Hemmetti mua ärsyttää ihmiset jotka pitävät ujoja lapsia jotenkin kummajaisina.

kanssa on vieraammankin helpompi olla, esim. hoitaa sellaista lasta.



Mutta kyllähän lapsetkin muuttuu, se joka on ollut pienenä tosi arka, voikin olla 3-4 vuotiaana jo paljonkin rohkeampi.



Elämässä kun siitä rohkeudesta ei koskaan yleensä ole haittaa ...

Sukulaiset ja tutut jaksaa ihmetellä, miten ollaan niin ujo lapsi saatu, kun vanhemmat hyvinkin sosiaalisia ihmisiä. Toooodella ärsyttävää.

Yksikin tuttu totesi sen olevan varmasti todella rasittavaa. Lapsi kun roikkuu aina kylässä äidin helmoissa.

kokonaan huomioitta, häiriköt saa loppujen lopuksi lähes kaiken huomion, sääli näin, mutta isoissa ryhmissä ei kai ole oikein mahdollisuuttakaan ottaa huomioon niitä ujoja. Sydän särkyy oman lapsen puolesta välillä, helpommalla pääsisi, jos olisi sosiaalinen. Mitenkäs opettajat tai pph:t tai päiväkodintyöntekijät, mikä teidän kantanne on tähän?

Eli ne kovaääniset kyynärpäätaktikoijat vievät taatusti hyvät hommat hiljaisempien/jäyhien ihmisten nenän edestä. Ja siinä ei tosiaan paljon auta mitkään hyvät työkokemukset ja koulutodistukset. Ihan samanlaista, ellei pahempaa jaottelua ja LUONNERASISMIA, tapahtuu aikuisten kesken.

Ainakin niissä työpaikoissa, joissa olen työskennellyt, nimenomaan ne suulaimmat eivät ylennyksiä saa. Samoin ne kierot selkäänpuukottajat eivät urallaan etene.

mutta itse olen huomannut tuon em. homman monesti. Ja samaa kyynärpäätaktikoijien suosimista näin aikanaan opiskellessani.



Ehkä Suomessa ihaillaan niin liioitellusti tuollaista ultraekstroverttia ihmistyyppiä senkin takia, kun kuitenkin suomalaisia yleisesti ottaen pidetään ujoina ja jäyhinä ja ko. asiasta podetaan outoa alemmuutta.



Itsekin olen enemmän tuollaista jäyhempää tyyppiä (samaten mies), mutta poikamme on jostain ihmeestä perinyt TODELLA rohkean ja sosiaalisen luonteen (no ehkä olen vähän tietoisestikin häntä kannustanut siihen suuntaan omista huonoista kokemuksistani johtuen...) ja täytyy tunnustaa, että olen hyvilläni poikani puolesta; eipähän ehkä sitten joskus anna niin herkästi muiden kävellä ylitseen.

Toki pidä röyhkeänä sitä että lapsen kuullen siunaillaan tämän ujoutta. Tunnen kuitenkin muutaman lapsen jotka ovat olleet pieninä ujoja mutta kouluiässä jo rohkeampia ja sosiaalisia. Ei ujouden taivastelu todellakaan ainakaan ujoutta helpota. Ilkeää.



Minua ärsyttää veljeni ujo vaimo, kun on sellainen nirppanokka joka ei koskaan puhu mitään. Luulisi sen ujoudenkin haihtuvan kun on vuosia " tunnettu" mutta ei. Eihän sitä tosiaan tutustukaan kun jokaiseen kysymykseen vastaa yhdellä sanalla ja muuten on tuppisuu. Lapselta ei vielä voi samalla tavalla odottaa sosiaalisuutta, mutta kyllä aikuisen pitäisi vähän opetella olemaan muiden ihmisten kanssa.

eikä ole vain suulaita kyynärpäätaktikoijia ja ujoja hiirulaisia.

Minkäänlaista kontaktia en ole lapseen saanut.

nykyään kaikki yritetään tasapäistää; ujoista pitäs saada reippaita ja sosiaalisia ja " yli" vilkkaista rauhallisempi... kaikille täytyy joku vika diagnoosi keksiä ja lääkkeet siihen.. ei hyvä..



Eri juttu on tietty niin paha ujous että päivittäisestä elämästä ei enää sitten selviä... mutta näitä onkin sit jo harvassa..

Minä oli pienenä ujo, mitä ei nyt kyllä arvaisi. Oma lapseni on juuri hitaasti lämpiävää sorttia ja näyttää vieraalle aluksi hyvin aralta, mutta näen hänessä vahvan oman tahdon, harkitsevuutta ja voimaa. Uskon että kun suhtaudumme häneen rauhallisesti ja annamme hänen toimia oman aikataulunsa mukaan emmekä pakota, hänelle tulee hyvä itsetunto ja itsetuntemus. Varmasti hänen harkitsevuutensa ja voimansa tulevat edukseen näkyviin työelämässä.

