Pohdin hyvän miehen jättämistä toisen takia

Vierailija kirjoitti:

Käänny nykyisen suhteesi puoleen ja mieti mikä siinä on saanut sinut sallimaan itsellesi nuo tunteet ja tilanteet. Koska ihan jokainenhan me tavataan ihmisiä, joihin voisi olla mahdollisuus tutustua ja ihastua ja vaikka rakastua. Parisuhde on myös ihan vain päätös.

Miksi etsit jännitystä, miksi höpiset hölmöjä ja oikeutat "sielunkumppanuudella", mikä sinulla on hätänä?

Korjaa ensin nykyinen suhde tai yritä edes. Jos se ei onnistu, lähde. Mutta tee asia kerrallaan äläkä poimi rusinoita pullasta. Kyllähän kaikki sitä tekisi jos se olisi oikein. Mutta se ei ole.

Ei sielunkumppanuudesta puhuminen ole höpinää, vaan sen vain tuntee. Jos sitä ei ole ikinä tuntenut, niin sitä ei voi ymmärtää. Vanhaa ei pysty aina korjaamaan ja joskus siihen ei ole mitään halujakaan. Joskus vanhan pitää antaa mennä ja olla avoin uudelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsia? Jos on, älä nyt missään nimessä lähde. Annan ajan kulua. Kuten surussakin, myös rakkaudessa, aika parantaa haavat.

On. Jos lapsia ei olisi, niin olisin jo lähtenyt. Lasten takia yritänkin jatkaa vanhassa suhteessa. Mutta olen nykyään miehelleni äreä, vaikka en haluisikaan olla.

Tätä on jatkunut kohta vuoden ja olen yrittänyt kaikilla mahdollisilla keinoilla tunteeni kuolemaan tätä toista miestä kohtaan.

Ap

Päästä miehesi pois katkeruutesi luota. Hyvä mies menee pilalle.

Kerran pettäjä, aina pettäjä.

Älä petä ensimmäistä kertaa, äläkä vaihda lennosta toisen miehen matkaan. Ei jää viimeiseksi kerraksi

Vierailija kirjoitti:

Käänny nykyisen suhteesi puoleen ja mieti mikä siinä on saanut sinut sallimaan itsellesi nuo tunteet ja tilanteet. Koska ihan jokainenhan me tavataan ihmisiä, joihin voisi olla mahdollisuus tutustua ja ihastua ja vaikka rakastua. Parisuhde on myös ihan vain päätös.

Miksi etsit jännitystä, miksi höpiset hölmöjä ja oikeutat "sielunkumppanuudella", mikä sinulla on hätänä?

Korjaa ensin nykyinen suhde tai yritä edes. Jos se ei onnistu, lähde. Mutta tee asia kerrallaan äläkä poimi rusinoita pullasta. Kyllähän kaikki sitä tekisi jos se olisi oikein. Mutta se ei ole.

Koukussa huomioon ja jännitykseen.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt, että voisinko luoda lapsille toisiaan rakastavien aikuisten mallin tämän uuden miehen kanssa. Toki ensihuuma varmasti haihtuisi, mutta nykyinen mieheni ei ole mitään halailevaa tai pussailevaa sorttia. Tiedän kuitenkin järjellä, että en vaihtaisi kokonaisuutena parempaan mieheen. Toinen mies on komea ja lihaksikas, mutta muuten oma mieheni on tuttu ja turvallinen vaihtoehto.

Mutta miten sitten päästä näistä tunteista eroon? Olen yrittänyt kaikkeni..

Ap

Oletpa pinnallisin syin lähtemässä parisuhteestasi. Jos se ulkonäöstä on kiinni, ja muuten nykyinen mies on hyvä kumppani niin menkää yhdessä kuntoleirille. Voi vee mitä porukkaa.

Lähde ihmeessä, uusi on taatusti parempi kuin nykyinen.

T: Mies, joka toivoo että olisit nykyinen vaimoni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käänny nykyisen suhteesi puoleen ja mieti mikä siinä on saanut sinut sallimaan itsellesi nuo tunteet ja tilanteet. Koska ihan jokainenhan me tavataan ihmisiä, joihin voisi olla mahdollisuus tutustua ja ihastua ja vaikka rakastua. Parisuhde on myös ihan vain päätös.

