Kävin tänään terapiassa ja nyt tuntuu entistä pahemmalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt nyt reilun vuoden psykoterapiassa, kerran viikossa 45 minuuttia.

Jos joku kysyisi päin naamaa, olenko hyötynyt siitä, en ole suoraan sanottuna varma, mitä hänelle vastaisin- toisaalta olen, koska terapeutti on tehnyt muutaman todella terävänäköisen havainnon käytöksestäni, ja sitten taas toisaalta en, koska todennäköisesti olisin tajunnut nuo asiat itsekin jossain vaiheessa + maksan Kelan tuen jälkeen noin satasen kuussa omavastuita, joka on helvetin iso raha puhumisesta.

Monia vuosia kinusin terapiaa ja nyt kun sitä vihdoinkin sain, huomaan ettei se olekaan mikään ihmeratkaisu. En sellaista tietysti odottanutkaan, mutta jotenkin olen jatkuvasti pettynyt siihen, miten vähän eroa terapiassa käynti tekee arkeeni: tälläkin hetkellä masennukseni on pahentunut keskivaikeasta vaikeaan. Motivaatio käydä terapiassa on yleensä aika alhainen, skippailen joskus tapaamisia koska ahdistaa ajatuskin sinne menemisestä. En ole itkenyt siellä kertaakaan tms. enkä pelkää osoittaa tunteitani muutenkaan, siitä ei ole kyse. Terapeutin mukaan järki-minä ja tunne-minä ovat hyvin, hyvin kaukana toisistaan. Ehkä se sitten selittää jotain?

Vai aletaanko terapiassa lähestyä oikeasti tärkeitä kipupisteitä etkä haluaisi käsitellä niitä?

No kun minusta terapia ei oikein etene missään loogisessa järjestyksessä, puhutaan ensin aidasta, sitten aidanseipäästä, sitten ladosta ja sitten taas siitä aidasta. Terapeutti keskeyttää usein aiheen, jossa on päästy vauhtiin, sanomalla että palaamme siihen varmasti myöhemmin. Ärsyttävää. Samoin hän tarjoaa usein ratkaisuksi sitä, että lähes kaikki oireiluni on dissoatiivista, ja että kaiken takana olisi pelon tunne. Minulla on toki dissoilua, mutta se ei määritä olemistani kamalasti, ei minulla ole edes diagnoosia siitä. Mielestäni käytämme liikaa aikaa asioihin, joilla ei ole suurta merkitystä elämääni.

Vierailija kirjoitti:

 

On täysin normaalia ja odotettavissa että joskus suurinpiirtein toisen terapiavuoden aikana asiakkaan tila voi huonontua hetkellisesti, kun päästään todella asioihin kiinni. Eka vuosi on yleisesti muutenkin lämmittelyä kun haetaan ja rakennetaan sitä luottamussuhdetta terapeuttiin. Mutta anyway, sen takia tuota Kelan psykoterapiaa ei myönnetäkään jos hakijan ei koeta olevan tarpeeksi hyvässä kunnossa siihen, koska tuo on ihan odotettavissa että dippiä voi vähän tulla matkalla, ennen kuin lähdetään nousuun.

Mitä sitten niille jotka eivät ole tarpeeksi hyvässä kunnossa? :O

Olettaisin että kunnalliset mielenterveyspalvelut, oli ne sitten minkä tasoisia tahansa... Kela kun yleensä määrittää että tuon kolmivuotisen psykoterapian tarkoitus on tukea ihmisen työ- ja opiskelukykyä, ja jos on liian huonossa kunnossa edes ajattelemaan kumpaakaan, niin saattaa Kela hylätä hakemuksen. Samalla sen varmaan nähdään olevan rajapyykkinä sille onko ihminen liian huonossa kunnossa terapiaan (vaikka asia nyt ei tietysti ole aivan noin simppeli).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihda. Psykoterapeutin kanssa pitää käynnin tuntua huojentavalta. Jos tulee yhtään huono olo niin ei sopinut sinulle. Terapeuttia joutuu etsimään ja vaivoistasi riippuen koulutustasolla on merkitystä. Joku psykologi ei hirveästi voi auttaa esim. vaikean mt-diagnoosin saanutta.

Onko sellaisiakin?

VET eli vaativan erityistason koulutuksen saanut terapeutti tai YET eli ylemmän eirityistason. Psykologi taas ei ole psykoterapeutti ollenkaan.

