Kun olen reissussa, äidin pitää soittaa minulle joka päivä, koska hän pelkää puolestani, mutta muille sisaruksille ei soitella. Mitä tekisitte? (Olen 28)

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ärtymys (tai hämmennys, mitä sitten onkaan) on aika ymmärrettävää.

Itse olin tilanteessa, jossa sisarukseltani odotettiin reissusta jatkuvaa yhteydenpitoa, minulta ei. Ihan kokeilun vuoksi en soitellut nuorena aikuisena tekemältäni hieman haasteellisemmalta (reitti vähän epävarma, en osannut maan kieltä, tiedossa oli paikallisten nihkeä suhtautuminen englannin puhumiseen, olin yksin matkalla jne) viikon matkalta kertaakaan vanhemmilleni. En tiedä olisiko pitänyt olla ylpeä heidän osoittamastaan luottamuksesta, mutta tuli enemmän mieleen välinpitämättömyys.

Vanhemmilla on suosikkeja.

Kun ne kupsahtaa , muista taistella jokaisesta kupista ja kiposta perinnön jaossa verisesti,

Näytä niille lellisiskoille

Sanot sille h...ra äitilles, että lompsa viety..siirrä heti 10000 usd virellä sulle

ei soita koko loppureissun aikana

muutenkin aina kun soittaa pyydä 50 tai jotain lipun ostoa suomesta käsin

oma sisko soitti mulle aina pyytääkseen rahaa

kun lakkasin antamasta loppu yhteyden pito..kas..gummaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Nyt olin kaksi viikonloppua peräkkäin käymättä vanhempieni luona (asun siis kolmen tunnin junamatkan päässä) ja he olivat todella pettyneen kuuloisia puhelimessa. 

Sanoin, etten jaksa koko ajan reissata edestakaisin ja olen mielelläni mieheni kanssa välillä kun emme viikolla ehdi paljon viettää aikaa yhdessä. Äiti siihen totesi: "Niin ei ihme jos ei jaksa matkustella, varsinkin kun on noin hitsin paljon menoja kuin sulla."

Eli siis vaikka vain ihan suoraan totesin etten jaksa istua junassa niin usein, niin heti äidin piti etsiä selitys siitä, että olen kerännyt itselleni liikaa menoja. Muuten siis ilmeisesti toki kävisin mukisematta joka toinen viikonloppu vanhempieni luona, koska eihän minulla ole omaa elämää omassa kotikaupungissani oman mieheni kanssa vaan ajattelen aina, milloin voisin taas käyttää viikon ainoat vapaapäivät vanhempieni näkemiseen.. 

Kerran myös peruin sunnuntaina vanhemmille menemisen saman päivän aikana koska olin juuri ollut yhdellä työläällä kurssilla ja halusin vain kotiin rauhoittumaan. Eikä siinä mitään. Mutta sitten noin parin kuukauden päästä isä lähti reissuun ja kysyi voinko käväistä äitiä katsomassa, minä sanoin että totta kai voin. Äiti siihen: "Niin mut mitä jos sulle tuleekin yhtäkkiä joku meno ja sä et sit tuukaan."

V****taa, kun pitää olla koko ajan antamassa selontekoja siitä milloin menee seuraavan kerran käymään. Ei saa vain olla ja käydä silloin kun haluaa, vaan heti syyllistetään jos pidetään JOPA KOLMEN VIIKON TAUKO.  Ja siis kun minähän tykkään käydä vanhempieni luona! Mutta tämä kyttääminen vie siitä ilon, eikä kohta huvita käydä ollenkaan.

Miten ihmeessä pääsisin tästä tilanteesta eroon?

Ap 

News flash

vanhempia ei ole pakko tavata.

Et vaan mene, jos ei huvita

Juu, kyllä, tiedän tämän aivan hyvin. 

Mutta koska kyseessä on kaksi minulle hyvin läheistä ihmistä, joita ei halua loukata, tämä kuvio aiheuttaa minussa jatkuvaa syyllisyyttä. Lisäksi on aina ärsyttävää joutua selittelemään. Sitä ei vain pysty olankohautuksella ohittamaan. tai en minä ainakaan. 

