Onko täällä muita jotka "tarvitsevat" riitoja, huutamista, raivoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko alkoholilla ollenkaan osuutta asiaan? 

Ei ole. Juon alkoholia harvoin, hyvä jos edes kerran vuodessa niin että humallun. Koskaan en ole humalassa raivonnut.

t.ap

Ok, itselläni on niin, että melkein joka kerta, kun riitelen, olen kyllä juonut jonkun verran alkoholia. Ja yleensä aloitan itse sen riidankin. Ja kolmanneksi aloitan sen siitä samasta asiasta, joka on riidelty jo moneen kertaan. Se on ärsyttävää. Ei siitä mitään hirveää huutokonserttia tule, eikä koskaan äidy fyysiseksi, mutta on silti niin turhaa ja typerää. Riitelen noin 1-2 kertaa vuodessa, käytän alkoholia useammin, joten ei kyse ole siitäkään, että "aina kännissä tappelen" mutta itselläni alkoholi kuitenkin kuuluu selkeästi kuvaan. :( 

Vierailija kirjoitti:

Ap on tyypillinen nainen.

#draama

#menkkaraivo

#selkäänpuukotus

#juoruilu

Ai täällä oli tällainenkin kommentti. Olen kyllä todella epätyypillinen nainen, koska olen mies.

t.ap

Epävakaa persoonallisuushäiriö

Luin tuon sini arellin jutun ja ajattelin, että hän on kuin äitini, 0-100sekunnissa ja hetken päästä ei mitään, kaikki hyvin. Itse olen rauhallinen ja pidän tuota käytöstä idioottimaisena, joskus kun hän saa ihme raivarinsa lasten aikana kiellän häntä ja hän huutaa, että hän huutaa niin paljon kuin haluaa. Tosi rakentavia keskusteluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko koittaa purkaa sitä raivon tarvetta esim. urheiluun? Huutaminen ja tappeleminen on kamalaa, en halua olla raivoajien kanssa missään tekemisissä. Enkä varsinkaan halua kotiini mitään riitelemistä vähän väliä. Sääliksi käy perhettäsi.

Säästä säälisi. Meillä ollaan saatu tolkkua elämään vain ja ainoastaan siksi, että minusta on iän myötä tullut niin härkäpäinen, että en enää anna kenenkään talloa pitempään oikeuksiani. Sitten minua on yritetty syyttää riitelynhalusta, vaikka toinen on kuitenkin se, joka alkaa riitaa haastaa. Mutta kun esiin nostamani aihe on tabu, minut on yritetty kaikin tavoin hiljentää ja harhauttaa.

Nyt ilmoitan sinulle, että en ole tyytyväinen tapaasi mitätöidä sellaisten ihmisten toiminta ja arvo, joita et edes halua ymmärtää. Ylimielisyytesi voi sopia teidän perheelle, mutta oletko varmasti muistanut kysyä muiltakin, sopiiko se heille? Ja oletko varma, että saat aidon vastauksen, nimittäin jos sinulla on noin vahva tarve paheksua muita, se saattaa estää aitojen mielipiteiden ilmaisun tai jopa muodostamisen ympärilläsi. Kokemusta kun on siitäkin.

Kaiken riitelemisen ei tarvitse olla kamalaa. Jos sellainen vaihtoehto ei tule edes mieleen, suosittelen avarampaa elämänpiiriä tai jopa terapiaakin.

Sääli ja alentuminen on joidenkin perheiden tapa purkaa negatiivisia tunteitaan. Kutsutaan myös passiivisaggressiividuudeksi, kenellekään tunteistaan kartalla olevalle ei jää epäselväksi sen tanssin tarkoitus. Yhteiselossa (jopa yksinelossa) syntyy kaikenlaisia jännitteitä, joita pitää sitten tavalla tai toisella purkaa. Sivistyneeksi käsitetään nimenomaan tuollainen passiivisaggressiivinen piikittely, jossa ei koroteta ääntä. Huutaminen ja voiman käyttö taas koetaan primitiivisinä ja brutaaleina.

Vaikka löytäisikin jonkun kanavan purkaa tunteitaan ulkopuolelleen (esim. urheilu) se ei muuta sitä lähtötilannetta, että jos jännitteen lähde löytyy ihmissuhteesta, koko ihmissuhde assosioituu lopulta ikäväksi ja tulee ero. Sen takia parempi käsitellä suhteen jännitteet suhteessa, riitelemällä tai piikittelemällä, mököttämällä tai mikä tapa vaan molempia tyydyttävästi palvelee.