Miksi etsit jännitystä, miksi höpiset hölmöjä ja oikeutat "sielunkumppanuudella", mikä sinulla on hätänä?

Korjaa ensin nykyinen suhde tai yritä edes. Jos se ei onnistu, lähde. Mutta tee asia kerrallaan äläkä poimi rusinoita pullasta. Kyllähän kaikki sitä tekisi jos se olisi oikein. Mutta se ei ole.

Ei sielunkumppanuudesta puhuminen ole höpinää, vaan sen vain tuntee. Jos sitä ei ole ikinä tuntenut, niin sitä ei voi ymmärtää. Vanhaa ei pysty aina korjaamaan ja joskus siihen ei ole mitään halujakaan. Joskus vanhan pitää antaa mennä ja olla avoin uudelle.

Olen tuntenut sielunkumppanuutta ja tiedän, että se on vain tunne jota myös ruokkii erityisesti se kielletty hedelmä -tilanne. Monesti näistä tilanteista syntyy sitten pariskunta joka huomaa ettei heillä ole mitään yhteistä, vaan ainoastaan se jännitys ja ei-saa-ei-saa tilanne oli se heidän liimansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhukaa minulle järkeä. Olen rakastunut toiseen mieheen ja hän minuun. Olen yrittänyt taistella tunteita vastaan, vältellyt, katkaissut yhteydenpidon välillä yms. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Tämä toinen mies haluaisi muuttaa kanssani yhteen ja mennä tulevaisuudessa naimisiin.

Järkeni sanoo, että en voi jättää hyvää miestä oman intohimoni ja rakastumisen takia. Omassa miehessäni ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta tämä toinen mies tuntuu sielunkumppaniltani.

Onko joku muu ollut vastaavassa tilanteessa ja miten se ratkesi? En olisi ikinä ajatellut eroavani miehestäni, murtanut pohdin vakavissani poistuvani tutusta ja turvallisesta elämästäni, vaikka järjellä ymmärrän, että se ei kannata.

Minulla oli mies, joka ei haukkunut eikä arvostellut. Oli aina tukena ja kuunteli. Hänelle pystyin puhumaan mistä vaan ja aina jäi hyvä mieli keskusteluista. Vaihtoi renkaat autoon kesällä ja talvella. Hyvässä työssä erittäin hyvällä palkalla. Silti hän ei riittänyt minulle jotenkin. Menin ihastumaan aluksi ja sitten menin liian pitkälle toisen miehen kanssa.

Kerroin rehellisesti miehelleni, että olen mokannut suhteemme. Erottiin. Muutin tämän uuden miehen luokse. Olin ollut noin vuoden tämän uuden miehen kanssa, kun minulle tuli totaalinen romahdus. Aloin hysteerisenä itkemään ja se kaikki paha tuli samaan aikaan päälleni. Kun aloin miettimään, niin tämä uusi mies ei ollut lähellekkään sitä mitä exäni oli. Uusi juo joka vkloppu eikä tee mitään muuta kun vannoo tyhjiä lupauksia. Haukkuu humalassa ja ajelee minun autostani bensat tyhjäksi eikä edes tankkaa.

Nyt aion erota tästä nykyisestä miehestä, koska en kestä enää tätä paskaa. Ajattelen exääni päivittäin ja olen instassa stalkkaillu hänen tekemisiään. Se, että näkee joka kuvassa kuinka iloinen hän on saa minut itkemään, koska minä haluaisin olla niissä kuvissa mukana ja jakaa sitä iloa. Minua raastaa ja itkettää kun ajattelen exääni, että miksi piti hyvä mies mokata.

Mieti monta kertaa ennen kuin otat sen askeleen ja lähdet hyvän miehen kainalosta pois. Minä en toivu ja kaipaan häntä edelleen.

Sinun tarinasi on sinun, mutta mikään yleispätevä ja kaikille sopiva tarina se ei ole.

