Tänään sen viimein itselleni myönsin...

Voisiko olla niin, että sinua jollain tavalla ahdistaa (alitajuisesti?) se, että et ole ehkä tarpeeksi hyvä äiti, tai osaa olla äiti. En tajunnut tällaista tunnetta, ennen kuin sain ensimmäisen lapseni. Olen huomannut, että jos olen todella väsynyt tai ahdistunut, rupeaa lapseni ahdistamaan minua. Eli siis -ongelma on jossain muualla kuin siinä, että en pidä lapsesta tai lapsen kanssa olemisesti - otan siitä vain niin paljon paineita, että jos tuntuu etten jaksa, lapsi alkaa ahdistaa minua.



En olisi ennen äitiyttäni uskonut näin reagoivani. Ikinä en lastani antaisi pois - ehkä siinäkin on ongelma - en voi antaa häntä silloin toisten ihmisten hoitoon, kun olen itse kuoleman väsynyt.

Minulla on rauhallinen lapsi, ei mikään kohkaaja, mutta silti en jaksaisi aina olla läsnä ja käytettävissä, vaikka lastani rakastan ja hellinkin.



Vauvan kanssa elin todella vahvassa symbioosissa, mutta kun lapsi kasvoi isommaksi, minusta tuli " vetäytyvä äiti" . Mies ottaa mielellään tilanteen kuin tilanteen haltuun ja itse mielelläni astun sivuun. Joskus tunnen tästä syyllisyyttä. Onneksi lapsi osaa vaatia myös minua, jos tuntee potevansa äitipulaa.



En myöskään tunne, että energiani riittäisivät jatkuviin kehittäviin harrastuksiin, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä lasten kanssa. Pitäähän sitä hiihtää ja käydä lasten touhutapahtumissa. Olen aika verkkainen tyyppi, ja saan aikaa kulumaan ihan riittävästi pakollisiin asioihin. Stressaannun heti, jos vapaa-aikakin on täyteen tupattu. Onneksi lapsenikin on verkkaista mallia, eli sellaista ristiriitaa ei synny. Joku hyvän äidin syndrooma se vain painaa päälle.

Vielä lapseton mutta toisaalta on vauvakuume, toisaalta taas pelottaa lasten saanti ja juuri nuo ap:n mainitsemat asiat, itsekin kun olen yksin viihtyvää tyyppiä, ja huomaan toisten lapsia hoitaessani että laitan päälle tietyn roolin enkä ole oma itseni, ja odotan että pääsen taas kotiini yksinäisyyteeni... Silti jotenkin kuvittelen että omat lapset olis eri juttu, että niiden kanssa kuitenkin viihtyis eikä kaipais yksinäisyyttä ja olis oma itsensä. Mitä te (ap ja muut) ajattelitte näistä asioista ennen lasten saantia? Mikä sai teidät kuitenkin hankkimaan lapset vaikka viihdyitte yksin?



Kiitos jos jaksatte vastata! Erittäin mielenkiintonen ketju!

Tänään viimeks mietin, et ei helv. millon tää helpottaa. Mun rakas 4-v. lapsonen on niin vilkas. Hyppii, pomppii, kiljuu, huutaa, häröilee, sotkee (välillä tahallaan) jne. ja osittain vain sen takia, että saisi minulta huomiota. Mut oikeesti, kun ei vaan aina jaksa. Se on sellainen tapaus, et koko ajan sinkoilee suuntaan jos toiseen. Se raastaa hermoja, se väsyttää ja harvemmin naurattaa. Mut näin meillä. Rakastan lastani yli kaiken, mutta kaipaan välillä omaa aikaa ja mietin, miksei mulle tullut sellaista kilttiä ja ennen kaikkea rauhallista lasta. Olen vielä kaiken lisäksi yksin lapseni kanssa.

Minäkin olen/olin tuollainen kuin sinä. Nautin yksinolosta, olen aina nauttinut! Kyllä minäkin sosiaalinen tavallaan olen, mutta pidän myös omasta rauhasta.