Kerran isä kysyi minulta, mikä minulla on, ovatko he jotenkin suututtaneet minut, kun en enää soittele. Katsoin puhelimesta, että en ollut soittanut viiteen päivään...

Joo, ei ole pakko tavata ja olenkin pikku hiljaa harventamassa tapaamisväliä, mutta jos se olisi noin helppoa, niin en kyselisi täällä neuvoja. Haluaisin neuvoja saman tilanteen kokeneilta siihen, miten esimerkiksi voisi kovettaa omaa nahkaansa ja millaisilla keinoilla voisi kommunikoida vanhemmilleen fiksusti sen, että he eivät kohtele meitä lapsiaan nyt ihan reilusti. 

Ap 

Äitini on aina ollut ylisuojeleva. Menee ihan sairauden puolelle että se jatkuu yhä vaikka olen 26v. Hän ajattelee aina pahinta. Asun yksin mutta soittaa joka päivä varmistaakseen olenko elossa. Kun olen kotona äitillä käymässä ja jos olen vaikka käymässä illalla ulkona ja en palaa ennen 10 hän on sydänkurkussa ja soittanut jo monta puhelua ja aina sota että mihin menen ja kenen kanssa ollut ja miksi niin myöhään tulen. Vaikka kello olisi vasta 10 illalla. Hän ajattelee myös aina pahinta ystävistäni ja pelkää että jokainen mies on väkivaltainen ja paha ja että en saa olla kenenkään kanssa. Hän ei ole itse kokenut väkivaltaa enkä minäkään ole. Kerran hän tokaisi että menee hautaan nopeasti jos otan miehen koska pelkää väkivaltaa kohdistuneen minuun ja pelkää kaikkien olevan pahoja. Tuntuu että hän on pikkuisen sairas kun ajattelee tällätavoin ja minua se ahdistaa ja tunnen olevani kuin vankilassa. Mitä teen? Jos löydän miehen vaikka minusta tulee nopeasti kuulemma murhaaja.

Varsinkin tuo Norjan-reissu mietityttää. Ymmärrän, että heitä stressaa että minuun ei saa yhteyttä koko ajan ja olen erämaassa.

Haluaisin jotenkin nätisti muotoilla heille sen, että deal with it, te ette nyt saa minuun yhteyttä, teidän pitää vain elää tämän huolen kanssa ja luottaa siihen että kaikki menee hyvin.

Sitä paitsi tuo pelko tarttuu. Haluaisin nauttia reissuista, kokeilla uusia asioita, mutta kaikesta menee hohto, kun pelotellaan uhkakuvilla ja maailma on vain täynnä vaaroja ja paikkoja, joissa voi kuolla... Ap

AP voisitko tehdä äitisi kanssa sopimuksen, että pidätte yhteyttä tiettynä kellonaikana päivässä ja muuten et suostu vastaamaan.Siinä menee tietysti hetki ennen kuin äitisi sopeutuu, mutta kannattaa kokeilla. Kun viimein pääsette yhteen puheluun päivässä voit vielä karsia harvempaan. Näin pääsisit enemmän hallitsemaan omaa elämääsi ja aikaasi.

Vierailija kirjoitti:

AP voisitko tehdä äitisi kanssa sopimuksen, että pidätte yhteyttä tiettynä kellonaikana päivässä ja muuten et suostu vastaamaan.Siinä menee tietysti hetki ennen kuin äitisi sopeutuu, mutta kannattaa kokeilla. Kun viimein pääsette yhteen puheluun päivässä voit vielä karsia harvempaan. Näin pääsisit enemmän hallitsemaan omaa elämääsi ja aikaasi.