Minkä takia Kela sitten on hyväksynyt terapeutiksi psykologin?

Sen kyllä huomaa ettei se osaa minkäänlaista terapiakäsittelyä.

Jauhaa omia asioitaan ja hekottelee.

Iso osa psykoterapeuteista on pohjakoulutukseltaan psykologeja. Suoraan psykoterapeutiksi ei voikaan opiskella vaan ensin pitää olla ammattitutkinto. Pohjakoulutus voi olla psykologi, lääkäri, sairaanhoitaja, sosiaalityöntekijä tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen käynyt muutaman kuukauden terapiassa ja epäilen sen olevan hyödytöntä. Vointi ei ole parantunut ja olen todella väsynyt käyntien jälkeen, yleensä nukun melkein koko illan. Terapautti ei sano mihinkään mitään, kyselee lähinnä tarkentavia kysymyksiä. En tiedä mikä terapian funktio on jos kerran terapeutti ei voi auttaa, enkä minä voi muuttaa ajatuksiani koska se olisi valheellista itsepetosta.

Sun nykyiset ajatukset voi olla valheellista itsepetosta, jos sä ajattelet itsestäsi jotenkin kovin negatiivisesti.

Minusta tuntuu ennemminkin siltä että olen raaka realisti, ”tervehtyminen” edellyttää ilmeisesti jonkinlaista itsepetoksen pumpuliin kääritymistä ja kaiken sen sivuuttamista mitä olen maailmasta ja asemastani siinä oppinut.

Kolmen vuoden intensiivisen psykoterapian läpikäyneenä voin kertoa sen, että omalla kohdalla terapia ei missään vaiheessa tuntunut "hyvältä". En koskaan mennyt sinne ilosta pomppien, enkä lähtenyt sieltä pois ilosta pomppien. Joka viikko kaksi kertaa viikossa kuitenkin siellä kävin. Elämä ympärillä alkoi muuttaa muotoaan. Ystäväpiiri alkoi vaihtumaan, myrkylliset ihmiset häilyivät takavasemmalle. Aloitin uudessa koulussa, mieliala tasaantui niin, että välillä tuntui kuin olisi jotain mielialalääkkeitä ottanut. 

Pointtini on se, että terapia on todella raskasta, jos sulla on vaikeita asioita käsiteltävänä. Sun pitää päättää haluatko kohdata menneisyyden ja nykyhetken haamut. Paraneminen vaatii menneiden tonkimista. Lukemattomia ahdistuksia ja itkuja, masennusta, itsetuhoisuusajatuksia, kaikkea mikä ei todellakaan ole kivaa. Lopussa kiitos seisoo. Mutta se hyvä olo tulee vasta sen jälkeen, kun paska on raivattu pois tieltä. 

Paljon voimia sun terapiaan ja toivon todella, että et luovuta. Siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen, etten jättänyt terapiaa kesken, vaikka joka viikko se kävi mielessä. <3

Vierailija kirjoitti:

Kolmen vuoden intensiivisen psykoterapian läpikäyneenä voin kertoa sen, että omalla kohdalla terapia ei missään vaiheessa tuntunut "hyvältä". En koskaan mennyt sinne ilosta pomppien, enkä lähtenyt sieltä pois ilosta pomppien. Joka viikko kaksi kertaa viikossa kuitenkin siellä kävin. Elämä ympärillä alkoi muuttaa muotoaan. Ystäväpiiri alkoi vaihtumaan, myrkylliset ihmiset häilyivät takavasemmalle. Aloitin

uudessa koulussa, mieliala tasaantui niin, että välillä tuntui kuin olisi jotain mielialalääkkeitä ottanut. 

Pointtini on se, että terapia on todella raskasta, jos sulla on vaikeita asioita käsiteltävänä. Sun pitää päättää haluatko kohdata menneisyyden ja nykyhetken haamut. Paraneminen vaatii menneiden tonkimista. Lukemattomia ahdistuksia ja itkuja, masennusta, itsetuhoisuusajatuksia, kaikkea mikä ei todellakaan ole kivaa. Lopussa kiitos seisoo. Mutta se hyvä olo tulee vasta sen jälkeen, kun paska on raivattu pois tieltä. 

Paljon voimia sun terapiaan ja toivon todella, että et luovuta. Siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen, etten jättänyt terapiaa kesken, vaikka joka viikko se kävi mielessä. <3

Näinhän se pitäisi mennä mutta mun terapeutti ei pysty kohtaamaan mun pahoja asioita ja tapahtumia.