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon sini arellin jutun ja ajattelin, että hän on kuin äitini, 0-100sekunnissa ja hetken päästä ei mitään, kaikki hyvin. Itse olen rauhallinen ja pidän tuota käytöstä idioottimaisena, joskus kun hän saa ihme raivarinsa lasten aikana kiellän häntä ja hän huutaa, että hän huutaa niin paljon kuin haluaa. Tosi rakentavia keskusteluja.

Hän pitää todennäköisesti sinua idioottina, kun et pura tunteitasi. Tuollainen halveksunta on harvoin yksipuolista.

Olen tuommoista sarjariitelijää seurannut koko lapsuuteni ja nuoruuteni joten ei kiitos. Jos et osaa käyttäytyä seurassa niin suksi kuuseen viihdyttämään itseäsi riitelemällä turhista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on tyypillinen nainen.

#draama

#menkkaraivo

#selkäänpuukotus

#juoruilu

Ai täällä oli tällainenkin kommentti. Olen kyllä todella epätyypillinen nainen, koska olen mies.

t.ap

Osoitat kyllä kieltämättä epätyypillistä käytöstä mieheksi.

Minusta on henkistä väkivaltaa pakottaa toinen uhrina seuraamaan tuota huutamista ja riidanhaastamista. Minä en riitoja pelkää, joskus on oikea erimielisyys, joka pitää selvittää ja siinä saattaa tunteetkin vähän kuumeta. Mutta sen sijaan se, että puoliso haastaisi riitaa ihan vain päästäkseen riitelemään, olisi minusta ihan käsittämätöntä touhua ja äärettömän epäreilua minua kohtaan. En näkisi suhteella tulevaisuutta.

Mutta se on huomattu, että moni kaistapää pitää omaa käytöstään jotenkin ihan normaalina ja kuvittelee, että kaikki ovat samanlaisia. Kaikissa suhteissa on muka mustasukkaisuusdraamoja, kaikki nimittelevät toisiaan ja paiskovat esineitä ja haastavat riitaa vain päästäkseen purkautumaan. Höpöhöpö, nuo ovat sairaista lapsuudenkodeista opittuja häiriintyneitä toimintatapoja tai persoonallisuushäiriön oireita. Mutta vakka kantensa valitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Löytyykö tuolta tuttuja ajatuksia?

https://siniariell.blogspot.fi/2018/04/myonnan-virheeni-ihmisena.html

Luin koko tekstin ja se osui osittain aika lähelle. Tunnistan tuon tunteen, että tunnen raivon nousevan, vaikka en haluaisi, ja mitä enemmän suutun ja raivoan, sitä pahemmalta tuntuu. Kun näen että puoliso tulee surulliseksi käytöksestäni tai loukkauksistani, tuntuu ensitä pahemmalta ja sanon entistä pahemmin. En ymmärrä mikä minua vaivaa, koska tässä ei ole mitään järkeä.

t.ap

Jos olet huomannut, että käytöksesi haittaa puolisoasi ja haluat aidosti sille jotain tehdä, niin suosittelisin terapiaa. Siellä mahdollisesti oppisit ymmärtämään taustalla olevia syitä käytöksellesi. Ihan varmasti niitä on, vaikka et itse niitä tällä hetkellä tunnista.

Jos olet itsereflektointiin kykenevä, niin aiheesta on varmasti myös kirjoitettu kirjoja, joista voi löytyä apua. Ennen kaikkea, puhu asiasta puolisosi kanssa ja kerro miltä sinusta tuntuu. Pyydä anteeksi ja yritä parantaa tapasi.

Voin suositella eksääni ap:lle vertaiseksi kumppaniksi. Varmistaisin vielä, etteihän niiden riitojen aina tarvi mennä minkään logiikan mukaan, vaan tunteella?

Tuo on varmaan jotain patoutunutta stressiä ja tukahdutettuja tunteita jotka sitten purkautuvat sinulla tuollaisena huutona ja riidan haastamisena. Millaisen kasvatuksen olet saanut? Kannustettiinko lapsena kertomaan ja käsittelemään omat surut ja murheet, oliko kotona avoin keskusteluilmapiiri vai kireä tunnelma? Jos tuo on esim. stressiperäistä niin voisitko kokeilla purkaa sitä johonkin muuhun, esim potkunyrkkeilyyn tms urheilulajiin jossa saisit luvan kanssa raivolla "hakata" jotain?