Olen kanssasi samaa mieltä, aloittajan oma elämä ei pääse koskaan alkamaan ja häiriytyy pahasti, mikäli äiti-suhteeseen ei tule muutosta. Äiti ei todennäköisesti tule koskaan muuttumaan, mutta 28v elämän laatu voi hyvinki9n parantua nyt ja tulevaisuudessa kunhan äidille tehdään selkeät rajat, joita ei ylitetä millään syyllä. Kauhistuttaa jo ajatuskin mummosta joka säikyttelee ja dominoi tulevaa perhettä. Rajanveto voi olla esimerkiksi puhelinhiljaisuus pariksi viikoksi kerrallaan, sillä pitäähän 28v jo ajatella itsekkäästi omaa elämää ja ottaa etäisyys äidistä.

Vierailija kirjoitti:

AP voisitko tehdä äitisi kanssa sopimuksen, että pidätte yhteyttä tiettynä kellonaikana päivässä ja muuten et suostu vastaamaan.Siinä menee tietysti hetki ennen kuin äitisi sopeutuu, mutta kannattaa kokeilla. Kun viimein pääsette yhteen puheluun päivässä voit vielä karsia harvempaan. Näin pääsisit enemmän hallitsemaan omaa elämääsi ja aikaasi.

Tämä on hyvä neuvo. Kysymys on rajojen laittamisesta, eli ap, joka on kiltti, syyllistetty, laitettu asemaan että hän on nuori ja maailma on vaarallinen ja että vanhempien pitää koko ajan (??) olla huolissaan ja varmistaa että kakki on hyvin hänellä. Mikä tietysti on mahdottomuus.

Tässä on kontrollinhalu, valvominen, omien epävarmuuksien sietäminen naamioitu välittämiseksi. Lisäruuvina kiristetään syyllistämällä, kyselemällä onko vanhemmat jotenkin suututtaneet aikuisen lapsensa kun puhelin ei ole soinut 5 päivään. 

Aika kovat on panokset vanhemmillasi, pelaavat siis kovaa. Taistelusta voi tulla väsyttävä, mutta oikeesti se tekee teille kaikille hyvää. 

Se kyllä nyt vaatii sinulta vähän kovan kuoren kasvattamista, siksi aikaa että rajat tulevat selväksi ja vanhempasi osaavat niitä kunnioittaa. 

Minkään ei sinänsä tarvitse muuttua, vaan se syyllistäminen, pakottaminen, suhteeton huolehtimien ja oman epävarmuuden siirtäminen sinuun lopetetaan. Hyvät välit voi olla muutenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Ap:n ärtymys (tai hämmennys, mitä sitten onkaan) on aika ymmärrettävää.

Itse olin tilanteessa, jossa sisarukseltani odotettiin reissusta jatkuvaa yhteydenpitoa, minulta ei. Ihan kokeilun vuoksi en soitellut nuorena aikuisena tekemältäni hieman haasteellisemmalta (reitti vähän epävarma, en osannut maan kieltä, tiedossa oli paikallisten nihkeä suhtautuminen englannin puhumiseen, olin yksin matkalla jne) viikon matkalta kertaakaan vanhemmilleni. En tiedä olisiko pitänyt olla ylpeä heidän osoittamastaan luottamuksesta, mutta tuli enemmän mieleen välinpitämättömyys.

Tämä on tärkeä pointti myös. Koska olen selvästi suosikkilapsi, olen aina ollut äidilleni se läheisin, ja isälle myös. Nuorin isosiskoni on sanonutkin tämän minulle (meillä on silti hyvät välit). Voin vain kuvitella kuinka paljon se häntä satuttaa. Tämä on kaikille lapsille epäkunnioittavaa ja epäreilua. Minulla on tunne, että olen puristuksissa ja siskoillani on tunne, ettei heitä rakasteta. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Nyt olin kaksi viikonloppua peräkkäin käymättä vanhempieni luona (asun siis kolmen tunnin junamatkan päässä) ja he olivat todella pettyneen kuuloisia puhelimessa. 

