Tunnetko ihmisiä, jotka ovat lupaavasti alkaneen kehityskaaren jälkeen kuitenkin syrjäytyneet?

Vierailija kirjoitti:

En tiedä olenko syrjäytynyt. Jonkun mielestä ehkä olenkin. Olen aina kokenut voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta, joka alkoi jo peruskoulussa. Sain kaikista aineista kymppejä enkä koskaan oikein tajunnut koulunkäynnin ideaa. Kirjoitin kuusi ällääkin. Jatkoin yliopistoon ja tein tutkinnonkin melkein valmiiksi. Gradua en viitsinyt enää palauttaa, koska hämmennys opiskelun tarkoituksesta oli jotenkin niin ahdistava ja masentava olotila. Toimin yrittäjänä n. 20 vuotta,  kunnes lapset olivat niin isoja, että ajattelin voivani yrittää uudelleen ns. järjestäytyneeseen yhteiskuntaan osallistumista. Olen nyt valmistumassa AMK-ammattiin, mutta en tiedä pystynkö ikinä sopeutumaan tällekään alalle työntekijänä. Ehkä jatkan yrittämistä jossain muussa maassa. Tällä kertaa tosin en jätä tutkintoa kesken.

Uskon, että onnistut kun vain käytät mahdollisuutesi. Ulkomaille lähtö voisi olla hyvä idea.

Henk.koht. en haaveile niinkään ulkomaista, kuin toisella puolella Suomea asumisesta tai opiskelusta, kuitenkin vain väliaikaisesti (max. 3 v.)

No itsellä tausta alkoholistiperheessä. Paljon väkivaltaa ja turvattomuutta. Kerkesi jäädä traumoja sinne alitajuntaan, mutta siitä huolimatta kirjoitin ylioppilaaksi, katkaisin välit vanhempiini ja muutin opiskelemaan. 

Ekat oireet tulivat opiskeluaikoina. Sain paniikkikohtauksia (tai en tiennyt niitä niiksi silloin) ja tunsin epämääräistä alakuloa, joka ei ollut enää normaalia. En kuitenkaan halunnut mennä puhumaan asiasta kellekään, koska omilla pärjääminen oli niin tärkeää. Opiskelut menivät näiden haittaamana, mutta selvisin.

Sitten menin työelämään, missä edellisten oireiden lisäksi aloin saada voimakkaita ahdistuneisuuden puuskia ja unettomuutta. Tällä kertaa menin lääkäriin, mutta salasin muun kuin unettomuuden. Siihen sain lääkkeen, mikä auttoi. Muuten asiat olivat edelleen käsittelemättä. Lopulta huomasin, että olin kipeänä useasti - yleensä silloin, kun minun piti olla erityisesti esillä tai vastuullisissa tehtävissä. Sitten siihin kiinnitettiin huomiota, mutta en edelleenkään halunnut mennä lääkäriin, vaan irtisanouduin. 

Hommasin uuden paikan, mutta oireet olivat kuin lumipallo. Ne vain kasvoivat, uusia tuli. Kaiken tämän ohella alkoholistivanhempani, joiden kanssa olin välit katkaissut, vainosivat minua puhelimitse ja soittelivat jopa työpaikalle. Se häpeä oli liikaa, ja irtisanouduin, etten olisi ollut se josta kaikki tietää että tuolla on sekopäävanhemmat.

Sitten jäin siis työttömäksi, karenssille. Sinnittelin säästöilläni, kunnes olin lopussa ja annoin periksi. Marssin yksityiselle lääkäriasemalle ja kerroin kaiken. Lapsuuden traumat , oireet, epäonnistumiset, kaiken. Ja sitten alkoikin lääkerumba. Yksi lääke sopi, toinen ei. Terapiakin aloitettiin. Siitä oli hyötyä, mutta ei se tai lääkkeet mitään oireita lopullisesti poistaneet. Lopulta rahatkin olivat loppu, vaikka Kela terapiaa tukikin, ja terapia loppui.

Tämän jälkeen kävin taas töissä huomatakseni, että en enää sopeudu siihen ja jouduin taas työttömäksi leikkurien leikeltäväksi. Mutta ei se mitään: olen hyväksynyt kohtaloni, vai voisiko sanoa että apatisoitunut, enkä enää halua kuin olla rauhassa. Vaikka sitten vähemmällä ravinnolla. 

 Kiitos vaan, isä ja äiti - tässä kasvatuksenne tulos. Yritin paeta ennalta määrättyä kohtaloa, mutta epäonnistuin.

MInäkin olen tuntenut itseni jokseenkin aina ulkopuoliseksi, vaikka joku saattaisi pitää minua jopa sosiaalisena ihmisenä. Minun suhteellisen helppo tutustua uusiin ihmisiin ja osaan olla ystävällinen, diplomaattinen ja jopa hauska, mutta koen että nämä tuttavuudet jäävät aina vain pintapuolisiksi. Toisaalta arvostan omaa aikaa ja jopa yksinäisyyttä jossakin määrin.

Minulla oli elämässäni vaihe, jonka aikana yritin kovasti olla osa suurempaa yhteisöä, mutta tuolloin aloin huomata, että usein minuun suhtauduttiin usein epäluuloisesti ja torjuvasti. Itsekin huomasin tuolloin, että tunsin oloni heidän seurassaan jotenkin korostetun ulkopuoliseksi, ikään kuin minulla ei olisi ollut heidän kanssaan mitään yhteistä, jolle rakentaa ystävyyssuhteita.

Sama päätee myös sukulaissuhteisiini, jopa lähisukulaisteni kanssa. En yksinkertaisesti vain tunne sen suurempaa yhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan. Ainoa läheinen ihminen on teini-ikäinen poikani, joka asuu äitinsä kanssa toisella puolella Suomea ja jonka kanssa olen viikottain yhteydessä, tavallisesti useita kertoja viikossa.

Olen akateemisesti koulutettu, työhistoria on pirstaleinen pätkätöistä ja nyt olen ollut yli kaksi vuotta työttömänä. Olen yksin, mutta en juurikaan tunne itseäni yksinäiseksi.

Up.