Minä olen miettinyt eroa miehestäni hyvin vakavasti jo vuosia. Sen ovat saaneet tuta myös muutama ystäväni ja siskoni. He tietävät ja tuntevat minut erittäin hyvin ja ovat sanoneet, että teen mitä vain, niin se on varmasti hyvin tarkkaan harkittu päätös ja he tukevat minua siinä. Kolmansia osapuolia ei ole, mutta toivon, että mieheni itselleen löytäisi naisen, joka olisi hänelle sopivampi kuin minä. Minusta ei tule ikinä miehelleni sellaista naista, joka hän tarvitsisi.

Minulla ihana mies, joka rakastaa minua suuresti. Tekee, hoitaa, passaa. Olen kuin kuningatar!! Hän silittää, paijaa, pussaa... MUTTA ei halua seksiä. Tai haluaa, minun mieliksi ja todella harvoin. Siinä on kansaa kohta hyvä mies lähdössä vaihtoon. Minä kuolen tähän turhautuneisuuteen!!!!!! Tätäkö pitäisi kestää loppuelämä?

AV palstan sääntö NRO:1

Aina kun ITSE haluaa pitää mennä HETI sillä...... "mitä sille voi kun on niin rakastunut" 

MINÄ MINÄ MINÄ ja sitten MINUN koira ja MINUN kissa....lapsista tällä palstalla ei välitä kukaan.

Sinuna ottaisin ihastumisesi puheeksi nykyisen miehesi kanssa. Sanoisin että näin on päässyt käymään, etkä nyt suin päin ole lähtemässä mutta jotain pitäisi yrittää tehdä toisin teidän suhteessanne. Keskustelu voisi avata suhteessanne lukkoja, joiden olemassa oloa ette edes tiedosta, tai muutenkin johdatella sinua kohti oikeammalta tuntuvaa ratkaisua. Antaisit näin miehellekin mahdollisuuden korjata asioita tai sitten valmistautua päätökseesi lähteä.

Ihastumisia voi tulla pitkässä suhteessa mutta usein ruoho on ihan yhtä vihreää toisellakin puolella, ei mitään maata mullistavaa. Varsinkin kun kuvailet nykyistä miestäsi hyväksi mieheksi. Olet aikoinaan kuitenkin valinnut nykyisen miehesi perustamaan kanssasi perheen ja rakentamaan loppuelämän. Yritä palata niihin aikoihin, ajatuksiin ja syihin, miksi se silloin tuntui hyvältä ja oikealta. Koita myös maalailla loppuelämäänne: sitä kun lapsenne saavuttavat virstanpylväitä, kun aloitatte yhteiset eläkepäivät tai kun istutte kiikkutuoleissa käsi kädessä. Mitä tunnet tuolloin miestäsi kohtaan?

Tsemppiä vaikean tilanteen ratkaisemiseen!

Nyt täytyy tulla sanomaan jotain tästä nykyään usein viljellystä heitosta "lapset ovat onnellisia, kun äitikin on". En toki ole sitä mieltä, että kenenkään pitäisi jäädä hakattavaksi tai vakavan henkisen väkivallan uhriksi, jos puoliso sitä tekee, mutta keovin heppoisesti tällä selitetään sekin, kun lähtöä hatkitseva kaipaa elämäänsä vain lisää intohimoa tms.

Oikeasti, lapset selviää monesta, kyllä, mutta ero voi myös todella järkyttää lapsen mieltä. Vaikka kuinka erottaisiin hienosti sovussa.

Mulla tästä omakohtaista kokemusta, valitettavasti. Esikoinen tuli araksi, vetäytyi, masentui. Kesti miltei 10 vuotta. Kaikenlisäksi "valitsi" isänsä, suhteeni esikoiseeni on kaikesta yrittämisestäni huolimatta hyvin ohut. Tämä sattuu, sydäntä särkee. Oman tuskani kyllä kestän vielä, mutta oman lapsen kuoreenvetäytymistä ja masennusta on ihan hirveä katsoa. Nähdä kuinka lapsesta katoaa ilo ja luottamus. Jälkiä korjataan edelleen.

