Tänään sen viimein itselleni myönsin...

Minulla ei ainakaan ole sitä ongelmaa, etten antaisi lapsille hellyyttä ja rakkautta, se kyllä tulee suoraan sydämestä. Syliinikin pääsee aina kun haluaa. Perusongelmani äitiydessä onkin se, että tapani olla maailmassa ei nivelly kivuttomasti lasten kanssa olemiseen sinänsä: koen, että minun täytyisi luontaisesti nauttia kaiken maailman härdellistä ja aktiviteetista ja jaksaa roudata lapsia luistelemaan lauantaiaamuisin kello yhdeksältä aamulla ja sen jälkeen olla jatkuvasti henkisesti täysin läsnä siihen saakka, kun he menevät nukkumaan. Tällainen sataprosenttinen saatavilla olo stressaa minua hillittömästi, samoin se, että tunnen syyllisyyttä riittämättömyydestäni.



Alkaa tuntumaan, että minut on tehty vauvojen äidiksi; heti kun lapset ovat kasvaneet isommiksi, olen kokenut suorituspaineiden tulevan liki. Kuinkas paljon te olette hiihtäneet tänä talvena ja osaako lapsi jo uida ja pyöräillä ja luistella jne. jne. Näitä kaikkia pitäisi jossain vaiheessa ehtiä ja jaksaa heidän kanssaan harrastaa, kun itse istuisin nenä kiinni kirjassa tai menisin taidemuseoon. No, näitä museoreissujakin on tullut lasten kanssa harrastettua ja ovat he pitäneet niistäkin. Ehkä heistä sitten tulee samanlaisia kummajaisia kuin minusta, joka joudun pakottamaan itseni syyllisyyden riivaamana uimahalleihin silloin tällöin.

kirjoitit sellaisia asioita joita lapseton ei kirjoittaisi



olet surkimus oli asia kummin tahansa

ps. 32 vuotias lapseton ei surffaile täällä vauva-lehden sivuilla



säälin lapsiasi



kysyn onko lapsesi saaneet alkunsa keinokonsteilla oletko sellainen" äiti" jota ei ole äidiksi luoja tarkoittanut

Miksi muuten tapahtuisi huostaanottoja, olisi äitejä joilla alkoholi- ja huumeongelma, äitejä väkivaltaisissa suhteissa jne... näiden ei ole hyvä tehdä lapsia, mutta toisaalta asiat voivat muuttua ja äidiksi voi kasvaa pikkuhiljaa. Parhaansa täytyy kuitenkin tehdä ja ennenkaikkea

äiti ajattelee aina lastensa parasta, joskus jopa se huostaanotto tai adoptio on paras vaihtoehto. En usko, että sinun kohdallasi näitä tarvitsee edes harkita.

Täydellisyyshakuisuus varmasti tappaa monen ilon äitinä olosta.



Voin hyväksyä itseni epätäydellisenä äitinä, mutta joku raja sentään. Jos ei omien lastensa seurasta nati edes koko päivän erossa oltuaan, jossakin on vika? En _yhtään_ jaksaisi olla aina saatavilla, aina iloinen, toimelias, huolehtiva, rauhallinen ja energinen.



Haluaisin olla yksin, hiljaa ja naama rutussa suurimmman osan ajastani. Se on osa perusluonnettani ja kaipaan omaa yksinäistä minääni ihan hirveästi!



Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että olen joutunut hylkäämään oman luonteeni ja ottamaan tilalle " äiti-ihmisen" luonteen.



ap

Tukiperhe voisi ottaa lapset luokseen vaikkapa yhtenä viikonloppuna kuukaudesta, jolloin sinä saisit levätä hiljaa ja rauhassa. Voisi auttaa sinun oman jaksamisesi kannalta. Ja noiden fiilisten.

Silti minulla on KOLME lasta! En tosiaankaan ole mikään äitityyppi. Joskus tuntuu vain siltä, kuin haluaisin olla rauhassa. Olen aika itsekäs ihminen ja nautin yksinolosta. En oikein edes osaa olla lasteni kanssa vaan olen aika vaivautunut heidän seurassaan:(((.

eikohan se ole niin, etta aika harva aikuinen loppujen lopuksi hirveasti " nauttii" pienten lasten seurasta. Miksi kuvittelet, etta niin monet lahtee toihin riemusta kirkuen heti aitiysloman jalkeen? Eika se, etta paivalla olet toissa valttamatta tee siita lasten kanssa olemisesta sinansa sen " nauttitavampaa" .