Sanoin, etten jaksa koko ajan reissata edestakaisin ja olen mielelläni mieheni kanssa välillä kun emme viikolla ehdi paljon viettää aikaa yhdessä. Äiti siihen totesi: "Niin ei ihme jos ei jaksa matkustella, varsinkin kun on noin hitsin paljon menoja kuin sulla."

Eli siis vaikka vain ihan suoraan totesin etten jaksa istua junassa niin usein, niin heti äidin piti etsiä selitys siitä, että olen kerännyt itselleni liikaa menoja. Muuten siis ilmeisesti toki kävisin mukisematta joka toinen viikonloppu vanhempieni luona, koska eihän minulla ole omaa elämää omassa kotikaupungissani oman mieheni kanssa vaan ajattelen aina, milloin voisin taas käyttää viikon ainoat vapaapäivät vanhempieni näkemiseen.. 

Kerran myös peruin sunnuntaina vanhemmille menemisen saman päivän aikana koska olin juuri ollut yhdellä työläällä kurssilla ja halusin vain kotiin rauhoittumaan. Eikä siinä mitään. Mutta sitten noin parin kuukauden päästä isä lähti reissuun ja kysyi voinko käväistä äitiä katsomassa, minä sanoin että totta kai voin. Äiti siihen: "Niin mut mitä jos sulle tuleekin yhtäkkiä joku meno ja sä et sit tuukaan."

V****taa, kun pitää olla koko ajan antamassa selontekoja siitä milloin menee seuraavan kerran käymään. Ei saa vain olla ja käydä silloin kun haluaa, vaan heti syyllistetään jos pidetään JOPA KOLMEN VIIKON TAUKO.  Ja siis kun minähän tykkään käydä vanhempieni luona! Mutta tämä kyttääminen vie siitä ilon, eikä kohta huvita käydä ollenkaan.

Miten ihmeessä pääsisin tästä tilanteesta eroon?

Ap 

News flash

vanhempia ei ole pakko tavata.

Et vaan mene, jos ei huvita

Juu, kyllä, tiedän tämän aivan hyvin. 

Mutta koska kyseessä on kaksi minulle hyvin läheistä ihmistä, joita ei halua loukata, tämä kuvio aiheuttaa minussa jatkuvaa syyllisyyttä. Lisäksi on aina ärsyttävää joutua selittelemään. Sitä ei vain pysty olankohautuksella ohittamaan. tai en minä ainakaan. 

Kerran isä kysyi minulta, mikä minulla on, ovatko he jotenkin suututtaneet minut, kun en enää soittele. Katsoin puhelimesta, että en ollut soittanut viiteen päivään...

Joo, ei ole pakko tavata ja olenkin pikku hiljaa harventamassa tapaamisväliä, mutta jos se olisi noin helppoa, niin en kyselisi täällä neuvoja. Haluaisin neuvoja saman tilanteen kokeneilta siihen, miten esimerkiksi voisi kovettaa omaa nahkaansa ja millaisilla keinoilla voisi kommunikoida vanhemmilleen fiksusti sen, että he eivät kohtele meitä lapsiaan nyt ihan reilusti. 

Ap 

Valehtelet, rakkaita ihmisiä tapaa ja heidän kanssaan juttelee mielellään.

ise halveksin vanhempiani...mutta olen tottunut olemaan ilman heitä:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Nyt olin kaksi viikonloppua peräkkäin käymättä vanhempieni luona (asun siis kolmen tunnin junamatkan päässä) ja he olivat todella pettyneen kuuloisia puhelimessa. 

Sanoin, etten jaksa koko ajan reissata edestakaisin ja olen mielelläni mieheni kanssa välillä kun emme viikolla ehdi paljon viettää aikaa yhdessä. Äiti siihen totesi: "Niin ei ihme jos ei jaksa matkustella, varsinkin kun on noin hitsin paljon menoja kuin sulla."

