Onko järkeä erota pitkästä, hyvästä suhteesta vain lapsen haluamisen vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Kaverillani halu saada lapsi oli suurempi kuin halu pysyä muuten hyvässä parisuhteessa, joten hän erosi. Nyt hänellä on uusi hyvä parisuhde ja se lapsi.

Itsekin aikanaan halusin lapsia niin paljon, että olisin ollut valmis eroamaan, jos mies ei olisi halunnut. Ei olisi edes tarvinnut miettiä kahdesti.

Minulla itselläni ei ollut oikeastaan kantaa lapsien hankkimiseen. Rakastuin mieheen, joka teki alusta asti selväksi, että haluaa sitten myös lapsia kanssani. Kolme saatiin ja olen tyytyväinen ratkaisuun. Loppujen lopuksi olisin halunnut neljännenkin ja oli todella kova paikka kun miehen mielestä kolme riittää ja hän kieltäytyi.

Vierailija kirjoitti:

Asiasta pitäisi puhua yhdessä. Miettiä voiko toinen joustaa vai onko molemmille ehdoton se oma mielipide. Voisiko lapsia haluamaton ryhtyä lapsentekoon, mikäli sovitaan, että lapsia haluava hoitaa lapsen sitten yksin? Tai valitseeko lapsia haluamaton mieluummin eron vai lasten teon?

Jos eroaa niin ei ole takuita, että tulee saamaan lapsen. Mutta jos jää suhteeseen, jossa lapsia haluamattoman kanta on aivan ehdoton, niin on varmaa että ei tule saamaan lasta. 

Ei tuohon ole oikeaa vastausta. Luulen, että kaikki valinnat saattavat jollain tavalla kaduttaa. Mutta toisaalta, jos ei valitse mitään niin sekin kaduttaa. 

Tuohon ei kenenkään ei-lapsia-haluavan kannata lähteä, että suostuu lapseen, jos toinen lupaa hoitaa. Ei se niin käytännössä mene. Kun oma lapsi on syntynyt, niin kyllä se muuttaa oman elämän, ja harva pystyy siitä lapsesta olla huolehtimatta, vaikka ei olisi etukäteen osannut kuvitella tuntevansa sellaista kiintymystä ja vastuuta. Vaikka kumppani kuinka hoitaisi yösyötöt, niin elämä muuttuu silti kokonaisvaltaisesti. Ja lapsen saaminen on paljon muutakin kuin vauva-aika! Mitenkäs vastuu koululaisesta, teini-ikäisestä, nuoresta aikuisesta? Miten sen saa vain toiselle vanhemmalle, jos vanhemmat kuitenkin elävät parisuhteessa keskenään? Ja lapsi muuttaa myös parisuhteen. Mitä jos toinen ei halua tuota muutosta parisuhteeseensa?

Monella on varmaan ruusuinen kuva, että kyllä se puoliso siihen omaan lapseen sitten rakastuu, kun saa sen syliinsä, ja sitten kaikki on hyvin. Varmasti omaan lapseensa rakastuu, mutta ei se ole niin yksinkertaista, että katkeruuden tunteet häviäisivät. Että pystyisi olemaan hoitamatta lastaan ilman hirveitä omantunnon tuskia, tai vaihtoehtoisesti lasta hoitaessa ei kokisi elämänsä olevan pilalla.

Koskaan ei pitäisi hankkia lapsia, elleivät molmmat ole yhtä paljon messissä. Tai sitten on oltava valmis siihen, että toinen lähtee, kun lapsen kanssa eläminen onkin persiistä siitä huolimatta, vaikka puolisolla olisi päävastuu hoitamisesta. Siihen tuo johtaa, toinen joko lähtee tai katkeroituu onnettomana. Sitten on hyvä uhriutua, kuinka se hirveä vastuuton sika lähti helpomman elämän perään, vaikka minä se olin lasten kanssa 6 vuotta kotona enkä saanut koskaan omaa aikaa edes lenkille lähdön verran.

Jos oikeasti haluaa lasta niin varmaan alkaa kaduttaa jossain vaiheessa. Mutta itse en pystyisi jättämään puolisoa lapsen vuoksi. En kyllä haluakaan lapsia, mutta tuntuu että toinen on sen verran rakas että mieluummin jättäisin haaveen lapsesta.

Sitä voi elämässä tyytyä ihan kivaan.

Toiset taas hakee ääripäitä jatkuvasti eivätkä tyydy mihinkään, koska elämä on tehty elettäväksi.

