Lue keskustelun säännöt.
Sinä itsemurhaa yrittänyt: millaista elämäsi on nyt?
16.03.2018 |
Minkä ikäisenä yritit viedä henkesi ja miksi?
Millaista elämäsi on nyt?
Toivotko, että olisit onnistunut vai oliko hyvä, ettet onnistunut vaan elämäsi jatkui?
Haluatko sanoa jotain samaa aihetta omassa elämässään pohtiville?
Kommentit (39)
Jaksamisia teille!
Itse yritin kahdesti, koska mielestäni mulla ei ollut toivoa parantua vakavista mt-ongelmista edes niin, että elämä olisi siedettävää. Tällä hetkellä vuosia myöhemmin elämä ei vieläkään ole edes siedettävää, mutta olen saanut palautettua jonkinlaisen toivonkipinän. Mulla on päämäärä, joku tavoite. Kestän sen takia ja pyrin tekemään kaikkeni pelastaakseni itseni sen päämääräni takia, ja myös, koska jos tästä löydän joskus tien ulos, voin ehkä auttaa muitakin. En kestä sitä, miten ihmisten täytyy kärsiä. Tämä tuntuu itseäni isommalta ja on aina tuntunut. Olen sen lajin hullu.
Munkin on vaikea lähteä ulos. Ei se ole helppoa ja joskus se voi pahentaa asioita, ellei ole kyse oikeasti lievästä masennuksesta tai muusta vastaavasta.
Mulle on yllättäen tuoneet voimia myös mun harhat, vaikka tämän sanominen on outoa. Kun olin elämän ja kuoleman rajalla, koin jotain erikoista. Tuli hyvä olo ja leijuin jossain valkeassa sumussa. Mulle sanottiin, että olen menossa oikeaan suuntaan. Sitten jotenkin imeydyin takaisin todellisuuteen ja hereille. En usko mihinkään erityisesti, mutta se ja moni muu outo kokemani juttu on auttaneet. Tällä hulluudella on synkkäkin puoli, mutta nuo positiiviset jutut on auttaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritin isemurhaa useamman kerran 16-17 vuotiaana, joista viimeisin kerta oli vakavin. Olisin kuollut jos apu ei olisi ehtinyt paikalle ajoissa sattumusten kautta. En halunut kuolla, halusin vain helpotuksen olotilaani, joten tottakai olen iloinen etten yrityksissäni onnistunut.
Nyt reilu 9v myöhemmin elämäni on oikein hyvää. Jokunen vuosi siinä masennuksen kanssa rämmiskellessä meni, mutta terapia loppui ja ns. "terveen paperit" sain siinä joskus 22 vuotiaana. 23 vuotiaana kirjoitin viimein ylioppilaaksi iltalukion kautta, vaikka aikoinaan jäi lukio kesken ja siirryin amikseen, josta hankin itselleni ammatin.
Ala ei kuitenkaan miellyttänyt joten heti lukion loppuun saatuani hain amk:iin insinööriopintojen pariin, pääsiin heti sisään ja nyt olen tänä kevnä valmistumassa. On mieleinen työpaikka, tosi kivat työkaverit, ihana asunto jne. Oikeastaan kaikki on oikein hyvin.
On tämä sinänsä iso muutos, kun aikanaan olin varma etten elä ees 20 vuotiaaksi ja elämä oli pelkkää harmaata sumua.
Kaksi yritystä 20-vuotiaana. Nyt 27-vuotiaana olen onnellisesti taaperon äiti.
14-vuotiaana yritin, nyt ylu 40 vee. Paska elämä on ollut ja säännöllisesti todella traumaattista ja raskasta. Ihmettelen miten olen voinut kitkutella täällä... Joskus jaksoin uskoa, että jos yritän ja teen kovasti töitä sen eteen, voin tulla onnelliseksi ja saada hyvän elämän. Alkaa usko loppumaan.
On ihan kivaa. Valoisaa ja rauhallista. Ai niin, onnistuin yrityksessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
18-vuotiaana.
Aika suossa rämpimistä on ollut, masennusjaksoja, päihteiden käyttöä. Nyt oli pari vuotta kun suunta oli ylöspäin, mutta ikään kuin rangaistuksena liiasta hyvästä olosta, elämäni tärkein ihminen kuoli.
Nyt taas ei ole mitään merkitystä millään. Haluaisin lähteä hänen mukaansa.
"Onhan sulla työpaikka ja kouluunkin olet hakemassa". Niin, mutta mitä iloa on käydä kuusi vuotta koulua ja olla yksin joka ikinen päivä. Sitten valmistua ja työllistyä ja tulla yksin kotiin työpäivän jälkeen. Ja lopulta kun jää eläkkeelle, niin sitten istuu vain yksin kotona ja odottaa että kuolee. Rahasta ja tavaroistako sen onnen pitäisi tulla? Tiedän, että istuisin yksin sen tavaramäärän keskellä ja olisin onneton.