Pahentaa asiaa, kun tietää, että itse aiheutin tämän. Tuntui silloin erotessa, etten voinut muuta, että on pakko erota. Tuntui että näivetyn. Olisinpa silti vielä yrittänyt! Etsinyt iloa ja intohimoa elämään mieheni kanssa, ja muista asioista kuin toisesta miehestä!

Nykyään kantapään kautta oppineena sanoisin, että "Äiti on onnellinen, kun lapsetkin ovat". Oman tuskan ja näivettymisenkin vielä kestää, oman lapsen tuska paljon vaikeampi pala.

Ja meidän aikuisten tulisi ymmärtää, että vaikka toisin väitetään, elämässä ei voi saada kaikkea. Pitäisi ymmärtää enemmän olla onnellinen siitä, mitä on.

En väitä, että näin käy erotessa kaikille ja kaikkien lapsille. Mutta tätä ei voi myöskään poissulkea ja tietää etukäteen, ettei näin käy juuri sinulle ja sinun lapsellesi.

Olet pettänyt miestäsi, joten eroa vaan. Anna miehesi löytää kunnon vaimo itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhukaa minulle järkeä. Olen rakastunut toiseen mieheen ja hän minuun. Olen yrittänyt taistella tunteita vastaan, vältellyt, katkaissut yhteydenpidon välillä yms. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Tämä toinen mies haluaisi muuttaa kanssani yhteen ja mennä tulevaisuudessa naimisiin.

Järkeni sanoo, että en voi jättää hyvää miestä oman intohimoni ja rakastumisen takia. Omassa miehessäni ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta tämä toinen mies tuntuu sielunkumppaniltani.

Onko joku muu ollut vastaavassa tilanteessa ja miten se ratkesi? En olisi ikinä ajatellut eroavani miehestäni, murtanut pohdin vakavissani poistuvani tutusta ja turvallisesta elämästäni, vaikka järjellä ymmärrän, että se ei kannata.

Minulla oli mies, joka ei haukkunut eikä arvostellut. Oli aina tukena ja kuunteli. Hänelle pystyin puhumaan mistä vaan ja aina jäi hyvä mieli keskusteluista. Vaihtoi renkaat autoon kesällä ja talvella. Hyvässä työssä erittäin hyvällä palkalla. Silti hän ei riittänyt minulle jotenkin. Menin ihastumaan aluksi ja sitten menin liian pitkälle toisen miehen kanssa.

Kerroin rehellisesti miehelleni, että olen mokannut suhteemme. Erottiin. Muutin tämän uuden miehen luokse. Olin ollut noin vuoden tämän uuden miehen kanssa, kun minulle tuli totaalinen romahdus. Aloin hysteerisenä itkemään ja se kaikki paha tuli samaan aikaan päälleni. Kun aloin miettimään, niin tämä uusi mies ei ollut lähellekkään sitä mitä exäni oli. Uusi juo joka vkloppu eikä tee mitään muuta kun vannoo tyhjiä lupauksia. Haukkuu humalassa ja ajelee minun autostani bensat tyhjäksi eikä edes tankkaa.

Nyt aion erota tästä nykyisestä miehestä, koska en kestä enää tätä paskaa. Ajattelen exääni päivittäin ja olen instassa stalkkaillu hänen tekemisiään. Se, että näkee joka kuvassa kuinka iloinen hän on saa minut itkemään, koska minä haluaisin olla niissä kuvissa mukana ja jakaa sitä iloa. Minua raastaa ja itkettää kun ajattelen exääni, että miksi piti hyvä mies mokata.

Mieti monta kertaa ennen kuin otat sen askeleen ja lähdet hyvän miehen kainalosta pois. Minä en toivu ja kaipaan häntä edelleen.

Sinun tarinasi on sinun, mutta mikään yleispätevä ja kaikille sopiva tarina se ei ole.