Taa on varmaan aika uusi juttu, etta kuvitellaan, etta lasten kanssa oleminen on jotain kauhean ihmeellista ja ihanaa. Ei se ole, kovaa tyotahan se usein on ja lapset on monesti hirvean rasittaviakin aikuisen nakokulmasta. Nykyisin kun toissa pitaisi pystya toteuttamaan itseaan, vapaa-ajan pitaisi olla taynna mahtavia elamyksia jne., on alettu kuvitella, etta vanhemmuus olisi kanssa jotain mahottoman upeaa. No, kyllahan se tavallaan onkin, mutta suurin osa siita arjesta on tosi tyontayteista ja pienten kanssa aika tylsaakin - tietyn tyyppiselle ihmiselle ainakin. Ja jos ei tykkaa metelista jne., niin hermoillehan se kay.



Ihan hyva aita varmasti olet. Hermojen kiristelya ja hampaiden puremistahan taa vanhemmuus usein on. Taa on elamaa, ei sen kummempaa, vai miten se nyt menikaan. Armahda itsesi, yrita olla ajattelematta liikaa ja hups, kohta ne lapset onkin jo isoja. (Tietysti niista pitaa hyvin huolehtia jne., mutta se ei varmaan sun kohdalla olekaan ongelma.)

mutta lasteni seurassa kuvittelen, että täytyy olla myös ap:n mainitsema iloinen ja koko ajan menossa mukana oleva tyyppi. Joten minulla on myös tälläinen äitirooli, joka on todella rasittavaa. Mutta monesti myös ajattelen, että ei kait ne lapsetkaan halua, että äiti koko ajan hössöttää..! Kunpa osaisi olla vain oma itseni lastenkin seurassa.

Eiköhän tässäkin ole kyse siitä ÄITIMYYTISTÄ? Että äidin pitäisi olla tietynkaltainen? Eiköhän äitejä ole yhtä monen tyyppisiä kuin äitejäkin? Kai on sallittua olla oma itsensä, oli sitten miten " tylsä" äiti tahansa??!



Mä uskon että nykyään on vain vallalla käsitys, että vanhempien pitäisi olla joku lasten viihdytyskeskus... Lapsille pitäisi muka tarjota kaikkea mahdollisimman pienestä lähtien. Pitäisi askarrella, lukea, viihdyttää, urheilla, ulkoilla heidän kanssaan etc etc.



Kuka sitä jaksaa päivästä toiseen???? Pitäisi oppia relaamaan enemmän. Eivätköhän lapset rakasta meitä äitejä semmoisina kuin me olemme!



t. 12 epäsopivako äiti???

Olin hyvin valmistautunut vastaanottamaan (korvasta sisään, toisesta ulos) ilkeilyä.



Ehkä kyse on siitäkin, että koen ongelmalliseksi sen, että lasteni luonteet ovat aivan päinvastaisi omaani. He ovat hirveän vauhdikkaita, liikunnallisia, puheliaita, toimeliaita ja energisiä. Kuten kai useimmat alle kouluikäiset ovat :) ?

On toki upeaa, että lapseni ovat ulospäinsuuntautuneita ja onnellisia, terveitä lapsia...mutta koen ahdistavana, että en osaa olla yhtä eläväinen kuin he.



Toki jokainen äiti saa olla omalla persoonallaan äiti, mutta kun tuntuu, että sitä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta janoaa ihan loputtomasti? Ennen lapsia jo olin aikamoinen erakkoluonne, viihdyin yksikseni pitkät pätkät. En ymmärtänyt silloin, että äitinä olo merkitsee luonteen pakottamista eri muottiin.