Kyllä, olen ollut aktiivinen, käynyt baareissa, leffassa, kirjastossa, treffeillä ja ulkomailla. Yksin teen noita asioita, ja sitten olen siellä palmujen alla hiekkarannalla ja itken. Koska ympäristön vaihtaminen ei auta, jos on onneton.
Treffit ei ole johtaneet mihinkään. Olen yli 30 enkä ole koskaan seurustellut.
Olen ajatellut, että lahjoittaisin munasolujani pois, vielä kun ehtisin. Koska tuskin tulen koskaan löytämään ketään ja perustamaan perhettä.
Adoptoida en saa, koska masennus. Lemmikkejä en voi ottaa, koska ei ole rahaa.
Lähes 40-vuotta sitten noin kaksivitosena yritin. Syynä avioliiton katkeaminen kun vaimo löysi toisen/toisia.
Elmäni on nyt taloudellisesti kunnossa, mutta toinen avioliittoni on ajautunut seksittömään ja läheisyydettömään asuinkumppanuuteen. Velvollisuudentunnosta läheisiäni kohtaan minä täällä sinnittelen, mutta ei tuo kerran yritetty vaihtoehto ole vieläkään poissuljettu. Melko varmasti elämäni päättyy oman käden kautta.
Ikävää että epäonnistuon tuolloin, olisin päässyt paljon paljon helpommalla, vaikka toisaalta silloin paha olisi saanut palkakseen yhteisen omaisuutemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Takana oli kaksi läheisen kuolemaa, ero, hirvittävässä työsuhteessa oli kulunut kymmenen vuotta ja tietysti muuta pienempää.
Yrityksen jälkeen meni vielä pari vuotta, olo parani pikkuhiljaa jonkin verran.
Sitten tein päätöksen. Hankin itselleni potkut, myin asunnon Helsingin keskustasta ja muutin takaisin kotikuntaani.
Nyt elän vaatimattomasti mutta koen olevani täysin vapaa ja varsin onnellinen. Ystäviä on vielä Helsingissä ja sukulaisia muualla Suomessa. Kotona seurana on koira.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä on aika helppo tunnistaa mut ihan sama. Olin 19v ja päihtynyt. Olin juuri aloittanut masennuslääkkeetkin ja idioottina menin juomaan kännit. Heräsin sitten sairaalasta hirttoyrityksen takia. Vuosia sen jälkeen päihteiden käyttöä mutta nyt en ole käyttänyt muutamaan vuoteen :)
Odotan esikoistani ja olen vakaassa parisuhteessa. Olen löytänyt tasapainoa elämääni ja nautin (ei-uskonnollisesta) henkisyydestä.
Kannoin pitkään häpeää ja syyllisyyttä teostani mutta olen onnellinen että olen hengissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäisen kerran yritin riistää henkeni 8 -vuotiaana. Sitten aikuisena muutamaan otteeseen ikävuosina 20-25. Elämä on kurjaa, kamppailua päivästä toiseen. Eniten harmittaa millainen epäonnistuja olen - en onnistunut edes itsemurhassa.
Taustana, olen syntymästä saakka sairas, masennukseen sairastuin 7 -vuotiaana. Lapsuudessa väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Aikuisena minut raiskattiin. Vieläpä iltana jolloin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä ulos pitämään hauskaa. Näyttääkseni itselleni, ettei se maailma ole niin paha miltä se näyttää ja että ihmisiä ei oikeasti pidä pelätä.
Olin 19v, nyt 10 vuotta myöhemmin elämä on aikalailla täydellistä (ihana mies, asunto, lemmikit ja työpaikka), tulevaisuudensuunnitelmat selvillä. Sain tietää että mulla on ADHD ja masennus uusii aina välillä, pärjään kyllä eikä masennukset ole niin toivottomia kuin ennen, mutta tavallaan olen koko ajan niin uupunut onnellisenakin että ei kyllä haittaisi olla kuollut. En tekisi itsemurhaa enkä toivoisi läheisilleni sitä surua, mutta salaa toivon että joutuisin auton alle tai vastaavaa kun en vaan jaksa, eikä tästä parane.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritin 18-vuotiaana. Monta hienoa asiaa olisi jäänyt kokematta jos olisin onnistunut. Ehkä parhaimpana pari vuotta vanha upea parisuhde, jossa toinen osapuoli on rakkaudellaan ja kärsivällisyydellään räjäyttänyt maailmankuvani. Luulin, ettei kukaan koskaan voisi rakastaa minua oikeasti.