Älä lankea siihen harhaan, että koska olet panostanut tähän suhteeseen X määrän (aikaa, rahaa, vaivaa) niin olisit sille velkaa sen, että jättäisit omat halusi huomioimatta.

Ja jollet vielä ole kokeillut yksin elämistä ja vastuuta, niin olisi viimeiset hetket. Tuossa kolmenkympin jälkeen ei muutenkaan tarvitse enää miettiä, että pitää seurustella viisi vuotta ja tehdä muutenkin asiat oikeassa järjestyksessä, vaan mahdollisen uuden kumppanin kanssa voi edetä ihan sitä vauhtia mikä tuntuu sopivalta.

Mulla on lähipiirissä menossa myllerrys, kun mies ja nainen menivät yhteen, koska se tuntui järkevältä. Kaikki käytännön asiat vaan loksahti yhteen, joten yhteinen osoite tuntui  nimenomaan loogiselta ratkaisulta ja aikuiselta, harkitulta siirrolta.

Mutta kun tämä ei vaan perustu järkeen. Tietenkin järkeä pitää käyttää, mutta harmi kun ihmissuhteet ei yleensä taivu pelkän järjen alle.

Ei lapsen haluamisessakaan välttämättä ole mitään järkeä. Tai monessa muussakaan asiassa. Matkailukin on järjellä ajatellen hyvin turhaa hommaa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä auttaako pohdinnassa... Kaveripariskunta tosin kumpikin halusi lapsen ja kävi ilmi ettei nainen voi niitä saada. Erosivat.

Nyt vuosia myöhemmin miehellä 2 lasta uudessa suhteessa ja miettii että miksi ei olisi voinut jatkaa kun kaikki muu oli kunnossa. Selvästi ikävöi exää.

En usko, että auttaa pohdinnassa, koska kyse on selvästi eri asiasta, mistä ap kirjoittaa.

Itse en olisi voinut jättää naista (vain) sen vuoksi, että hän ei voi saada biologisia lapsia. Toisaalta, olisin voinut lähteä suhteesta, jossa nainen ei halua lapsia minun (tai muidenkaan) kanssa.

Joten uskoisin, että jos en olisi halunnut lapsia, olisin ymmärtänyt naista, joka lähtee suhteesta erilaisten tulevaisuuden odotusten vuoksi. Liittyivät ne sitten lapsiin tai johonkin muuhun...

Mikäli jäät suhteeseen: Käske miehen laittaa piuhat poikki, jos on niin varma, ettei halua lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Jos mietit millään tasolla lapsen hankkimista niin eroa tänään.

Et voi kuvitella sitä katkeruutta kun eroatte alle 10 vuoden päästä. Mies löytää uuden ja rakkauden huumassa perustaa perheen ja postailee onnellisia perhekuvia someen. Sinä olet liian vanha äitiyteen ja katkera sekä yksinäinen loppuun asti. Kaikilla ystävilläsi on lapsia jotka käyvät katsomassa vanhana ja vievät kahville, tulevat käymään. Sinulla kaverina katkeruus :(

Nonii tää nyt on taas niin typerä kannanotto. Some some some!? Ketä kiinnostaa? Minullakin on perheen kanssa (ja vielä naapurin kissa siihen päälle!) kiloittain onnen hetkiä mutta ei mulla ole kameraa mukana koko ajan valmiina, eikä se kulissi ja esittäminen mikään pääpointti elämässä edes ole. M39

Vierailija kirjoitti:

Mulla on lähipiirissä menossa myllerrys, kun mies ja nainen menivät yhteen, koska se tuntui järkevältä. Kaikki käytännön asiat vaan loksahti yhteen, joten yhteinen osoite tuntui  nimenomaan loogiselta ratkaisulta ja aikuiselta, harkitulta siirrolta.

Mutta kun tämä ei vaan perustu järkeen. Tietenkin järkeä pitää käyttää, mutta harmi kun ihmissuhteet ei yleensä taivu pelkän järjen alle.

Ei lapsen haluamisessakaan välttämättä ole mitään järkeä. Tai monessa muussakaan asiassa. Matkailukin on järjellä ajatellen hyvin turhaa hommaa.

Tämä. Ihmisellä on jokin harha siitä että kaikkea toimintaa pitäisi voida hallita rationaalisesti ja järjellä. Se johtaa siihen että joillekin kumppanin valintakin on jotain pisteyttämistä, tasoteorioita ym. Jos tuolle tielle mennään niin voi ajatella että koska ihminen kuitenkin kuolee joskus, ei ole väliä vaikka menisi heti jojoon. Aivan, et halua lopettaa tällä perusteella elämääsi.

