossain vaiheessa oli julkisilla paikoilla kädellä koskeminen pannassa. En voinut koskea kädellä mihinkään, paljaalla sellaisella, vaan joko hihansuulla tai hanskalla, ja villi käsienpesurumba kotona jos joutui koskemaan.
Ärsyttävin pakko-oire oli rakennusten kulmia ohitellessa se että joku hyökkää nurkantakaa, ja siihen piti aina valmistautua. Lopulta mietin jo sohvalla istuessani, että kohta säikähdän. Eli säikähtämisen miettimistä, ja siitä selviytymisen jatkuvaa pohtimista. Vaaranpaikkojen tutkaamista, mm. vesistön rannalla sen miettimistä että jos siitä tempautuu tuulen mukana järveen, tai jäällä kävellessä että kohta se pettää jne.
Pisimpään, eli näihin päiviin asti on jatkunut pakonomainen laskeminen, joka on ainoa jota en ole itsekseni saanut pois. Tämä johtunee siitä että teen sitä niin huomaamatta, että huomaan tekeväni sitä vasta ku olen jo tekemässä. Ärsyttävää. Seinien laattoja, katuviivoja, autoja, seinäpaneeleita, naulanreikiä, puita, kiviä, portaita, you name it.
Mulla on myös ollut muutaman kerran psykoosi lähellä oman ajattelun junnaamisen ja loputtoman ajatusketjun myötä. Ensimmäiseen sain apua kaverilta joka on mt-hoitaja, ja toisne tajusin itse, ja lopetin ajattelun. Tai siis vähensin sitä riittävästi.
Aikaa ja voimavaroja näihin pakko-oireiden välttelyihin menee ihan kiitettävästi, joten jos on huono päivä sillä saralla, niin olen alkuillasta jo niin väsynyt että on pakko vaan mennä nukkumaan, miäli mahdollista. Sitten nukunkin 12h putkeen.
Mua helpotti aikoinaan se tieto, että pakko-oire on mieleni aiheuttama vitttumainen tila, ja jonka mieli aiheuttaa, siitä voi mieli itsensä myös vieroittaa. Tuloksiin pääsin sillä että annoin aluksi aikarajoja, jolloin en saanut toteuttaa pakko-oireita, esim aamu7-17, ja sen jälkeen minulla oli tunti aikaa oireilla, ja sitten piti taas lopettaa. Tämä ei meinannut heti toimia, koska aloin ajattelemaan tuota tuntia että saan "luvan kanssa " oireilla :D
Miljoonia ja taas miljoonia ajatuksen ja toiminnan keskeyttämisiä omassa mielessä se tarvitsi, mutta en edes sadatta kertaa tunnin sisällä itselleni sanoessani, että NYT, LOPETA ajattelu ja tekeminen, antanut itselleni sitä vaihtoehtoa että lopetan lopettamisen, ja jatkan toistamista, vaan porskutin eteenpäin. Sitten alkoikin jonkun ajan päästä helpottaa niin, että olin ikään kuin antanut itselleni luvan olla oireilematta.
Tsemppiä!