Millaista on lähihoitajan työ muistisairaiden vanhusten parissa?

Minulle riitti vuosi ja sen jälkeen alalta pois. En jaksanut tapella siitä, että ihmisille pitää laittaa kuivat lakanat, heidät pitää nostaa sängystä ylös, heidät pitää ruokkia, pestä ja ulkoiluttaa. Itsestäänselvyyksiä tuollaisten asioiden pitäisi olla, mutta kun väkeä on vähän, moni ajattelee, että on helpompi jättää tekemättä kuin polttaa itsensä loppuun.

Se on kunnon paskaa. Kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti.

Aika raskasta. Vuorot menee oikeasti sillä lailla, että peset, puet, lääkitset ja syötät koko vuoron. Yleensä ehdin syömään kuitenkin, kahvitaukoa pidettiin raportin aikana. Kaikki muu aika meni ihan perushoidossa. Oli sääli, ettei ulkoilutuksille yms jäänyt aikaa. Kiireellä hoidettiin. Kolme vuotta riitti, nykyään olen sosionomi mukavassa, siistissä päivätyössä.

Kauheaa hommaa. Henkisesti ja fyysisesti pitää olla kunnossa. Pissaa, kakkaa, perushoitoa ja kertaus

Täyttä paskaa

Itse pidin todella paljon. Erittäin haastavaa työtä ja vaatii paljon kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä. Joka päivä joutuu keksimään uusia kujeita, kuinka saadaan perushommat, kuten vaikka aamupesut tehtyä. Ulosteita piilotellaan lipastoihin, riisutaan vaatteita ja tullaan illoilleen käytäville ja eletään menneisyydessä. Vaikka toiminnot ovat päivittäin samoja, ei kahta samanlaista päivää ole. Erittäin antoisaa työtä, mutta myös henkisesti raskasta. Sairauden eteneminen koskettaa ja joudut kuuntelemaan samat tarinat päivä toisensa jälkeen. Tärkeintä on ehkä muistaa, että ihmiset eivät kerro menneistä, vaan elävät siellä. Itse en esim. koskaan kertonut puolisosta puhuvalle asiakkaalle hänen olevan leski. Kerroin vaan miehen tulevan, kunhan mettä/kuljetus/mikälie- reissuiltaan kotiin ehtii.

Edelliseen piti tulla ilkosilleen.

Nyrkistä tulee helposti, mutta siihen on vain alistuttava. Näin minulle sanoi esimies aikanaan.

Raskastahan se on, ne vaippojen vaihdot on melkein keveintä siinä. Henkinen puoli raskaampaa. Onnellisia loppuja ei ole, koska muistisairaus vie vain ja ainoastaan alaspäin. Myös omaisten tukeminen voi olla raskasta, sairaus on vaikeaa heillekin, kun omaisen koko persoona rapistuu ja muuttuu. Monet muistisairaat ovat aggressiivisia ja saattavat yrittää lyödä. Kyselevät päivästä toiseen samoja asioita, eivät tiedä missä ovat ym. Pitkää pinnaa vaatii työ, olin opiskeluaikana kaikki lomat töissä dementiaosastolla.

Vierailija kirjoitti:

Itse pidin todella paljon. Erittäin haastavaa työtä ja vaatii paljon kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä. Joka päivä joutuu keksimään uusia kujeita, kuinka saadaan perushommat, kuten vaikka aamupesut tehtyä. Ulosteita piilotellaan lipastoihin, riisutaan vaatteita ja tullaan illoilleen käytäville ja eletään menneisyydessä. Vaikka toiminnot ovat päivittäin samoja, ei kahta samanlaista päivää ole. Erittäin antoisaa työtä, mutta myös henkisesti raskasta. Sairauden eteneminen koskettaa ja joudut kuuntelemaan samat tarinat päivä toisensa jälkeen. Tärkeintä on ehkä muistaa, että ihmiset eivät kerro menneistä, vaan elävät siellä. Itse en esim. koskaan kertonut puolisosta puhuvalle asiakkaalle hänen olevan leski. Kerroin vaan miehen tulevan, kunhan mettä/kuljetus/mikälie- reissuiltaan kotiin ehtii.

Hoitajat eivät saisi mennä tuolla tavalla mukaan muistisairaan menneessä elämiseen ja antaa ymmärtää, että mies on elossa. Sehän on ihan vastoin mitä opetetaan, melko erikoista toimintaa sinulta.

Uskoisin, että aivan kamalaa. En itse pystyisi. Hatunnosto heille, ketkä pystyvät. Palkka pitäisi olla suurempi sellaisesta työstä.

Vierailija kirjoitti:

Nyrkistä tulee helposti, mutta siihen on vain alistuttava. Näin minulle sanoi esimies aikanaan.

Näin on, mustelmilla ollaan koko ajan.