Tukiperhe? Tuntuisi jotenkin nololta ajatella, että MINÄ olen niin heikko, että tarvitsen tukiperhettä...nuo tuollaiset mieltää vain alkoholistien ja vakavasti ongelmaisten avuksi.



ap

ja tunnen siitä valtavaa syyllisyyttä. Olen luonteeltani yksikseen viihtyvä mietiskelijä ja eniten minua ahdistaa se, että mahdollisuuksia yksinoloon ei yksinkertaisesti ole!! (tai ehkä joskus viikonloppuisin tunti-pari, kun mies vie lapset ulos) Minäkin olen päivisin töissä ja täten erossa lapsistani, mutta iltapäivisin alkaa jopa tuntumaan, etten halua lähteä kotiin, kun tiedän, mikä kauhea sirkus siellä odottaa =(



Minusta sitä paitsi on alkanut tuntumaan tuttavaperheiden elämää seurattuani, että olen maailman ainoa äiti-ihminen, jolla ei yksinkertaisesti ole energiaa eikä halua juosta viilettää jatkuvasti lasten kanssa ties missä uimahalleissa, jumpapsaleilla, luistelukouluissa ja hiihtoladuilla. Miten se kaikilta muilta tuntuu tulevan niin luonnostaan ja miten ihmiset jaksavat työpäivän päätteeksi vielä kotona kokattuaan ja pyykättyään rynniä harrastamaan lapsineen jotain kehittävää? En ennen lapsiakaan ollut kiinnostunut noista mainitsemistani aktiviteeteista, mutta voidakseen tehdä lapsia täytyisi ilmeisesti olla..? Tai sitten minun olisi vain pitänyt kasvaa sellaiseksi äidiksi, joka noista asioista nauttii, mutta siihenkään en ole pystynyt. Tämäkin asia jotenkin nostaa suorituspaineitani äitiyteni suhteen.

Toivon, todella toivon, että aika muuttaa ajatuksiani (ja että jaksan pyristellä ja vaikka hampaat irvessä jaksaa olla riittävän hyvä äiti lapsilleni).





Kirjoituksessai oli totuuden siementä, mutta ainakaan omalla kohdallani en myönnä arjen harmautta ongelmakseni. En hae vapaa-ajasta tai lasten kasvatuksesta mitään sen kummempaa. Olen aika tylsä tavallinen ihminen. Olen onnellinen, jos voin liikkua luonnossa, tehdä käsitöitä ja olla tarpeeksi paljon yksinäni.

Kestän arjen harmautta hyvin. Mutta tämä sirkuselämä tuntuu liian vauhdikkaalta luonteelleni.

No, ehkäpä opin tästäkin " koettelemuksesta" jotakin ja vuosien päästä katson taaksepäin ja ajattelen, että " olipa hyvä, että saimme lapsia ja väkisin jouduin tuonkin ajan kahlaamaan" . Usein vaikeuksista oppii kaikenlaista.



ap

Älä katoa :)



Käyn saunassa ja palaan kurkkimaan ketjuun. Haluaisin sinun kanssasi vaihtaa sanasen.



ap

äiti... vaimo... ystävä... työntekijä...

lapset voi ottaa myös projektina, niitä voi hoitaa ja huoltaa kuin autoa, mutta keksitty ja teennäinen hellyys on tietysti vähän kyseenalainen juttu.

Mutta ei kaikkien tarvitsekaan olla kutsumusäitejä, vai tartteeko. Siis että lapsista tulis täyspäisiä. Kasvaahan lastenkodeissakin hoitajien käsissä ihan terveiksi kansalaisiksi.

minulla ainakin on ollut intuitiivisesti kykyä valita itselleni puolisot (ex sekä nykyinen) jotka ottavat rankasti vastuuta lapsista, jotta minä voi olla oma itseni.

Siis voin ja saan vetäytyä hiljaisuuteen, kunhan vain ilmoitan miehelle että kaikki meidän kahden välillä on ok. Eli kerron että nyt mamma haluaa taas ottaa aikaa itselleen eikä kyse ole mököttämisestä.