Vierailija:

Vierailija:

Ja kyllä itseänikin ärsyttää välillä kun lapsi vain katselee vieressä toisten leikkiä, etenkin silloin jos yksikin lapsi sanoo pahasti tai tekee jotain, joka säikäyttää tyttöni. Uhmaikäistä on mahdoton kannustaakaan menemään silti leikkiin ja pitämään puoliaan, hän kun haluaa tehdä kaiken ITSE.

(...)

Mihinkään uuteen ei lastani saa innostumaan ennen kuin monen kokeilukerran jälkeen, on aika turhauttavaa käydä lastenkonserteissa kun lapsi istuu visusti sylissä koko ajan, ei leiki yhtään, ja säikähtää jos laulaja tekee jotain äkkinäistä.

Onhan hänellä selvästi oma tahto. Anna hänelle oikeus näyttää se tahto sillä tavalla, ettei hän osallistu rientoon, vaan tarkkailee vierestä! Nyt tuota tahtoa pitäisi vain kannustaa, tosin sitten arjen käytöstä ja tekoja voi yrittää ohjailla.

Niissä apinakokeissahan on todettu, että ujosta ja arasta apinasta kasvaa hyvä johtaja, jos hän saa tarpeeksi hellyyttä ja ymmärrystä pienenä.

Jos sinä et ole saanut, se on tosi kurja juttu ja vähentää taitoja käyttäytyä sitten lapsen ujostelun kanssa, koska ominaisuus tuntuu yksinomaan pahalta, kartettavalta ja pois karsittavalta! Monet tuntemani lapset ovat ujostelleet kausittain todella voimakkaasti, mutta mitään patologisesti ujoja heistä ei ole kehkeytynyt! Ei pidä liikaa vetää yhteyksiä sen välille, miten lapsi toimii alle 3v ja miten vaikkapa 30v!

Sitäpaitsi harkitsevaisuus on aikuisempana hyvä asia, eipähän tule lapsesta mitään nykäsmattia, joka tarttuu lyhimpään korteen ja on täysi ääliö... selviää hengissä todennäköisemmin.

eikä se ole kummallista tai sairasta, miksi aina pitäisi olla esillä? Se on mielestäni vielä kummallisempaa.. Rauhalliset lapset tulevat sitten enemmän esiin tutussa porukassa ja löydettyään sopivan ympäristön ja sopivia ihmisiä..

En myöskään ihmettele sitä, ettei jonkun lapsi halunnut avautua jollekin hoitotädille.. en minäkään haluaisi enkä ihmettelesi jos ei lapsenikaan halua. Osa hoitotädeistä on juuri niin ääliöitä kuin vain voi olla eivätkä kaikki ihmiset koe mielekkääksi alkaa vääntämään juttua jostain " no mitä sinä oikein teet, onko tämä karhu, onpa oikein söpö, miksi sinä karhun teit ja lässynlää pinnallista p**kaa"

Vierailija:

että ujot ihmiset jäävät usein ilman huomiota, jopa kouluiässä. Minun 12 v poikani jää usien muiden varjoon, mikä säälittää toisaalta.

jos on täysi tomppeli, ei ole mitään häpyä, kuten vanhat ihmiset sanovat!

Sukulaisillekaan en puhunut mitään ennen kuin olin jonkun aikaa saanut sivusta seurata aikuisten jutustelua. Isossa ryhmässä en ikinä aukaissut suutani (harvoin vieläkään). Sain kuulla päivittelyjä, että vieläkö tuo piip on noin ujonen. Toisaalta mussa oli myös tämä piirre, että vaikka tiesin paljonkin, en kokenut tarpeelliseksi toitottaa tietojani maailmalle. Yksi opettaja sanoi mun pitävän kynttilääni vakan alla.



Hassua kyllä, nykyään kukaan ei usko mun olleen (ja olevan!) ujo. Useimmat ihmiset pitävät havaitsemaansa ujoutta jonkinlaisena ylpeytenä, mutta ei siinä määrin, että se mun elämääni haittaisi. Mulla varmaan auttoi ihan aika ja vanhempien hyväksyminen mut sellaisena kuin olin. Nykyään joudun joissain tilanteissa pakottamaan itseäni toimintaan, kuten soittaessani vieraalle henkilölle, mutta kyllä sekin onnistuu. Aikuisena nyt vaan on pakko tehdä niitäkin juttuja, joita ei haluaisi. Opiskelen yo:ssa, olen naimisissa menestyvän miehen kanssa ja minulla on erittäin hyvä ja tiivis ystäväpiiri, joten ujous ei ole tehnyt mun elämästäni mitenkään kammottavaa. :)