Ja joo, lasten kanssa oleminen on minulle välillä todella vaikeaa. Kun nyt ei ole juuri koskaan rauhaa:(((.

Mutta oikeastaan vielä pahempi... Kun en edes koskaan sano rakastavani tai edes tykkääväni lapsistani! Enkä helli heitä! Vauva-aikana kyllä hellin paljonkin, mutta nyt kun lapset ovat " isoja" (5v, 7v ja 9v) niin en enää helli yhtään... :(

Mikä ihme mua vaivaa??? Taidan olla todella epänormaali äiti. Lapset ovat kaikki tyttöjä. Olisiko helliminen helpompaa, jos lapset olisivatkin poikia?

Lisäksi olen vielä yksinhuoltaja... Onneksi lasten isä on kova hellimään, että saavat hellyyttä sentään joskus. Lapsiparat.

No, kovin vaikuttavat silti normaaleilta ja tasapainoisilta, iloisilta lapsilta.

Ihan kun olisin itse kirjottanut kaiken.. Luulin että olen ainut joka tuntee näin. Aloitin koulunkin ihan sen takia että ajattelin että jaksaisin sitten ees illalla paremmin lasten kanssa kun en oo koko päivänä nähnyt, mutta ei! Ihan yhtä paljon väsyttää ja pistää vihaksi se että koko ajan pitäisi olla saatavilla ja iloinen ja valmis jne.. En myöskään koe olevani äiti-ihminen, vaikka vielä vauva aikana niin luulin..

he tulevat. Mistähän moinen voisi johtua. Itseä ainakin harmittaa, ettei se ole helppoa. Olen etsinyt syytä siitä, että oma äitini on ollut muistaakseni samanlainen. Hmmm...

ehkä ajattelet huomenna erilailla

Moni löytää äitiyden itsestään näin ja oppii nauttimaan sitä turhien itsesyytösten/odotusten hälvennyttyä.

Olin aivan raunioina, kun olin lasten kanssa vielä kotona. Mutta olen ollut työelämässä kohta vuoden. Eli olen päivät ehistä erossa, mutta silti illalla tuntuu, että ei jaksaisi sitä tohotusta, meteliä ja menoa. Ne muutama tuntikin illalla lasten kanssa saa kulmat rypistymään :(



Kamalaahan näin on sanoa, mutta totta se on. En nauti äitinä olosta. Tämä on enimmäkseen kamalaa.





Noo..luultavasti kuitenkin kaipaisin lapsia elämääni jos olisin lapseton. Kun en tietäisi, minkälaista tämä " sirkuslaisen" elämä todellisuudessa on.





ap

elekästä.

Haluaisin olla hyvä äiti ja haluaisin nauttia äitiydestä ja lapsista, mutta en useinkaan siihen pysty.



Kaipaan liikaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. En jaksa olla niin positiivinen, riehakas ja innostunut kuin lasten kanssa " pitäisi" olla, jotta pärjäisi menossa mukana.



Mutta tuossahan nuo ovat maailmassa, ja minun tehtäväni on vain pyristellä ja yrittää parhaani. Kauheaa, mutta odotan jo päivää, jolloin muuttavat kotoa ja saan oman elämäni takaisin :(



ap

kun aikaa kuluu niin asiat muuttuu haluaa sitä tai ei. Mä ainakin turvaan itteni siihen, että nää tämän hetkiset tunteet ei oo pysyviä. Jos oot joskus ajatellut erilailla niin varmaan myös tulevaisuudessa ajattelet erilalla.



Ymmärätkö ;)



2

No, myönnetään :)



Aika usein ajatukset ja mielipiteet muuttuvat ajan myötä suuntaan tai toiseen. Totisesti toivon, että tässä kohtaa se pitäisi paikkansa!



" Hampaat irvessä" -äitiys tuntuu nyt aikamoiselta pakkopullalta ja raastavalta moneltakin kantilta.





ap