Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Te muut masentuneet, joilla on lapsia? Miten lapsenne
13.03.2018 |
suhtautuvat asiaan? Suurin suru tässä on, että kouluikäiset lapseni ovat hämillään tilanteesta. Jos heillä ei olisi isää, niin en osaa edes kuvitella mitä tapahtuisi. Oma masennus melko paha, vaikka olenkin työelämässä. Mitään muuta en jaksakaan tehdä, suru ja ahdistus vievät kaiken ilon elämästä. Lisäksi kärsin vakavista sairauspeloista,ja joka päivä on lähinnä tuskaa. Nettigooglailun jälkeen olen talven aikana vakuuttunut siitä, että minulla on aivokasvain ja itken joka päivä sitä, että en pysty olemaan lapsilleni läsnä. Onko kellään muulla ollut tällaista? Kun katson lapsiani niin joudun samantien menemään vessaan itkemään, että noin hienoilla lapsilla on näin mätä äiti.
Kommentit (6)
Ajattelin, että keskusteluni kanssasi, ap, tuolla toisessa ketjussa olisi vaikuttanut käytökseesi. Mutta mitäpä turhia, ei sinulta voi odottaa enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelläni on ollut kaksi lyhyttä, mutta pahaa masennuskautta. Hyvin on kuitenkin perheenä selvitty. Viimeisestä masennuskaudesta on jo vuosia aikaa ja lapset ovat tässä välissä kasvaneet jo aikuisiksi. Uskon, että he ymmärtävät masennusta sairautena paremmin kuin monet ikäisensä ja heillä on siitä realistinen käsitys ilman sen kummemmin vähättelyä kuin liikaa dramatiikkaakaan.
Ei mun lapset oikein ymmärrä asiaa. En mä edes tajunnut olevani masentunut, enkä oikeastaan ollutkaan, olin pahoinvoiva. Mutta siis se ilmeni raivona, ärtymyksenä, vihana ja vaikka minä. Pääsin onneksi muuttamaan pois kotoa, lasten takia nimenomaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei mun lapset oikein ymmärrä asiaa. En mä edes tajunnut olevani masentunut, enkä oikeastaan ollutkaan, olin pahoinvoiva. Mutta siis se ilmeni raivona, ärtymyksenä, vihana ja vaikka minä. Pääsin onneksi muuttamaan pois kotoa, lasten takia nimenomaan.
Ja olen siis kyllä edelleenkin pahoinvoiva. Koen lapseni välillä omaa hyvinvointiani häiritsevinä. Tämä on minustakin tietenkin väärä ajatus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mun lapset oikein ymmärrä asiaa. En mä edes tajunnut olevani masentunut, enkä oikeastaan ollutkaan, olin pahoinvoiva. Mutta siis se ilmeni raivona, ärtymyksenä, vihana ja vaikka minä. Pääsin onneksi muuttamaan pois kotoa, lasten takia nimenomaan.
Ja olen siis kyllä edelleenkin pahoinvoiva. Koen lapseni välillä omaa hyvinvointiani häiritsevinä. Tämä on minustakin tietenkin väärä ajatus.
Mutta en välitä. Lapsilleni tulee varmaankin parempi elämä kuin itselleni, tai jos ei tulekaan, niin eipä sille enää mitään mahda sitten. Tai sillälailla välitän, että olen hakenut apua ja olen terapiassa. Oispa mun äitini tehnyt samoin.
Alue: Aihe vapaa
Toivon, että olet aloittanut mielialalääkkeet. Itsellä SSRI-lääkitys ja ei pahemmin enää itketä. Kyllä sä selviät!!