Kumpi on tärkeämpää? Se että musiikki kuulostaa mielestäsi hyvältä vai että sen esittäminen vaatii taitoa?

Tietyt pohjavaatimukset tietysti on. Laulajan tulee osata laulaa eli osua nuotteihin riittävän hyvin eikä soiton pitää sujua suht tiukasti.

Mutta mikään tekninen virtuositeetti ei yksinään riitä tekemään musiikista sellaista, että jaksaisin sitä kuunnella. Äärimmäisen vaativaa kun on myös vaikkapa opetella Raamattu tai Koraani ulkoa, mutta kun ko. kirjat ovat täyttä paskaa niin ei siitä hirveästi iloa ole.

Minä kuuntelen vain sellaista joissa on molemmat.

Musiikki on sellainen aihe, josta on mahdoton kaikkien olla yhtä mieltä. Osa käyttää musiikkia taustalla, osa tanssii, osa kuuntelee kuulokkeilla jne.

Loputon kiistelyn aihe.

Vierailija kirjoitti:

Tietyt pohjavaatimukset tietysti on. Laulajan tulee osata laulaa eli osua nuotteihin riittävän hyvin ja soiton pitää sujua suht tiukasti.

Mutta mikään tekninen virtuositeetti ei yksinään riitä tekemään musiikista sellaista, että jaksaisin sitä kuunnella. Äärimmäisen vaativaa kun on myös vaikkapa opetella Raamattu tai Koraani ulkoa, mutta kun ko. kirjat ovat täyttä paskaa niin ei siitä hirveästi iloa ole.

Jaa, joku ajatuskatkos tuli. Pahoittelut.

Se että kuulostaa hyvältä.

Se miltä kuulostaa on tärkeintä. Onhan noissa suosikeissa parit taitavat soittajat. Purple, sabatti jne..

Ehdottomasti se, että se kuulostaa hyvältä, eli lopputulos.

Jos harjoittelee jotain koko ikänsä ja silti onnistuu päätymään lopputulokseen, jota tavallinen pulliainen ei ymmärrä hyväksi, niin vähän hukkaan se taito menee.

Musiikki kuulostaa jo sinänsä itsessään, musiikki perustuu ääneen ja ääni perustuu värähtelyihin. Nykyään show on liki yhtä tärkeää, yleisö. Tänään pohdin JVGtä. 

Parhaimmassa tapauksessa saa molemmat (esimerkiksi Lara Fabian tai SoHyang). Hyvältä pitää kuitenkin kuulostaa, vaikka tekniikka ei olisikaan ihan huippu ja biisikään mikään vaativin.

Ihan vaan uteliaisuudesta: lähtiks tää ap:n pohdinta siitä, että säkään et ymmärrä miksi kaikki kuorot haluaa aina laulaa esityksissä kaanonissa?

Tietenkin se, että se kuulostaa hyvältä. Kuka jaksaa kuunnella artistia jonka tietää olevan teknillisesti todella taitava, mutta se musiikki kuulostaa ihan hirveältä?

Minusta tärkeämpää on se, että se kuulostaa hyvältä. En ole koskaan tajunnut sitä, että musiikin pitäisi olla jotenkin hirveän vaikeaa ja kryptistä. Että pitäisi nähdä hirveä vaiva, että sitä pystyy pitämään hyvänä. Minusta hyvä melodia ja tunnelma ovat tärkeimpiä ja tietysti tekninen toteutus sillä tasolla, että mitään ei isommin särähdä korvaan. 

Nykymusiikki paitsi klassinen ei vain kuulosta hyvältä. Kyse ei ole niinkään artistin/bändin taidoista vaan masteroitsijoiden ammattitaidottomuudesta tehdä laadukasta dynamista musiikkia. Nykymusa kun on Loudness war ilmiöllä pilattu eli ne on masteroitu niin kovaäänisiksi ettei dynamiikkaa (eli hiljaisten ja kovien äänten vaihteluita) ole enää kuin vähän eli kaikki kuuluu kovalla. Ei tällaista jaksa pitkään kuunnella hyvillä laitteilla.