Minä olen miettinyt eroa miehestäni hyvin vakavasti jo vuosia. Sen ovat saaneet tuta myös muutama ystäväni ja siskoni. He tietävät ja tuntevat minut erittäin hyvin ja ovat sanoneet, että teen mitä vain, niin se on varmasti hyvin tarkkaan harkittu päätös ja he tukevat minua siinä. Kolmansia osapuolia ei ole, mutta toivon, että mieheni itselleen löytäisi naisen, joka olisi hänelle sopivampi kuin minä. Minusta ei tule ikinä miehelleni sellaista naista, joka hän tarvitsisi.

alottaja kysy et voisko joku puhuu järkee jne. toinen vastas kertomalla oman stoorinsa miten kävi..

miks sä vedät et olis yleispätevä läppä. toihan ei liity suhun mitenkään ellet ole ap.

Vierailija kirjoitti:

Nyt täytyy tulla sanomaan jotain tästä nykyään usein viljellystä heitosta "lapset ovat onnellisia, kun äitikin on". En toki ole sitä mieltä, että kenenkään pitäisi jäädä hakattavaksi tai vakavan henkisen väkivallan uhriksi, jos puoliso sitä tekee, mutta keovin heppoisesti tällä selitetään sekin, kun lähtöä hatkitseva kaipaa elämäänsä vain lisää intohimoa tms.

Oikeasti, lapset selviää monesta, kyllä, mutta ero voi myös todella järkyttää lapsen mieltä. Vaikka kuinka erottaisiin hienosti sovussa.

Mulla tästä omakohtaista kokemusta, valitettavasti. Esikoinen tuli araksi, vetäytyi, masentui. Kesti miltei 10 vuotta. Kaikenlisäksi "valitsi" isänsä, suhteeni esikoiseeni on kaikesta yrittämisestäni huolimatta hyvin ohut. Tämä sattuu, sydäntä särkee. Oman tuskani kyllä kestän vielä, mutta oman lapsen kuoreenvetäytymistä ja masennusta on ihan hirveä katsoa. Nähdä kuinka lapsesta katoaa ilo ja luottamus. Jälkiä korjataan edelleen.

Pahentaa asiaa, kun tietää, että itse aiheutin tämän. Tuntui silloin erotessa, etten voinut muuta, että on pakko erota. Tuntui että näivetyn. Olisinpa silti vielä yrittänyt! Etsinyt iloa ja intohimoa elämään mieheni kanssa, ja muista asioista kuin toisesta miehestä!

Nykyään kantapään kautta oppineena sanoisin, että "Äiti on onnellinen, kun lapsetkin ovat". Oman tuskan ja näivettymisenkin vielä kestää, oman lapsen tuska paljon vaikeampi pala.

Ja meidän aikuisten tulisi ymmärtää, että vaikka toisin väitetään, elämässä ei voi saada kaikkea. Pitäisi ymmärtää enemmän olla onnellinen siitä, mitä on.

En väitä, että näin käy erotessa kaikille ja kaikkien lapsille. Mutta tätä ei voi myöskään poissulkea ja tietää etukäteen, ettei näin käy juuri sinulle ja sinun lapsellesi.

Todella hyvä kirjoitus. Juuri näin. Itsekin olen läheltä seurannut lähipiirin lasta, joka masentui pitkäksi aikaa vanhempien erosta. Nopeat uusperhekuviot vielä pahensivat tilannetta. On niin helppo rauhoitella omaa huonoa omaatuntoa lauseilla ” lapset sopeutuvat nopeasti” ja ”kaikkihan nykyään eroaa ja lapset pärjää hyvin”. Kun asia ei todellakaan ole aina näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ota eroa. Ruoho näyttää vihreämmältä aidan takana, mutta ei se ole.

Mistä tiedät? Onko ap:n ja tämän miehen elämä oikeasti niin ainutlaatuista, että ap:n pitäisi uhrata siinä itsensä? Onko äreä äiti lapsille hyvä ja miehelle mukava?

On se aina parempi kuin äreä isäpuoli.

Mieti, mitä tekisit, jos olisit mies ja samassa tilanteessa. Todennäköisesti lähtisit, koska miehet yleensä lähtevät sen kummempia miettimättä. Siinä jää lasten hyvinvointi ja ydinperhe kakkoseksi, kun mies ihastuu toiseen naiseen. Kulttuurissamme tämä myös sallitaan miehille, mutta kuten tässä keskustelussakin on huomattu, ei naisille. Heti on joku papattamassa lasten hyvinvoinnista ja opettamassa moraalia.