Ei pysty puhumaan niistä, ei kysele, ei mitään.

Sen mielestä on hauskempaa puhua keveitä juttuja mitä mieleen juolahtaa.

Hyvä että kohdallasi terapia on auttanut. Mutta miten jaksaa vuosia terapiaa jos ahdistaa niin paljon ettei saa edes nukuttua. Tuntuu että omalla kohdallani terapia on liian myöhäistä. Olen jo keski-ikäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vaihda. Psykoterapeutin kanssa pitää käynnin tuntua huojentavalta. Jos tulee yhtään huono olo niin ei sopinut sinulle. Terapeuttia joutuu etsimään ja vaivoistasi riippuen koulutustasolla on merkitystä. Joku psykologi ei hirveästi voi auttaa esim. vaikean mt-diagnoosin saanutta.

Ei pidä paikkaansa. Terapiassa käynnin kuuluukin tuntua välillä huonolta ja ahdistavalta, nostaa esiin jopa vihaa ja aggressiivisuutta. Se on merkki siitä, että asioissa mennään eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että kohdallasi terapia on auttanut. Mutta miten jaksaa vuosia terapiaa jos ahdistaa niin paljon ettei saa edes nukuttua. Tuntuu että omalla kohdallani terapia on liian myöhäistä. Olen jo keski-ikäinen.

Onko lääkitystä? Jos ei niin tuossa tilanteessa sitä jo kannattaisi kokeilla. Juu, ihmiset on eri mieltä siitä kannattaako niitä syödä, mutta kehottaisin jokaista tarkastelemaan omaa tilannettaan. Jos tuntuu että omat voimat ei yksinkertaisesti riitä niin silloin kannattaa harkita. Et ainakaan parane sillä että unenpuute sekoittaa päätäsi entisestään. Ja se todellakin vaikuttaa paljon, itse olen kuin eri ihminen jos nukun parikin yötä huonosti putkeen, hypin peloissani melkein seinille. Ataraxia joutuu välillä ottamaan että saa kierrokset alas ja kropan lepoon. Eikä ole onneksi mikään vahva lääke, vaan antihistamiini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihda. Psykoterapeutin kanssa pitää käynnin tuntua huojentavalta. Jos tulee yhtään huono olo niin ei sopinut sinulle. Terapeuttia joutuu etsimään ja vaivoistasi riippuen koulutustasolla on merkitystä. Joku psykologi ei hirveästi voi auttaa esim. vaikean mt-diagnoosin saanutta.

Ei pidä paikkaansa. Terapiassa käynnin kuuluukin tuntua välillä huonolta ja ahdistavalta, nostaa esiin jopa vihaa ja aggressiivisuutta. Se on merkki siitä, että asioissa mennään eteenpäin.

Joo, mutta pahan olon ei kuulu tulla sen takia, että terapeutti vähättelee eikä ole tehtäviensä tasalla eikä edes halua käsitellä ns. vaikeita asioita joista asiakas haluaisi puhua. Tällainen terapeutti joutaa pikaisesti vaihtoon!

Vierailija kirjoitti:

Kolmen vuoden intensiivisen psykoterapian läpikäyneenä voin kertoa sen, että omalla kohdalla terapia ei missään vaiheessa tuntunut "hyvältä". En koskaan mennyt sinne ilosta pomppien, enkä lähtenyt sieltä pois ilosta pomppien. Joka viikko kaksi kertaa viikossa kuitenkin siellä kävin. Elämä ympärillä alkoi muuttaa muotoaan. Ystäväpiiri alkoi vaihtumaan, myrkylliset ihmiset häilyivät takavasemmalle. Aloitin uudessa koulussa, mieliala tasaantui niin, että välillä tuntui kuin olisi jotain mielialalääkkeitä ottanut. 

Pointtini on se, että terapia on todella raskasta, jos sulla on vaikeita asioita käsiteltävänä. Sun pitää päättää haluatko kohdata menneisyyden ja nykyhetken haamut. Paraneminen vaatii menneiden tonkimista. Lukemattomia ahdistuksia ja itkuja, masennusta, itsetuhoisuusajatuksia, kaikkea mikä ei todellakaan ole kivaa. Lopussa kiitos seisoo. Mutta se hyvä olo tulee vasta sen jälkeen, kun paska on raivattu pois tieltä. 