Toisin oli 70-80-luvuilla. Silloin tätä ilmiötä ei ollut eli musiikki kuulostaa hyvältä!

Riippuu vähän, mitä noilla tarkoittaa.

Esim. Maijal' oli karitsa kuulostaa siinä mielessä hyvältä, että se on rytmikäs, puhdas melodia yhdessä sävellajissa. Kuitenkin tämä sävellys on niin yksinkertainen, että se ei tarjoa mielelle oikein haastetta. Ei ole tunnelman vaihdosta, ei painostavia harmonioita jotka kuoriutuisivat sitten vapaisiin harmonioihin. Sitä kappaletta en jaksaisi kuunnella useaa kertaa peräkkäin.

Jos musiikissa on noita sisäänrakennettuja koukkuja, jotka aukeavat vasta kun tunnistaa kappaleen normaalit rakenneosat, siitä voi saada uutta iloa lukemattomia kertoja.

Minusta tuntuu, että tapani kuunnella musiikkia on muuttunut samaan aikaan kun olen alkanut kuunnella sitä lisää ja tarkemmin. Ei kai jazz tai progesoolot kuulosta kenestäkään suoraan ihanalta. Niistä nauttiakseen tarvitsee ensin pohjan siitä, miten länsimainen sointumaailma rakentuu, ja vasta sitä taustaa vasten voi erottaa ne nuotit, jotka kertovat biisissä omaa tarinaansa.

Sitten kun tottuu odottamaan, että musiikki on rakennettu kerroksista monimutkaiseksi kudelmaksi, tuntuu aika tylsältä jos biisi koostuu staattisesta taustapompotuksesta ja lukemattomia kertoja kertautuvasta melodianpätkästä ilman variaatioita. Miksi kuunnella, jos kappaleen pystyy ensimmäisen 15 sekunnin jälkeen soittamaan päässään loppuun asti ulkomuistista?

Vierailija kirjoitti:

Nykymusiikki paitsi klassinen ei vain kuulosta hyvältä. Kyse ei ole niinkään artistin/bändin taidoista vaan masteroitsijoiden ammattitaidottomuudesta tehdä laadukasta dynamista musiikkia. Nykymusa kun on Loudness war ilmiöllä pilattu eli ne on masteroitu niin kovaäänisiksi ettei dynamiikkaa (eli hiljaisten ja kovien äänten vaihteluita) ole enää kuin vähän eli kaikki kuuluu kovalla. Ei tällaista jaksa pitkään kuunnella hyvillä laitteilla.

Toisin oli 70-80-luvuilla. Silloin tätä ilmiötä ei ollut eli musiikki kuulostaa hyvältä!

Ja tämä ilmiö on periaatteessa meidän kuluttajien syytä. Suurin osa meistä ei ymmärrä loudness war käsitettä taikka mitä dynamiikka tarkoittaa. Osa ei myöskään välitä vaan riittää että musiikki kuuluu kovalla kännykästä ilman että äänenvoimakkuussäädin täytyisi laittaa melkein tappiin. Tämä on hirveän surullista meidän hifistien kannalta mitkä kuuntelee musiikkia laadukkaiden laitteiden kautta. Me kun osaamme säätää äänenvoimakkuuden itse eikä levy-yhtiöiden tarvitse tehdä sitä meidän puolesta valmiiksi biisiin.

Kyllä sen pitää kuulostaa hyvältä.

Ymmärtääkseni Jimi Hendrix on paras kitaristi ever, mutta ei sitä kuuntele ilman migreeniä millään. Kammottavaa luritusta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sen pitää kuulostaa hyvältä.

Ymmärtääkseni Jimi Hendrix on paras kitaristi ever, mutta ei sitä kuuntele ilman migreeniä millään. Kammottavaa luritusta.

Ei ole Hendrix teknisesti paras kitaristi tai edes yksi parhaista, innovaattori kylläkin.