Eli siis vaikka vain ihan suoraan totesin etten jaksa istua junassa niin usein, niin heti äidin piti etsiä selitys siitä, että olen kerännyt itselleni liikaa menoja. Muuten siis ilmeisesti toki kävisin mukisematta joka toinen viikonloppu vanhempieni luona, koska eihän minulla ole omaa elämää omassa kotikaupungissani oman mieheni kanssa vaan ajattelen aina, milloin voisin taas käyttää viikon ainoat vapaapäivät vanhempieni näkemiseen.. 

Kerran myös peruin sunnuntaina vanhemmille menemisen saman päivän aikana koska olin juuri ollut yhdellä työläällä kurssilla ja halusin vain kotiin rauhoittumaan. Eikä siinä mitään. Mutta sitten noin parin kuukauden päästä isä lähti reissuun ja kysyi voinko käväistä äitiä katsomassa, minä sanoin että totta kai voin. Äiti siihen: "Niin mut mitä jos sulle tuleekin yhtäkkiä joku meno ja sä et sit tuukaan."

V****taa, kun pitää olla koko ajan antamassa selontekoja siitä milloin menee seuraavan kerran käymään. Ei saa vain olla ja käydä silloin kun haluaa, vaan heti syyllistetään jos pidetään JOPA KOLMEN VIIKON TAUKO.  Ja siis kun minähän tykkään käydä vanhempieni luona! Mutta tämä kyttääminen vie siitä ilon, eikä kohta huvita käydä ollenkaan.

Miten ihmeessä pääsisin tästä tilanteesta eroon?

Ap 

News flash

vanhempia ei ole pakko tavata.

Et vaan mene, jos ei huvita

Juu, kyllä, tiedän tämän aivan hyvin. 

Mutta koska kyseessä on kaksi minulle hyvin läheistä ihmistä, joita ei halua loukata, tämä kuvio aiheuttaa minussa jatkuvaa syyllisyyttä. Lisäksi on aina ärsyttävää joutua selittelemään. Sitä ei vain pysty olankohautuksella ohittamaan. tai en minä ainakaan. 

Kerran isä kysyi minulta, mikä minulla on, ovatko he jotenkin suututtaneet minut, kun en enää soittele. Katsoin puhelimesta, että en ollut soittanut viiteen päivään...

Joo, ei ole pakko tavata ja olenkin pikku hiljaa harventamassa tapaamisväliä, mutta jos se olisi noin helppoa, niin en kyselisi täällä neuvoja. Haluaisin neuvoja saman tilanteen kokeneilta siihen, miten esimerkiksi voisi kovettaa omaa nahkaansa ja millaisilla keinoilla voisi kommunikoida vanhemmilleen fiksusti sen, että he eivät kohtele meitä lapsiaan nyt ihan reilusti. 

Ap 

Valehtelet, rakkaita ihmisiä tapaa ja heidän kanssaan juttelee mielellään.

ise halveksin vanhempiani...mutta olen tottunut olemaan ilman heitä:)

Millainen kauhea ihminen halveksii vanhempiaan?

Kaikkia psyykkisesti häiriintyneitä ja syrjääntyneitä täällä pyöriikin..

Tämä keskustelu on vain ihmisille jotka matkustelevat ja nauttivat elämästä, mutta joille vanhempi soittaa kerran päivässä

häpeä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Nyt olin kaksi viikonloppua peräkkäin käymättä vanhempieni luona (asun siis kolmen tunnin junamatkan päässä) ja he olivat todella pettyneen kuuloisia puhelimessa. 

Sanoin, etten jaksa koko ajan reissata edestakaisin ja olen mielelläni mieheni kanssa välillä kun emme viikolla ehdi paljon viettää aikaa yhdessä. Äiti siihen totesi: "Niin ei ihme jos ei jaksa matkustella, varsinkin kun on noin hitsin paljon menoja kuin sulla."

Eli siis vaikka vain ihan suoraan totesin etten jaksa istua junassa niin usein, niin heti äidin piti etsiä selitys siitä, että olen kerännyt itselleni liikaa menoja. Muuten siis ilmeisesti toki kävisin mukisematta joka toinen viikonloppu vanhempieni luona, koska eihän minulla ole omaa elämää omassa kotikaupungissani oman mieheni kanssa vaan ajattelen aina, milloin voisin taas käyttää viikon ainoat vapaapäivät vanhempieni näkemiseen.. 

