Lapsuudessa väkivaltaa kokeneet

vaikeita asioita olet kokenut. Kuulostaa hirveältä. Eihän elämä mitään ruusuilla tanssia kellekään pidä ollakaan mutta lapsuuden pitäisi olla mahdollisimman pyhää aikaa ihmisen elämässä. Ja kaikkihan siihen pyrkivätkin ja parhaansa tekevät, uskon että ne megaepäonnistujatkin. Omassa terapiassa olemme käsitelleet sitä, että vaikka mitä hirveää tapahtui kotona vanhemmat kuitenkin alitajuisesti pyrkivät tekemään pienimmän pahan lapselleen.  En tiedä.

Minua on auttanut hyvä hoito terapiassa, luja usko itseen i961ja kiitollisuus niistä onnenhyvistä joita olen saanut.

Onnistuin murtamaan pahan ketjun. Omat lapseni on rakkaudella kasvatettu, vaikka itse olin silmittömän fyysisen ja psyykkisen väkivallan kohteena, minulle jäi myös eräs fyysinen lievä vamma pahoinpitelystä. Joka päivä päätin, että minusta tulee parempi kuin vanhempani ja minusta tuli. Mitään apua en ole hakenut, mutta jos sitä olisi saanut niin hyvä olisi ollut. Minun on erittäin vaikea luottaa ihmisiin ja olisin mieluiten vain oman perheen kanssa. En pidä ihmisten kanssa olemisesta muuten ollenkaan. Itse arvioiden meillä on erittäin hyvä perhe, näin ovat aikuiset lapset sanoneet. Lapsia on pidetty hyvin, hellitty ja rakastettu ja olen halunnut suoda heille kaiken sen mistä itse jäin paitsi. Enkä puhu nyt tavarasta vaan tunteista. Onnistut, jos uskot itseesi lujasti! ❤️

Kiitos vastauksistanne. Upeaa kuulla, että joku on onnistunut murtamaan tuon väkivaltaisen ketjun tietoisella valinnalla ja työllä itsen kanssa. Siihen tähtään itsekin.

Minulla on vauva, jota en koskaan voisi kohdella niinkuin minua on kohdeltu, mutta silti pelkään miten käy jos joskus tulee oikein vaikeaa. Olen joskus meinannut lyödä miestäni kun olen ollut paniikissa ja todella suuttunut. Se on päätynyt tyynyllä tai muulla huitomiseen, eli ei ihan lyöntiin mutta silti ollut todella pelottavaa huomata miten noissa tilanteissa häviää kontrolli. Niin on käynyt kaksi kertaa. Luotan itseeni hyvin lapseni kohdalla, mutta silti pelkään.

Luulen, että terapia tekisi minulle hyvää, se on vain todella kallista (rahatilanne tiukka).

Aiemmin vastanneet, kysyn mielenkiinnosta vielä, oletteko koskaan puhuneet vanhemmillenne noista kokemuksista?

- Ap

Risua (ja pienempänä kuulemma myös tukistuksia) saattoi tulla jos teki jotain isompaa törttöilyä eikä muuten uskonut.

En muistele pahalla. Koskaan ei rangaistu suuttuneena vaan annettiin aikaa rauhoittua.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksistanne. Upeaa kuulla, että joku on onnistunut murtamaan tuon väkivaltaisen ketjun tietoisella valinnalla ja työllä itsen kanssa. Siihen tähtään itsekin.

Minulla on vauva, jota en koskaan voisi kohdella niinkuin minua on kohdeltu, mutta silti pelkään miten käy jos joskus tulee oikein vaikeaa. Olen joskus meinannut lyödä miestäni kun olen ollut paniikissa ja todella suuttunut. Se on päätynyt tyynyllä tai muulla huitomiseen, eli ei ihan lyöntiin mutta silti ollut todella pelottavaa huomata miten noissa tilanteissa häviää kontrolli. Niin on käynyt kaksi kertaa. Luotan itseeni hyvin lapseni kohdalla, mutta silti pelkään.

Luulen, että terapia tekisi minulle hyvää, se on vain todella kallista (rahatilanne tiukka).

Aiemmin vastanneet, kysyn mielenkiinnosta vielä, oletteko koskaan puhuneet vanhemmillenne noista kokemuksista?

- Ap

Hyvä ap, hienolta kuulostaa. ja voisit hyötyä terapiassa vaikka vihan kokemuksen käsittelystä.