Paljon voimia sun terapiaan ja toivon todella, että et luovuta. Siitä olen itselleni ikuisesti kiitollinen, etten jättänyt terapiaa kesken, vaikka joka viikko se kävi mielessä. <3

Kognitiivispainotteisessa terapiassa ei ole välttämätöntä tonkia menneitä. Oma terapeuttini kertoi minulle että nykyhetken ajatus- ja käytösmalleja voi käsitella ilman sitä tonkimistakin. Itse halusin tonkia ja se oli rankkaa mutta omasta mielestäni välttämätöntä. Terapeutti ei koskaan siihen pakottanut.

Vierailija kirjoitti:

Vaihda. Psykoterapeutin kanssa pitää käynnin tuntua huojentavalta. Jos tulee yhtään huono olo niin ei sopinut sinulle. Terapeuttia joutuu etsimään ja vaivoistasi riippuen koulutustasolla on merkitystä. Joku psykologi ei hirveästi voi auttaa esim. vaikean mt-diagnoosin saanutta.

Höpsis. Psykoterapia on varsinkin alkuun inhottavaa. Pää voi olla ihan sekasin. Mutta sehän tarkoittaa vaan sitä, että päässä tapahtuu jotakin. Terapeutti ei ole ystävä, jonka kanssa on mukava hengailla. Ei vihollinenkaan, mutta kyse ei ole kahvitteluista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihda. Psykoterapeutin kanssa pitää käynnin tuntua huojentavalta. Jos tulee yhtään huono olo niin ei sopinut sinulle. Terapeuttia joutuu etsimään ja vaivoistasi riippuen koulutustasolla on merkitystä. Joku psykologi ei hirveästi voi auttaa esim. vaikean mt-diagnoosin saanutta.

Ei pidä paikkaansa. Terapiassa käynnin kuuluukin tuntua välillä huonolta ja ahdistavalta, nostaa esiin jopa vihaa ja aggressiivisuutta. Se on merkki siitä, että asioissa mennään eteenpäin.

Uskomatonta paskaa! Jos sinulla oli tuollainen terapeutti niin oma moka. Ei minulla vaan ollut tuollaista. En väitä etteikö asioiden käsittely olisi rankkaa mutta ei se terapeutista johtunut vaikka välillä kovasti ärsyttikin, lähinnä koska rasitti käsitellä omia asioita. Missä se itsetuntemus?

Minä hieman kyseenalaistaisin tuon että on pakko tulla tai tulee paha olo terapiasta. Minä olen pystynyt itsekseni käymään jotain asioita lävitse parhaiten kun olen kokenut voivani hyvin. Se positiivinen tila antaa turvallisen alustan käydä lävitse negatiivisia fiiliksiä. En todellakaan tiedä mikä terapeutin funktio tässä olisi, mutta minähän nyt virallisesti en olekaan "terapiakunnossa". Tähän tosin saattaa liittyä se että en luota ihmisiin juuri taustani takia. Mutta se ei tee toipumisestani mahdotonta - en vain voi hyödyntää terapeutteja tai ylipäätään luottamussuhteen tuomaa etua.

Terapiassa käsitellään kipeitä asioita. Tulin monesti itkettyneenä sieltä. Ap ei nyt kertonut esim diagnoosiaan, miksi kävi terapeutilla yhden yksittäisen kerran (miten se on edes mahdollista) tms.

Masennukseen kuuluu toivottomuuden tunne ja ettei kukaan pysty auttamaan, apua ei saa, omat ajatukset on "totta" vaikkei olisikaan.

Tarvisi aika lailla lisätietoa ap:n tilanteesta, ennen kuin pystyy muuta kommentoimaan.

Olisikohan ollut kyseessä ns. tutustumiskäynti? Eli tutkitaan puolin ja toisin olisiko kyseessä asiakkaalle sopiva terapeutti ja terapiamuoto.

En tiedä mikä käynti oli kyseessä.  Tuntui vaan että en jaksa enää joten varasin ajan terapeutille. Tänään olen sitten taas koko päivän miettinyt miten sen teen. Ahdistus on sietämätön.

AP

Millaisia kolmen vuoden terapian vaiheet ovat? Mitä asioita yleensä eka vuonna tulee pintaan entä toisena ja kolmantena? Mistä edistymisen huomaa kun ahdistaa liian usein.