Kerran myös peruin sunnuntaina vanhemmille menemisen saman päivän aikana koska olin juuri ollut yhdellä työläällä kurssilla ja halusin vain kotiin rauhoittumaan. Eikä siinä mitään. Mutta sitten noin parin kuukauden päästä isä lähti reissuun ja kysyi voinko käväistä äitiä katsomassa, minä sanoin että totta kai voin. Äiti siihen: "Niin mut mitä jos sulle tuleekin yhtäkkiä joku meno ja sä et sit tuukaan."

V****taa, kun pitää olla koko ajan antamassa selontekoja siitä milloin menee seuraavan kerran käymään. Ei saa vain olla ja käydä silloin kun haluaa, vaan heti syyllistetään jos pidetään JOPA KOLMEN VIIKON TAUKO.  Ja siis kun minähän tykkään käydä vanhempieni luona! Mutta tämä kyttääminen vie siitä ilon, eikä kohta huvita käydä ollenkaan.

Miten ihmeessä pääsisin tästä tilanteesta eroon?

Ap 

News flash

vanhempia ei ole pakko tavata.

Et vaan mene, jos ei huvita

Juu, kyllä, tiedän tämän aivan hyvin. 

Mutta koska kyseessä on kaksi minulle hyvin läheistä ihmistä, joita ei halua loukata, tämä kuvio aiheuttaa minussa jatkuvaa syyllisyyttä. Lisäksi on aina ärsyttävää joutua selittelemään. Sitä ei vain pysty olankohautuksella ohittamaan. tai en minä ainakaan. 

Kerran isä kysyi minulta, mikä minulla on, ovatko he jotenkin suututtaneet minut, kun en enää soittele. Katsoin puhelimesta, että en ollut soittanut viiteen päivään...

Joo, ei ole pakko tavata ja olenkin pikku hiljaa harventamassa tapaamisväliä, mutta jos se olisi noin helppoa, niin en kyselisi täällä neuvoja. Haluaisin neuvoja saman tilanteen kokeneilta siihen, miten esimerkiksi voisi kovettaa omaa nahkaansa ja millaisilla keinoilla voisi kommunikoida vanhemmilleen fiksusti sen, että he eivät kohtele meitä lapsiaan nyt ihan reilusti. 

Ap 

Valehtelet, rakkaita ihmisiä tapaa ja heidän kanssaan juttelee mielellään.

ise halveksin vanhempiani...mutta olen tottunut olemaan ilman heitä:)

Ilmeisesti missasit nyt aloitukseni pointin ihan täysin? 

Otetaanpa vertailun vuoksi kuvitteellinen esimerkki, omistushaluinen, mustasukkainen puoliso, joka kyselee perään, rajoittaa menoja, vahtii. Toki tämä on räikeämpi kuin oma tapaukseni, mutta kysymys kuuluu: miksi tällaisistakin suhteista voi joskus olla vaikea lähteä? Yksi syy on nimenomaan se, että vaikka suhteessa voisi huonosti, tuota puolisoaan saattaa kuitenkin rakastaa hyvinkin paljon. Hänessä saattaa olla kaksikymmentä hyvää puolta ja hän saattaa olla todella hurmaava parhaimmillaan.

Voi rakastaa toista ja silti haluta omaa tilaa enemmän. Minun olisi todella helppoa katkaista välit, jos en välittäisi vanhemmistani, mutta rakastan heitä aidosti. Haluaisin vain että he kohtelisivat minua tasavertaisina aikuisina eikä rakkaudella olisi "ehtoja". 

Ap 

Mun äiti on kans semmoinen hössöttävä Maria Montezami tyyppinen kotiäiti.

Soittelee aina ja kyselee onko kaikki hyvin , tarviinko rahaa ym ym

Asun Nycissä isän sijoitusasunnossa ja valmistun kohta näyttelijäksi.