Itse puhkaisin mätäpaiseen eli ilmoitin suvulle miten olen kokenut kohteluni lapsesta lähtien ja täysi hiljaisuus ja "hylkääminen" sieltä tuli. koen asian haikeana ja hyvin helpottavana. kyseessä on narsismiin taipuvainen rajattomuus ja testaaminen eli ihan perinteinen kiusaaminen. kyseessä on henkisesti aika pienet lapset omasta mielestäni joten kyllä siitä pääsee ajan kanssa yli. en hyväksy väkivaltaa lasta kohtaan varsinkaan.

Minullakin on taustalla toistuvaa ja rajua fyysistä väkivaltaa (seurauksena mm. luunmurtuma) sekä oikeastaan pahemmaksi kokemaani henkistä väkivaltaa.

Halusin myös katkaista ketjun, ja olen mielestäni onnnistunut siinä hyvin, mutta en täydellisesti. Vaikeinta oli ensimmäisen lapsen kohdalla: en koskaan ollut väkivaltainen häntä kohtaan, mutta muutaman kerran menetin hermoni niin, että huusin hänelle täyttä kurkkua ja pelästytin lapsen. Nyt esikoinen on jo täysi-ikäinen ja välimme ovat hyvät ja luottamukselliset noista epäonnistumisistani huolimatta.

Muiden lasteni kohdalla vastaavia hermojen menettämisiä ei ole tapahtunut. En oikein tiedä, mikä auttoi, aikako vain vai onnistumisen kokemukset äitinä? Ainakin mieheni tuki ja tasapainoisuus on ollut tärkeää. Terapiassa kävin myös jossain vaiheessa ja sekin oli hyödyllistä. 

Tsemppiä ap. Luota itseesi ja jos tarvitset apua, pyydä sitä. Menneiden sukupolvien virheitä ei ole pakko toistaa.

Meillä on myös ollut perheessä väkivaltaa. Olen melko samanikäinen. Olen yleisesti aika epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Terapia on auttanut, mutta silti olen osittain aika hajalla. Näkyy usein omassa käytöksessä.

Eheytyminen on hankalaa, varsinkin kun vanhemmat eivät näistä asioista suostu puhumaan. Toinen vanhempi oli vähemmän väkivaltainen ja olen yhä ärtynyt siitä, että miksi hän antoi lastensa kasvaa tuollaisissa olosuhteissa, kun ne ongelmallisiksi selvästi koki.

Minä sain vanhemmiltani osakseni jatkuvaa henkistä väkivaltaa, vähemmän fyysistä mutta sitäkin. Lapsena tiesin, että meillä oli kotona erilaista kuin muilla, hiljaisen aggressiivista ja myrkyllistä. Aikuisena löysin helvetille sanat. Olen yrittänyt puhua vanhemmilleni heidän käytöksestään, tapahtumista, selittänyt kuinka vakavaa väkivaltaa he ovat tehneet ja edelleen tekivät. He vaikenivat, syyttivät minua "vääristä joulukukista" ja käänsivät selkänsä, kuten narsisti tekee. Puhumisyritys oli täysin merkityksetön, kun kyseessä on empatiavammaiset vanhemmat. Parasta on repiä itsestään toive vanhemmista ja rakentaa oma, empaattinen ja välittävä elämä.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on taustalla toistuvaa ja rajua fyysistä väkivaltaa (seurauksena mm. luunmurtuma) sekä oikeastaan pahemmaksi kokemaani henkistä väkivaltaa.

Halusin myös katkaista ketjun, ja olen mielestäni onnnistunut siinä hyvin, mutta en täydellisesti. Vaikeinta oli ensimmäisen lapsen kohdalla: en koskaan ollut väkivaltainen häntä kohtaan, mutta muutaman kerran menetin hermoni niin, että huusin hänelle täyttä kurkkua ja pelästytin lapsen. Nyt esikoinen on jo täysi-ikäinen ja välimme ovat hyvät ja luottamukselliset noista epäonnistumisistani huolimatta.

Muiden lasteni kohdalla vastaavia hermojen menettämisiä ei ole tapahtunut. En oikein tiedä, mikä auttoi, aikako vain vai onnistumisen kokemukset äitinä? Ainakin mieheni tuki ja tasapainoisuus on ollut tärkeää. Terapiassa kävin myös jossain vaiheessa ja sekin oli hyödyllistä. 

Tsemppiä ap. Luota itseesi ja jos tarvitset apua, pyydä sitä. Menneiden sukupolvien virheitä ei ole pakko toistaa.

Ai niin, jatkan vielä. Minäkin olen ottanut lapsuuden kokemukset puheeksi äitini kanssa, mutta hän kieltää kaiken. Vaikka ystäviäni on ollut silminnäkijöinä pahoinpitelyissä ja vaikka tosiaan arpia ja väärin luutunut murtuma näkyvät edelleen. Isäni kanssa en viitsi edes yrittää ottaa puheeksi. Ilmeisesti on aika yleistä, että asian käsittely vanhempien kanssa on mahdotonta.