Me ei ainakaan sovittaisi yhteen, itse purskahdan aina tahattomaan itkuun jos joku korottaa ääntään. En tiedä miksi se laukaisee sellaisen reaktion, ehkä olen vain herkkä? Se on ärsyttävää ja vaikka haluaisin huutaa takaisin niin en pysty, itkettää vaan liikaa. En tiedä mitään kamalampaa ja ahdistavampaa kuin naama vihasta punaisena huutavat ihmiset. Se on myös miehessä sellainen piirre jossa en katso yhtään läpi sormieni. En jää suhteeseen jossa kumppani kokee säännöllisesti tarvetta korottaa minulle ääntä, koen sen epäkunnioittavana ja loukkaavana. Onneksi olenkin pariutunut viilipytyn kanssa. Sitä en tiedä mikä ongelmaasi auttaisi. Ehkä jokin vihanhallintakurssi?

Vierailija kirjoitti:

Minusta on henkistä väkivaltaa pakottaa toinen uhrina seuraamaan tuota huutamista ja riidanhaastamista. Minä en riitoja pelkää, joskus on oikea erimielisyys, joka pitää selvittää ja siinä saattaa tunteetkin vähän kuumeta. Mutta sen sijaan se, että puoliso haastaisi riitaa ihan vain päästäkseen riitelemään, olisi minusta ihan käsittämätöntä touhua ja äärettömän epäreilua minua kohtaan. En näkisi suhteella tulevaisuutta.

Mutta se on huomattu, että moni kaistapää pitää omaa käytöstään jotenkin ihan normaalina ja kuvittelee, että kaikki ovat samanlaisia. Kaikissa suhteissa on muka mustasukkaisuusdraamoja, kaikki nimittelevät toisiaan ja paiskovat esineitä ja haastavat riitaa vain päästäkseen purkautumaan. Höpöhöpö, nuo ovat sairaista lapsuudenkodeista opittuja häiriintyneitä toimintatapoja tai persoonallisuushäiriön oireita. Mutta vakka kantensa valitsee.

En minä tätä nyt mitenkään normaalina tai hyväksyttävänä pidä. En vaan ymmärrä mikä mua vaivaa ja mitä voin asialle tehdä. Oikeasti vaikea alkaa tuosta noin vaan lopettamaan, ei se ole niin yksinkertaista. Siinä tilanteessa ei ole vaan mitään järkeä. On myös hyvin hyvin vaikea myöntää itsellensä, että ehkä minussa on sittenkin vikaa, enkä voi aina vyöryttää syytä jonkun toisen niskoille. Huutamalla tai syyllistämällä.

t.ap

Vierailija kirjoitti:

Tuo on varmaan jotain patoutunutta stressiä ja tukahdutettuja tunteita jotka sitten purkautuvat sinulla tuollaisena huutona ja riidan haastamisena. Millaisen kasvatuksen olet saanut? Kannustettiinko lapsena kertomaan ja käsittelemään omat surut ja murheet, oliko kotona avoin keskusteluilmapiiri vai kireä tunnelma? Jos tuo on esim. stressiperäistä niin voisitko kokeilla purkaa sitä johonkin muuhun, esim potkunyrkkeilyyn tms urheilulajiin jossa saisit luvan kanssa raivolla "hakata" jotain?

Koti-ilmapiiristä en kauheasti muista. Ei meillä koskaan mitään henkeviä puhuttu, tai kovin syvällisiä. En ole tottunut puhumaan tunteista. Muutenkin yleensä ärsyttää sellainen vellominen ja vatvominen. Mutta voihan sitä ollakin jotain patoutumia.

Urheilu toisinaan auttaa ja toisinaan ei. Joskus se poistaa kiukkua ja stressiä, ja välillä se ei auta yhtään mitään, vaan sitten raivoan vaikka sille urheilulajille, että on paskat säännöt tai huonot kengät ja ei onnistu ja lopetan.

t.ap

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tämänkaltaiset ihmiset pariutuvat keskenään.

Minunkaltaiselleni ihmiselle nimittäin ei mikään ole ahdistavampaa kuin se, että toinen yrittää vaikka väkisin saada riitaa aikaiseksi. :-/

Kunhan tiedostavat sen, että jossain vaiheessa se todennäköisesti menee fyysisen väkivallan puolelle, ja sitten alkavat poliisit ja muut kiinnostua.

.

Ja jos vain keskenään känäävät, se on oma asiansa, mutta jos perheeseen kuuluu lapsia, tuollainen on törkeää käytöstä ja takuulla lapsia henkisesti vahingoittavaa.

Aapeen kaltaiselle voi osua puoliso jonka on saatava välillä purkaa itseään fyysisen väkivallan kautta. Kai sekin on sitten ok, kun oma raivoaminenkin on.