Ehdottaisin ap:lle että vuokraa mökin pari kertaa vuodessa ja menee retriittiin, hiljaisuuteen itsensä kanssa. Sen jälkeen jaksaa taas. Sirkuksessakin.

tämä on provo ja sen oli tarkoitus herättää täällä kamalasti riitaa ja kiivasta keskustelua, mutta näin ei käynyt, vaan tuli asiallista puhetta.



itse en todellisuudessa edes ole äiti, en vielä, ja en ehkä koskaan, en tiedä haluanko lapsia ikinä, ikääkin on jo 32 vuotta, mies muutaman vuotta nuorempi.



anteeksi porvoiluni.... :)

Kummallista, mistä kaikesta tämän palstan ilkeilijät saavat kicksejä :O



Tämä ei todellakaan ollut provo tai trolli, vaan ihan totisinta totta. Miksi ajatus ihmisestä, joka ei nauti äitiydestä olisi vaan provoilua?? Tarkoituksenani ei myöskään ollut herättää riitaa, kuten tämän vajaaälyisen nro 23:n tarkoituksena ilmeisesti oli...



No, kävin siellä saunassa, mutta Nukkumatti voitti taistelun, ennekuin ehdin koneelle asti. Uinahdin sohvalle :)



17



Hmm...kirjoitinko noin? Että hellyys on minulle vaikeaa? Ehkä ilmaisin itseäni huonosti. Halaan mielelläni, pidän lapsia sylissä, sanon joka päivä, että rakastan heitä ja halaan. Luemme paljon ja teemme ihan kaikenlaisia " tavalliseen" äiti-lapsisuhteesen kuuluvia juttuja.



Mutta, silti äitinä olo on ahdistavaa. Juuri tuo mainitsemasi jatkuva saatavillaolo ja riippuvuus lapsista ahdistaa. Jopa niin paljon, että välillä ärsyttää jo heidän koskeutksensakin tai äänensä. Tuntuu, että AINA joku kiipeää syliin(1-2sekunnin päästä alas, taas syliin ja sitten taas alas), pyytää jotain, itkee jotain, pyytää selvittämään riitaa, pyytää leikkimään, kysyy jotain, haluaa pyllyä pyyhkimään, iltapalaa tekemään AAAAARRRRGHHHH!!!!!!



Eniten inhoan oman reviirini ylittämistä. Jos syliini hypätään varoittamatta (juoksu eteisestä ja loikka syliin, niin että silmälasit natisee liitoksistaan), lapset tönäisevät minua vahingossa tai vinkuvat minulta koko ajan jotakin asiaa. Haluaisin lastenkin kanssa pitää oman reviirini ja tilani.



On aivan raivostuttavan ärsyttävää koettaa elää erilailla kuin sielu sanoo! Mutta lasteni vuoksi koetan kestää.



ap

Mutta temperamenttieromme on aivan valtava ja koen suuria vaikeuksia ymmärtää lapsia ja heidän tohellustaan.



Kerran neuvolassa, muutama vuosi sitten terveydenhoitaja kertoikin tämänsuuntaisista jutuista (muistin nyt ihan yhtäkkiä). Jos on esim. oikein liikunnallinen ja räiskähtelevä, pulppuava äiti ja lapsi sattuu olemaan hidasta ja pohdiskelevaista sorttia, äiti voi kokea äitiyden melkein yhtä ongelmalliseksi kuin jos temperamnettierot olisivat toisinpäin.



ap

Olen 31-vuotias ja lapseton. Eli, biologinen kello tikittää!!!Epäilyttää kuitenkin, että olenko minäkään " äitityyppiä" ?



Nautin hiljaisuudesta ja yksinolosta. Rakastan sunnuntaiaamuja - herään myöhään, keitän kahvia, haen lähileipomosta tuoreita sämpylöitä ja luen tuntikaupalla Hesaria.



Yksi tärkeimpiä asioita elämässäni on kesämökkimme, jossa haluan olla yksin! Kuljeskelen metsissä, saunon, istun vaan takkatulen ääressä ja juon punkkua..



En kuitenkaan ole mikään erakko, minulla on mies ja paljon ystäviä mutta yksinäisyys ja hiljaisuus ovat minulle henkireikiä..Muistan jo lapsena, että parasta oli kun muu perhe lähti käymään jossain ja sai olla yksin kotona!!



Olen huomannut, että äitiydestä eniten nauttivilta vaikuttavat ne tuttuni, jotka eivät kauheasti yksinolosta nauti, pitävät esimerkiksi minua ihan outona, kun menen esim. yksin elokuviin tai matkalle..