Jos haluat, että lapsesi oppivat kotoa mallin, jossa parisuhteen kuuluu olla kyllästyttävä, väljähtynyt ja intohimoton, niin jää. Ei välttämättä tule onnellisia lapsia.

Minulle kävi niin, että muutettiin erilleen asumaan. Tänä aikana saatiin keskusteluyhteys auki ja sen myötä selvisi, että miehelläni on ollut suhde työkaveriin. Kiisti asumuseron yhteydessä, että tilanteeseen liittyisi muita.

Noh, nyt tämä mieheni työkaveri on päätynyt eroon omassa avioliitossa. Lähettelee toistuvia viestejä, soittelee ja pääasiassa haukkuu minua ja mieheni tekemiä valintoja. Mustamaalaa minua yhteisille tutuille, valehtelee ja on siis aivan sekaisin.

Miten tähän tulisi suhtautua? On sellainen olo ettei edes oma ero ja lapset kiinnosta niin paljoa kuin tämän avioliiton kiusaaminen ja häiriköinti. Ja tosiaan tästä on hänen kanssaan useasti ja toistuvasti puhuttu ja pyydetty jättämään rauhaan. Mikään ei vaan auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt täytyy tulla sanomaan jotain tästä nykyään usein viljellystä heitosta "lapset ovat onnellisia, kun äitikin on". En toki ole sitä mieltä, että kenenkään pitäisi jäädä hakattavaksi tai vakavan henkisen väkivallan uhriksi, jos puoliso sitä tekee, mutta keovin heppoisesti tällä selitetään sekin, kun lähtöä hatkitseva kaipaa elämäänsä vain lisää intohimoa tms.

Oikeasti, lapset selviää monesta, kyllä, mutta ero voi myös todella järkyttää lapsen mieltä. Vaikka kuinka erottaisiin hienosti sovussa.

Mulla tästä omakohtaista kokemusta, valitettavasti. Esikoinen tuli araksi, vetäytyi, masentui. Kesti miltei 10 vuotta. Kaikenlisäksi "valitsi" isänsä, suhteeni esikoiseeni on kaikesta yrittämisestäni huolimatta hyvin ohut. Tämä sattuu, sydäntä särkee. Oman tuskani kyllä kestän vielä, mutta oman lapsen kuoreenvetäytymistä ja masennusta on ihan hirveä katsoa. Nähdä kuinka lapsesta katoaa ilo ja luottamus. Jälkiä korjataan edelleen.

Pahentaa asiaa, kun tietää, että itse aiheutin tämän. Tuntui silloin erotessa, etten voinut muuta, että on pakko erota. Tuntui että näivetyn. Olisinpa silti vielä yrittänyt! Etsinyt iloa ja intohimoa elämään mieheni kanssa, ja muista asioista kuin toisesta miehestä!

Nykyään kantapään kautta oppineena sanoisin, että "Äiti on onnellinen, kun lapsetkin ovat". Oman tuskan ja näivettymisenkin vielä kestää, oman lapsen tuska paljon vaikeampi pala.

Ja meidän aikuisten tulisi ymmärtää, että vaikka toisin väitetään, elämässä ei voi saada kaikkea. Pitäisi ymmärtää enemmän olla onnellinen siitä, mitä on.

En väitä, että näin käy erotessa kaikille ja kaikkien lapsille. Mutta tätä ei voi myöskään poissulkea ja tietää etukäteen, ettei näin käy juuri sinulle ja sinun lapsellesi.

Todella hyvä kirjoitus. Juuri näin. Itsekin olen läheltä seurannut lähipiirin lasta, joka masentui pitkäksi aikaa vanhempien erosta. Nopeat uusperhekuviot vielä pahensivat tilannetta. On niin helppo rauhoitella omaa huonoa omaatuntoa lauseilla ” lapset sopeutuvat nopeasti” ja ”kaikkihan nykyään eroaa ja lapset pärjää hyvin”. Kun asia ei todellakaan ole aina näin.