Meillä on kaltaisesi naapuri. Jotenkin kummallista, että noin 40 v nainen haastaa tosissaan riitaa, tulee jopa meidän pihan raivoamaan jostain pensaasta, josta heidän pihaan saattaa näkyä muutama oksa. Milloin meidän vieraat on katsoneet heidän pihaan (100 m päässä!) liian pitkään, milloin meillä on ollut liikaa melua heidän lasten päiväuniaikaan, milloin joku mopopoika on kurvannut liian läheltä heidän ikkunaa jne.

On ihan hirvittävän hankala suhtautua asiallisesti ihmiseen, joka raivoaa syyttä ja vain siksi, että saa siitä jotain outoja kiksejä ja "tarvitsee" riitaa.

Tänä talvena mies ei enää käynyt auraamassa heidän pihasta lumia, kyllästyttiin siihen jatkuvaan valitukseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on varmaan jotain patoutunutta stressiä ja tukahdutettuja tunteita jotka sitten purkautuvat sinulla tuollaisena huutona ja riidan haastamisena. Millaisen kasvatuksen olet saanut? Kannustettiinko lapsena kertomaan ja käsittelemään omat surut ja murheet, oliko kotona avoin keskusteluilmapiiri vai kireä tunnelma? Jos tuo on esim. stressiperäistä niin voisitko kokeilla purkaa sitä johonkin muuhun, esim potkunyrkkeilyyn tms urheilulajiin jossa saisit luvan kanssa raivolla "hakata" jotain?

Koti-ilmapiiristä en kauheasti muista. Ei meillä koskaan mitään henkeviä puhuttu, tai kovin syvällisiä. En ole tottunut puhumaan tunteista. Muutenkin yleensä ärsyttää sellainen vellominen ja vatvominen. Mutta voihan sitä ollakin jotain patoutumia.

Urheilu toisinaan auttaa ja toisinaan ei. Joskus se poistaa kiukkua ja stressiä, ja välillä se ei auta yhtään mitään, vaan sitten raivoan vaikka sille urheilulajille, että on paskat säännöt tai huonot kengät ja ei onnistu ja lopetan.

t.ap

Mitä on vellominen ja vatvominen? Asioita voidaan vatvoa niin, että ne edistyvät, tai sitten niin, että ne menevät vain pysyvästi takkuun. Oli kysymys kummasta vain, niin moni hankala asia ei ratkea ilman pitkällisiä keskusteluja. Sellainenko ei sinulle sovi?

Vai tarkoitatko sellaista ilkeilevää jankkaamista, josta tosiaan ei ole odotettavissa mitään hyvää? Sellaista jossa ei vahingossakaan tulla toista vastaan senttiäkään?

Tästä aiheesta on vaikea keskustella, kun tahallaan vedetään överiksi tulkinnat ja maalataan piruja seinille. Aihehan itsessään ei ole mahdoton käsiteltävä. Riitelyllä on tehtävänsä siitä huolimatta, että aiheesta ryntäävät ensimmäiseksi puhumaan ne, jotka tietävät vain siitä pahimmanlaatuisesta.

Maailmassa on paljon hankalia ihmisiä, joiden kanssa ei todellakaan pärjää pelkillä keskusteluilla. Tai jos pärjää, pitää olla erittäin ammattitaitoinen keskustelija. Useimmat meistä eivät ole. Onko maailma teidän mielestänne parempi paikka, jos kukaan ei yrittäisikään tulla toimeen näiden hankalien kanssa? Teidän ei ole pakko siihen ryhtyä, jos tämä on itselle heikko kohta ja käsittelemätön kipu tulvii mieleen lapsuudesta.

Mutta voisitteko olla demonisoimatta kaiken riitelyn samalla henkäyksellä?

Ap on saattanut tottua arjen jännitteisyyteen pienestä pitäen, ja on huomannut riehumisen helpottavan painetta hetkeksi. Olisi varmasti parempi, jos hän saisi asiaa jatkojalostettua niin, ettei hänen tarvitsisi riehua tavan vuoksi, vaan hän oikeasti voisi pyrkiä ymmärtämään omia angstejaan paremmin, ja hakeutua kohti parempaa ymmärrystä molemmin puolin. Mutta oikeastiko teistä olisi parempi, että hän ei edes yrittäisi suunnata kiukkuenergiaansa ymmärretyksi tulemisen suuntaan, vaan se pitäisi haaskata lenkkeilyyn? Onko tämä asia teistä oikeasti joko tai?