Oman lapsen hautaaminen

ja ovat kuitenkin yhä edelleen tervejärkisten kirjoissa. Ihminen kestää loppujen lopuksi suunnattoman raskaitakin asioita.



Eihän siitä yli pääse varmaan koskaan, mutta useimmat löytävät voimavarat jatkaa elämää kuitenkin. Onneksi nykyaikana on kuitenkin terapiaa yms. tarjolla, ennen vanhaan ei ollut tarjolla ulkopuolista apua.

mutta surun kanssa oppii kait elämään pikkuhiljaa. omat vanhempani menettivät esikoisensa 5 vuotiaana, ja ovat he ihan normaaleja ihmisiä. mutta kyllä se suru, varsinkin äidissäni, vieläkin ajoittain näkyy. ei hän varsinaisesti itke enää, mutta jotenkin sen vaistoaa vieläkin. ja aikaa kulunut 35v.



sitähän sanotaan, että esikoisen menetys on se pahin, en sitten tiedä onko niin. itse en osaa edes kuvitella sitä tuskaa..

Juuri löysin kuolleen lapsemme kuvia. Lapsi on kuollut kuusi vuotta sitten. Silloin itkin. Muuten elän arkipäivää aivan normaalisti. Joskus kysyn, miksi se lapsi ei saanut elää, mutta siihen kysymykseen ei taida löytyä vastausta.