Kauan siihen meni. Nyt olen 36 v ja olen onnellinen, että olen elossa. Siinä välissä on ollut masennuksesta selviämistä, kamalia suhteita, annoin muiden ihmisten käyttää minua hyväksi koska erehdyin luulemaan sitä rakkaudeksi, pitkä terapiajakso, huumeita, masennuslääkkeitä, jatkuvaa itsensä etsimistä. Lopulta jossain välissä kävi klassisesti, kaipa olin parantunut sen verran että tähän oli energiaa: Tajusin, että minun pitää itseä huolehtia onnellisuudestani. Aina on jokin tie. Pitää vain sanoa toiveensa ääneen niin universumi tulee vastaan.
Ihmiset eivät usko minusta taustaani. Olen päässyt urallani pitkälle ja tiedän monien ihailevan paloani luoda asioita. Vain mieheni näkee epätoivon hetket ja orastavat masennusjaksot, jotka joskus saattavat iskeä. Mutta olen äärettömän onnellinen että olen saanut tavata hänet.
16-20 vuotiaana useita yrityksiä, tosin vain kaksi vakavaa. Nykyään vakaammalla pohjalla elämä, tosin vieläkin onnistuu ajautumaan vaikeisiin kriiseihin. Olen tavallaan tyytyväinen, että olen vielä elossa, mutta en tiedä, toisinaan tuntuu, että olisi parempi ollut kuolla aikoinaan.
En tuomitse ketään, joka itsemurhaa yrittää tai siinä onnistuu, mutta aika monenlaisista karikoista ihminen voi päästä nousemaan. Aina kannatta yrittää ennen kuin päätyy niin lopulliseen ratkaisuun.
11 vuotiaana lääkkeillä pitkän jatkuneen koulukiusauksen ja kotona olleen väkivallan takia. Silloin harmitti, että en onnistunut. Tosin sitä kautta pääsin huostaanottoon ja elämä parantui. Nykyisin elämä on tasapainoista. Tykkään töistäni ja puolisoni on ihana unohtamatta lapsiani.
En kadu, että yritin itsaria, koska sitä kautta sain viimein avun ja pääsin poissa kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Lähes 40-vuotta sitten noin kaksivitosena yritin. Syynä avioliiton katkeaminen kun vaimo löysi toisen/toisia.
Elmäni on nyt taloudellisesti kunnossa, mutta toinen avioliittoni on ajautunut seksittömään ja läheisyydettömään asuinkumppanuuteen. Velvollisuudentunnosta läheisiäni kohtaan minä täällä sinnittelen, mutta ei tuo kerran yritetty vaihtoehto ole vieläkään poissuljettu. Melko varmasti elämäni päättyy oman käden kautta.
Ikävää että epäonnistuon tuolloin, olisin päässyt paljon paljon helpommalla, vaikka toisaalta silloin paha olisi saanut palkakseen yhteisen omaisuutemme.
Vaikutat katkeralta. Ehkäpä se on syynä seksittömään ja lähesyydettömään kumppanuuteen. Ja jos se ensimmäinen vaimo on se "paha joka olisi saanut yhteisen omaisuutenne" niin tuskin sitä vielä 25 vuotiaille oli paljoa kertynyt. Enintään lähes maksamaton asuntovelka. Jos ihminen vielä noin pitkänkin ajan kuluttua miettii, että se vaimo olisi saanut yhteisen omaisuuden ja se on ainoa syy, miksi ei kannattanut onnistua itsarissa, niin on kyllä heikot eväät elämässä ihmisellä. Ihminen on aika pitkälle oman onnensa seppä (pois lukien masennus, joka ei ole ihmisen oma valinta, vaan oikea sairaus) Opettele ajattelemaan positiivisesti ja sitä mitä sinulla on elämässä. Ja jos alat kohtelemaan sitä kumppania paremmin, voit huomata hänessäkin tapahtuvan muutosta. Ihminen ei voi muuttaa toista, mutta omaa käytöstään voi, niin vaikeaa kuin se onkin, ja sitä kautta ihminen voi vaikuttaa toisen käytökseen. Ja muista, parempi yksin, kuin huonossa suhteessa. Eikö kannata erota, jos olet noin onneton tuossa suhteessasi?.
Taisin olla 33-vuotias yrittäessäni itsemurhaa. Olin sairastunut vakavaan mielenterveyden häiriöön.
Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin elän täysin merkityksetöntä elämää, sairaus ja lääkkeet ovat tuhonneet minuuteni, jäljellä on vain tyhjä kuori. Olen zombie.
Tapa jolla yritin itsemurhaa oli karmea, siksi oli ehkä onni ettei onnistunut. Jälkipolville olisi jäänyt karmeat muistot. Mutta joka päivä edelleen ajattelen itsemurhaa ja mietin miksi minun pitää elää vaikken halua. Kun kuitenkin on niin paljon ihmisiä jotka haluaisivat elää mutta menehtyvät johonkin vaikeaan sairauteen.
Toi edellinen kommenttini siis tuon lainauksen kirjoittajalle. En tiennyt että klikkaamalla "vastaa" ei viestiin tuu minkäänlaista merkkiäkään siitä kelle se on osoitettu...