Ihan paikasta ja työkulttuurista kiinni. Itse viihdyn ja suurin osa työkavereistakin. Vaihtelevaa ja antoisaa. Hyvässä työporukassa jaksaa päivästä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pidin todella paljon. Erittäin haastavaa työtä ja vaatii paljon kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä. Joka päivä joutuu keksimään uusia kujeita, kuinka saadaan perushommat, kuten vaikka aamupesut tehtyä. Ulosteita piilotellaan lipastoihin, riisutaan vaatteita ja tullaan illoilleen käytäville ja eletään menneisyydessä. Vaikka toiminnot ovat päivittäin samoja, ei kahta samanlaista päivää ole. Erittäin antoisaa työtä, mutta myös henkisesti raskasta. Sairauden eteneminen koskettaa ja joudut kuuntelemaan samat tarinat päivä toisensa jälkeen. Tärkeintä on ehkä muistaa, että ihmiset eivät kerro menneistä, vaan elävät siellä. Itse en esim. koskaan kertonut puolisosta puhuvalle asiakkaalle hänen olevan leski. Kerroin vaan miehen tulevan, kunhan mettä/kuljetus/mikälie- reissuiltaan kotiin ehtii.

Hoitajat eivät saisi mennä tuolla tavalla mukaan muistisairaan menneessä elämiseen ja antaa ymmärtää, että mies on elossa. Sehän on ihan vastoin mitä opetetaan, melko erikoista toimintaa sinulta.

Miksi alapeukutatte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pidin todella paljon. Erittäin haastavaa työtä ja vaatii paljon kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä. Joka päivä joutuu keksimään uusia kujeita, kuinka saadaan perushommat, kuten vaikka aamupesut tehtyä. Ulosteita piilotellaan lipastoihin, riisutaan vaatteita ja tullaan illoilleen käytäville ja eletään menneisyydessä. Vaikka toiminnot ovat päivittäin samoja, ei kahta samanlaista päivää ole. Erittäin antoisaa työtä, mutta myös henkisesti raskasta. Sairauden eteneminen koskettaa ja joudut kuuntelemaan samat tarinat päivä toisensa jälkeen. Tärkeintä on ehkä muistaa, että ihmiset eivät kerro menneistä, vaan elävät siellä. Itse en esim. koskaan kertonut puolisosta puhuvalle asiakkaalle hänen olevan leski. Kerroin vaan miehen tulevan, kunhan mettä/kuljetus/mikälie- reissuiltaan kotiin ehtii.

Hoitajat eivät saisi mennä tuolla tavalla mukaan muistisairaan menneessä elämiseen ja antaa ymmärtää, että mies on elossa. Sehän on ihan vastoin mitä opetetaan, melko erikoista toimintaa sinulta.

Miksi alapeukutatte?

Koska se voiko ja kannattaako mennä mukaan on ihan tilannekohtainen asia eikä yksiselitteisesti nykyoppien vastaista.

Osa vanhuksista väkivaltaisia kun heitä yrittää saada suihkuun.

Ja dementtikot kertovat samat tarinat monta kertaa uudestaan että itse jo muistaa ne ulkoa.

Muistisairaan juttuihin "mukaan meneminen" ei ole yhtään sama asia kuin vaikka skitsofreenikon harhat. 

Työ on raskasta, fyysisesti ja henkisesti. Itse kyllä viihdyin. Riippuu myös paljon työpaikasta. Meillä miehitys, välineet ym. kunnossa joten se auttaa jo paljon. 

Paskaa, paskaa, paskaa ja paskaa.

Raapimajälkiä käsivarsissa, fyysinen ja henkinen väsyminen.

Mieheni sanoi, että hiukseni haisivat paskalle työpäivän jälkeen.

Vaihdoin alaa, liian raskasta.

Itse olen työskennellyt muistisairaiden kanssa kohta 20 vuotta. Tykkään kyllä vaikka raskasta onkin. Nimenomaan se henkinen puoli: aina samat jutut, väkivalta, sairauden eteneminen ja kuolema.

Hyvät työkaverit ja vaihtelevat työvuorot on iso plussa joka auttaa jaksamaan.

Pidän työstäni muistisairaiden parissa. Olen kiinnostunut alasta ja nyt opiskelen mm. validaatiomenetelmää joka on todella mielenkiintoista!

Mulle on kunnia-asia saada auttaa muistisairaita niin hyvin kuin pystyn. Tehdä heidän eteen/kanssaan asioita joista saavat mielekkyyttä elämään.

Haastavaahan se usein on ja riittämättömyyden tunne on läsnä joka päivä. Sitä vaan tekee parhaansa ja se saa riittää. Joskus ehtii enemmän, joskus ei. Pyrin kuitenkin aina kohtaamaan muistisairaan kunnioituksella,

kuunnellen ja kiirehtimättä.

Ihania on ne päivät kun ehtii vaikka ulkoilemaan, juttelemaan pitkän kaavan mukaan, tekemään jotain yhdessä. Silloin tuntuu, että muistisairas avautuu ihan uudella tavalla, sieltä saattaa tulla vaikka mitä tarinaa tai sitten ei, katsekin kyllä kertoo paljon.

Joskus se tuntuu lottovoitolta, kun saa joltain edes mielipiteen ; ”haluatko tämän neuleen vai tämän päällesi?”