On ne äidit vaan niin hassuja:)

Heh, tästä tulee mieleen kun olin joitain vuosia Helsingissä töissä ja äitini soitti päivittäin. Oli kai niin vaarallinen paikka, ei siihen ulkomaita tarvita :)

No, ei minua toisaalta haitannut puhua paria minuuttia päivittäin. Kun menin naimisiin, niin äidin soitot harveni, vastuu minusta taisi siirtyä miehelleni (jota ei todellakaan kiinnosta soitella päivittäin, inhoaa puhelimessa puhumista) :D

Kun olen yksin reissussa ulkomailla, niin soitan edelleen äidilleni päivittäin, koska tiedän hänen olevan huolissaan. Mutta olemme ratkaisseet asian niin, että soitan tiettyyn aikaan päivästä hälärin. Äiti ei vastaa siihen, mutta tietää minun olevan hengissä. Ja onhan tuo ihan kätevää. Jos minulle sattuisi jotain, niin tiedän, että noin vuorokauden sisällä minua viimeistään alettaisiin tavoitella/etsiä.

Molemmat vanhempani ovat menehtyneet nuorina (itse olen nyt 33) ja olisin kiitollinen jos olisi vanhempi joka soittaisi.

Vierailija kirjoitti:

Olin sitten Nykissä, Saksassa tai Norjassa, äidin pitää soittaa joka ikinen päivä varmistaakseen että minulla on kaikki hyvin. Toinen siskoni asuu Indonesiassa, kolmas reissaa jatkuvasti, mutta he saavat mennä miten tykkäävät. Äiti on yliholhoava ja käyn muutenkin vanhempien luona usein. Olen 28, siskoni 32 ja 37.

Se tuntuu vähän loukkaavalta, ikään kuin olisin se avuton lapsi joka ei selviä omillaan, mutta en toisaalta halua loukata äitiäkään.

Mitä tekisitte?

En usko että pääset ongelmasta eroon loukkaamatta äitiäsi.

Minulla on samanlainen äiti. Sillä erotuksella että niitä soitteluita tuli ihan riippumatta siitä olenko kotona vai reissussa. Työpaikallekin soitteli "kun tuli tärkeää asiaa".

Yritin kaikki mahdolliset keinot, että saisin soittelun vähenemään, mutta eipä siihen mikään auttanut.

En halunnut loukata ja siedin sitä touhua aivan liian pitkään. Vasta nelikymppisenä pistin touhun poikki. Ja se piti tehdä niin että en vastaa enää lainkaan hänen puheluihinsa. Koskaan.

Muutaman kerran tein niin, että vastasin jostain syystä, ja se johti siihen että puheluita alkoi tulemaan päivittäin.

Ogelma meillä on siinä, että äitini ei ymmärrä minun olevan ihan oikea ihminen. Luulee, että olen joku hänen jatkeensa. Vähän niinkuin lisäkäsi tai ylimääräinen jalka.

Nyt hän stalkkaa minua netissä. Tympeää sekin.

Vierailija kirjoitti:

Ole onnenllinen, että vanhempasi välittävät, kaikkien eivät. Olet tärkeä heille.

Ei tuollainen käytös välittämisestä johdu, vaan ap:n äidin omista ongelmista. 

Oletko ihan kantasuomalainen? Avustavatko vanhempasi sinua taloudellisesti? Pärjäisitkö edes itse?

Rasittavaa on ja loukkaavaa.

Yksi äitiyden sairaista puolista, sekä niistä syistä, miksi en halunnut lapsia.

En halunnut, että minustakin tulee hössöttävä, takertuva ääliö.

Vanhempien erityislahjakkuus on myös lasten syyllistäminen.

Vierailija kirjoitti:

Oletko ihan kantasuomalainen? Avustavatko vanhempasi sinua taloudellisesti? Pärjäisitkö edes itse?

Yleensä näissä on juuri tämä. Holhottavan on vaikea myöntää asioita itselleen.