Sain aikoinaan hyvän kirjavinkin vanhasta avartavasta keskustelusta, Dave Pelzer:Pimeän Poika:

https://www.vauva.fi/keskustelu/3075650/vakivaltalapsuuden-omaavat-mika…

Luin kirjan suuresti hämmästyneenä, miksi minunkaltaisesta on kirjoitettu. Kirja antoi vertaistukea ja paljon voimaa, suosittelen.

En usko, että narsistivanhempien kanssa voi ikinä käsitellä tapahtumia. He kuitenkin kieltävät kaiken, sanat valuvat kuin hanhen selästä. Ja se tietysti haavoittaa vielä enemmän. Parasta on jättää narsistit taakseen. Ymmärrystä ja vertaistukea saa onneksi muilta samaa kokeneilta.

Asia taitaa todella olla yleisesti niin, että väkivaltaiset vanhemmat eivät voi tapahtuneita myöntää, näin on minunkin kohdallani. En siis ole heille näin jälkeenpäin puhunut, mutta näin oli aina esimerkiksi teini-iässä, kun yritin kertoa miltä minusta tuntuu. Äitini ei koskaan muka ollut tehnyt mitään ja lisäksi hän heittäytyy aina ihan uskomattoman marttyyriksi "kaikkeni olen tehnyt ja antanut sitä ja tätä, mutta minua ei koskaan arvosteta" näin hän suhtautuu jos hänestä mitään kritiikkiä sanoo edes varovasti. Eli turha toivo puhua asiasta. Isäni kanssa en koskaan ole muutenkaan puhunut mistään.

Pystyn toki jollain tasolla ymmärtämään ja antamaan anteeksi vanhemmilleni, mutta samalla jokin osa minussa on niin pettynyt ettei sitä voi sanoin kuvailla. Pettymys liittyy eniten siihen, että olen menestynyt huonosti elämässäni ja ponnistellut vaiheesta toiseen. Elämäni ei varmasti olisi ollut niin taistelua ilman tätä todella ristiriitaista kiintymyssuhdetta.

Vaikka paljon on päässyt eteenpäin huonon itsetunnon kanssa painiskelussa ja terveen rakentamisessa, silti olen yhä joissain asioissa melko hukassa. Ei auta kuin jatkaa ja tehdä parhaansa. Eniten kuitenkin haluaisin turvata lapselleni hyvät lähtökohdat elämään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksistanne. Upeaa kuulla, että joku on onnistunut murtamaan tuon väkivaltaisen ketjun tietoisella valinnalla ja työllä itsen kanssa. Siihen tähtään itsekin.

Minulla on vauva, jota en koskaan voisi kohdella niinkuin minua on kohdeltu, mutta silti pelkään miten käy jos joskus tulee oikein vaikeaa. Olen joskus meinannut lyödä miestäni kun olen ollut paniikissa ja todella suuttunut. Se on päätynyt tyynyllä tai muulla huitomiseen, eli ei ihan lyöntiin mutta silti ollut todella pelottavaa huomata miten noissa tilanteissa häviää kontrolli. Niin on käynyt kaksi kertaa. Luotan itseeni hyvin lapseni kohdalla, mutta silti pelkään.

Luulen, että terapia tekisi minulle hyvää, se on vain todella kallista (rahatilanne tiukka).

Aiemmin vastanneet, kysyn mielenkiinnosta vielä, oletteko koskaan puhuneet vanhemmillenne noista kokemuksista?

- Ap

Mielenterveystoimistossa hyvä jutella tilanteesta. Ihan oli mukava paikka.  Kirjoitin itse elämänkertani vihkoon ja lisäilin kokemuksia, tuntoja yms. myöhemmin. Koko kokemuslasti tuli purettua. Naistenkartanollakin tuli käytyä. Joitain oli muitakin naisvertaisryhmiä aikanaan. Mitä paremmin sain asiaa purettua helpotti oloakin. Tein myös aikoinaan lupauksen etten lapsia lyö enkä kohtele kaltoin. En kyllä puolisoanikaan. Hän on ehdottomasti paras kaverini, pisin ihmissuhteeni. Pysynyt vierellä vaikka joskus vaikeaa. Vanhemmille en ole koskaan puhunut. Heillä vaikeat lapsuudet ja anteeksi olen jo antanut. 

Hyvää luettavaa: Irene Kristeri VAHVAAN VANHEMMUUTEEN kirjapaja. Kirjassa käydään läpi terapeutin kanssa näitä samoja ongelmia.