Lue keskustelun säännöt.
Lapsen uhmaikä ja tuntuu, että minulla olisi tuntematon lapsi.
12.04.2018 |
Minulla on ihana tyttölapsi joka on aina saanut paljon positiivista huomiota. On ollut niin sanotusti helppo lapsi.
Tyttö on nyt 2v 5kk. Tässä on nyt joku 3kk ja uhma pahentunut kokoajan, lisäksi oppinut puhumaan paremmin.
Minun on vaan jotenkin vaikea pysyä tämän luonteen muutoksen perässä. Ei ole aiemmin tarvinnut miettiä miten kauppareissut sujuu tai kieltää lyömästä.
Tiedän, että uhmaikä on välttämätön vaihe, ongelma on juuri siinä että olen liian hidas jotenkin totutteleen uuteen.
Mites muilla? Miten te olette suhtautunut kun omasta kultanupusta tuleekin raivoava kiukkutatti.
Kommentit (4)
Joo, noin mä yritin tän päiväsen kauppareissun hoitaa. Rauhoittui sitten kyllä jossain vaiheessa. Se ehkä ahdistaa kun tietää, että tästä tulee vaan pahenemaan.
Kävimme viime vkl hoplopissa ja tytöllä oli niin kivaa siellä, että tietenkin tuli aivan järkyttävät raivarit kun lähdettiin pois sieltä.
Se jäi ihmetyttämään kun muut vanhemmat tuijotti aika pahastikkin vaikka he ovat vain pikkasen vanhempien lasten kanssa itse siellä.
Luulisi heidän tietävän, että tuollasta se aina välillä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä auttaa toisinasn se, ettei anna liikas huomiota joka draamailulle.
Esim. aamulla taapero (2v. 4kk) olisi halunnut mennä katsomaan muumeja, mutta oli aamupala-aika. Sanoin, että vasta aamupuuron jälkeen.
Kaveri heittäytyi lattialla huutamaan ja itkemään sitä maailman julminta tekoa, ettei hän päässyt katsomaan muumeja HETI.
En vaan jaksa heti aamusta sanoittaa joka tunnetta, joten istuin pöydän ääreen ja sanoin, että äiti juo nyt aamukahvit ja liityt seuraan heti kun siltä tuntuu. No eihän se kauaa jaksanut yksinään raivota, vaan hetken räyhättyään tuli istumaan ja lopulta söi puuronsa rupatellessani lapselle niitä näitä.
Se on kuitenkin sama se lapsen luonne vaikka nyt myrskyääkin. Muistan tuon tunteen että ihana kullannuppu katosi, tuleekohan takaisin. Sama lapsi se edelleen on. Esikoisen kanssa sitä kyllä on aluksi sellaisessa pumpulissa että lapsi on ihana ja viaton ja täydellinen, ja sitten se alkaa hakata päätä seinään ja hokea kakka koko ajan ;-) Seuraavien kanssa ei ollut sitä samaa illuusiota enää.
Ei varmaan helpota sua mutta kolmannen lapsen kohdalla sitä ajattelee että oi kun suloista kun noin pieni osaa raivota noin kovasti.
Pointtina lähinnä se että ainakaan ei kannata kaupassa häpeillä lapsen uhmaa vaan suhtautua siihen normaalina ilmiönä. Ja että kannatta suhtautua lempeydellä niin raivareihin eikä ainakaan raivolla vastata raivoon.
Mll vanhempainnettiä voin suositella, siellä vinkkejä uhmaankin.