Se on totta, että nopeat uusperhekuviot ovat hyvin ikäviä lapsille. Antaisin hyvinkin vuoden tai parikin lapsille aikaa saada asiat kuntoon eron takia ennen kuin alkaisin tuomaan uutta miestä arkeen. Sen pystyy kyllä tekemään jos vain haluaa. Uusi mies on mielestäni ap:n tarinassa turhan kiireinen ja hoputtava. Hän ei tuolla tyylillä saa aikaan mitään hyvää, vaan vain ap:n, joka ei pysty uuteen suhteeseen panostamaan muiden asioiden takia kuin puoliksi, jos niinkään paljon. Ap:n hartioille jäisi paljon niin henkisesti kuin fyysisestikin. Siinä uuden miehen hermot voisivat olla kireällä, kun ap ei yksinkertaisesti pysty olemaan vain hänelle omistautuva nainen, vaan huolet kaikesta painavat mieltä ja seuraavat joka paikkaan mukana.

Suosittelisin ap:lle nyt keskusteluita aviomiehen kanssa. Toinen mies voi odottaa kyllä hiljaisuudessa vaikka sen muutaman viikon, kun keskusteluita käydään, sillä keskusteluille tulee antaa aikaa. Ap voisi siis nyt rauhoittaa hetken avioliitolleen ja perheelleen ja sopia uuden miehen kanssa, että palaa asiaan vaikka kuukauden päästä. Jos se ei uudelle sovi, niin asia on hyvin selvä. Aviomies on kuitenkin nyt se joka on tärkeämpi ja siltoja taaksepäin ei kannata polttaa tässä tapauksessa.

Meillä selvitellään nyt kaksivuotisen uusperheen vaikutusta lapseen. Vaikka tässä kolme fiksunpuoleista aikuista selvittelee asioita yhteistyönä, minäkin koen suhteen omaan poikaan ohenneen pahasti. Hän ilkeilee ja heittäytyy hankalaksi, ripustautuu isäänsä ja selvästi on vaikeaa hänellä, vaikka opettajat ovatkin kiitelleet, että erolapseksi hänellä menee tosi hyvin. Minulla eroäitinä ei mene. Ottaa voimille todella rankasti, ja uudella miehellä on piirteitä, joista minulla ei ollut kokemusta, joten en osannut niitä niin varoakaan.

Naimisiinmenosta minullekin puhuttiin. Tarjous heikkenee vaivihkaa, luvassa on vain avoliitto ja lehdellä soittelen, jos mies kuolisi. Mies ei myöskään täysin ole lapseni kiintymyksen arvoinen. Koen sikälikin pettäneeni poikani, joka kamppailee tiestään varaisän sydämeen, ja tulee luultavasti haavoittumaan pahasti yrityksissään.

Olen kuitenkin liian ahdistunut lopettaakseni tätä leikkiä kesken, koska akuuttia syytä ei oikeastaan ole. Tajuan kuitenkin, että tämä suhde tulee näivettymään ja kuihtumaan paljon pahemmin kuin edellinen liitto koskaan. Jos aikuinen mies on noin vain valmis viemään toiselta mieheltä perheen, siihen on jotain erikoisia syitä. Sanotaanko nyt vaikka, että realismi ei ainakaan ole sellaisen miehen ykköshyve. Tai ehkä hän ei edes tiedä, ettei hänen versionsa lämmöstä ja läheisyydestä ole aivan aito. Hänellä on syynsä kaapata itselleen valmis paketti, kun taidot ja ominaisuudet eivät olisi riittäneet oman rakentamiseen.

Jos sinulla ei kerran ole mitään varsinaista valittamisen aihetta, älä ihmeessä riko perhettäsi. Minä kadun asiaa, vaikka syyt lähtemiseen olivat siinä kaaoksessa aivan riittävät. Luulin, että en ikinä voisi palata eksän kainaloon, sellainen huopaaminen on muiden harrastus ja minä katson suhteeni loppuun asti. Nyt melkein kiljuen juoksisin takaisin, jos se kainalo olisi auki. Realismi on mäjäyttänyt minua päähän senkin edestä, mitä sitä nyksältä puuttuu.