Pointti on se, että ujous (introverttius) on paljon isompi asia kuin se, ettei kehtaa avata suutaan, se on ihan perustavanlaatuinen piirre ihmisessä ja kattaa kaiken, mitä elämässään tekee, mutta ei se ole VIKA. Ujotkin ihmiset voi elää hyvää elämää, vähän sivussa suurimmasta hälinästä, kuten ehkä haluavatkin. Ujo ihminen ei halua välttämättä uraohjuksen roolia, vaan on ihan tyytyväinen jokapäiväiseen myyräntyöhönsä. Ja mikä tässä keskustelussa tuli mulle mieleen oli se, että jos lapsi on todella ujo, ei se tarkoita, ettei hän ikinä tulisi saamaan mitään aikaiseksi! Hän ehkä tekee sen vain hiljempaa ja hitaammin kuin äänekkäämmät kaverinsa. Tärkeintä on saada lapsi vakuuttuneeksi siitä, että millainen hän sitten onkin, hän voi aina tietää olevansa rakastettu.

esim nautin tosi paljon tietyissä tilanteissa keskipisteenä olosta - siitä saa mahtavia kicksejä ;)



En ensisijaisesti koskaan hae sitä huomiota ja monissa tilanteissa olen vähän sivummalla. Mutta esim tykkään toimia asiantuntijatehtävissä, koska saan ihan mieletöntä narsistista tyydytystä siitä, että voin tuoda mielenkiintoisia asioita esille ja että ihmiset kuuntelevat.



En edes pidä kovin älykkäinä ihmisiä, jotka ovat aina tuomassa itseään esille eivätkä osaa koskaan ujostella. Se on erityisen vastenmielistä miehissä!

varsinkin toisia lapsia kohtaan. Ärsyttii suunnattomasti kun äiti aina jankkasi että pitää olla reippaampi. Vieläkin puistattaa kun kuulen sanan reipas, vaikka jos joku työkaveri sanoo olleensa reippilulenkillä. Aaargh!

Minä ja mieheni olemme ujoja ja niinpä on lapsemmekin, vaikka toisin toivoin.



Olen työssä törmännyt tuohon ylpeyden ennakkoluuloon. On työtovereita, jotka pitävät minua toivottoman koppavana ja itserakkaana, koska minusta on kiusallista kertoa avoimesti kahvipöydässä omista henkilökohtaisita asioistani. Niin se nyt kuitenkin vain on enkä voi sille mitään. Olen välillä ponnistellut ystävällisyyttä ko. henkilöitä kohtaan, mutta semmoinen teeskennelty " luonteva kanssakäyminen" tuntuu vielä pahemmalta.



Keltikangas-Järvisen kirjassa, jonka minäkin luin, oli vertailtu eri kulttuurien arvoja. Esim. kiinalaisten mielestä lasten kuuluu olla ujoja. Kiinassa ujoista lapsista kasvaa aikuisia menestyjiä, ei-ujoja pidetään häirikköinä ja sen vuoksi he sopeutuvat huonommin yhteiskuntaan. Usassa on päinvastoin.

puhumattomat ja änkät lapset nyt antaat itsestään vähintäänkin vähämielisen kuvan. Seisovat vain ja toljottavat. Istuvat, jos joku heidät istuttaa. Rääky voi tulla, jos joku tulee 5 m lähemmäs. Just joo...

Tosi hyvin on mieleen jäänyt kommentit. " Kun se X on niin ujo/hiljainen." tms. Ja nimenomaan negatiivisesti sanottuna. Toivon, ettei oma lapseni tule vastaavaa kokemaan. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa uteliaalta uutta/vierasta kohtaan. Ja välillä täytyy tarkistaa, että äiti on paikalla.



Itse olen nykyään " normaalisti jutteleva" . Kaikkia henkilökohtaisia asioita en puhu kelle tahansa, ei kuulu tyyliini ja en koe sitä tarpeelliseksi. Suurista ryhmätilanteista, joissa täytyy olla esillä, en kauheasti tykkää.



Ja pitemmän päälle en jaksa suulaita " tyhjänpuhujia" , jotka puhuu kaikki omat asiat välittämättä kiinnostaako kuulijaa vai ei. Eivätkä juuri ole kiinnostuneita kuulijan asioista.

Vierailija:

puhumattomat ja änkät lapset nyt antaat itsestään vähintäänkin vähämielisen kuvan. Seisovat vain ja toljottavat. Istuvat, jos joku heidät istuttaa. Rääky voi tulla, jos joku tulee 5 m lähemmäs. Just joo...

Itse en välitä kovasti lapsista jotka ovat koko ajan äänessä ja kyselemässä. Tietyllä tavalla rasittavaa sekin.

Eivät hekään vähämielisiltä silti vaikuta, vaikka yli-uteliaita ovatkin.