Aivot eivät sovellu kaikkeen, sydäntäkin tarvitaan. Isot ratkaisut, kuten veneen ostaminen tai lapsen haluaminen, tapahtuvat sydämellä ja hyvä niin.

Meillä mies suostui lapseen, vaikka ei halunnut. Ei halunnut erota, joten näytti vihreää valoa. Minä tosin en saanut tietää miehen mietteistä ennen kuin lapsi oli jo taapero. En tiedä miten olisin suhtautunut lapsentekoon, jos olisin tiennyt. Minulla ei ollut mikään palava vauvakuume. Lähinnä sellainen olo, että lapsenteko siinä kohtaa oli järkevä ratkaisu, kun sellaisen kuitenkin halusin. 

Jälkikäteen on helppo sanoa, että olisin varmasti jäänyt suhteeseen, sillä rakastan miestäni ihan kamalasti. Jäinhän suhteeseen, vaikka mies laittoi piuhat poikki ensimmäisen jälkeen eikä lisää lapsia tullut. Todellisuudessa en voi sanoa, mitä olisin tehnyt. Ainoa neuvo minkä voin antaa on oman sydämen kuuntelu. 

Mä olin vasta 28 ja lädin silti 7vuoden suhteesta, kun rupesin haluamaan lapsia, mutta mies ei. Riskinsä siinä oli ja ajattelinkin, että vie varmaan vuosia löytää yhtä hyvä mies, joka haluaisi kaiken lisäksi lapsia kanssani.

Mutta olin varma haluistani ja siksi kykenin ottamaan riskin. Vuoden päästä löysin maailman parhaan kumppanin ja isän lapsilleni.

Ymmärrän ettei kaikki ole yhtä onnekkaita, mutta en olisi itsekään ollut enää kauaa onnellinen lapsettomassa suhteessa.

Tiedän myös pari tapausta toisinpäin, mies halusi lapsia, mutta nainen ei. Molemmat näistä miehistä löysivät nuoren yh:n ja tekivät nopeasti vielä omankin muksun näiden kanssa. Somen kautta ainakin vaikuttavat onnellisemmilta kuin koskaan.

Tuossa käy vaan lopulta niin että katkeroidut miehelle kun et saanut sitä lasta. Jos taas päädytte tekemään lapsen vaikka mies ei halua niin sitten mies on se katkera osapuoli. Nämä on liian isoja asioita että voisi tehdä kompromissin.

Anteeksi, koska vastaukseni ei ihan liity asiaan, mutta ei kannata vain sitä yhtä lasta tehdä. Meillä on 12 vuotias lapsi ja jatkuva huono omatunto siitä, että hän on yksinäinen ja ilman sisaruksia. Emme halunneet kuin yhden lapsen ja nyt alkaa kaduttaa oma itsekkyys hankkia vain yksi. 

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi, koska vastaukseni ei ihan liity asiaan, mutta ei kannata vain sitä yhtä lasta tehdä. Meillä on 12 vuotias lapsi ja jatkuva huono omatunto siitä, että hän on yksinäinen ja ilman sisaruksia. Emme halunneet kuin yhden lapsen ja nyt alkaa kaduttaa oma itsekkyys hankkia vain yksi. 

Meillä ainokainen ei ole yksinäinen. On koulu- ja harrastuskaverit. Tykkää, että saa olla välillä omassa rauhassa kotona. On varmasti persoonakysymys, eikä sitä voi tietää etukäteen. 

Mies ei halua lasta sinun kanssasi.

Minä ottaisin riskin ja eroaisin.

Jos rahaa on ja vauvakuume on melkoinen niin sitten voi mennä yksityiselle klinikalle ja hankkia lapsi pakastimen kautta. Ei stressiä että löytyykö oikeaa miestä ja että haluaako tämäkään lapsia. 33 vuotiaana kannattaisi jo pakastaa omia munua talteen jos yli 40 löytyykin se unelmien mies. Julkisella ei hoideta yli 40 v.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat isoja ja tärkeitä juttuja, jotka olisi syytä ottaa puheeksi jo heti, kun parisuhde on alussa. Mutta ihmisen mieli voi iän myötä muuttua suuntaan tai toiseen ja elämää tai omia tuntemuksiaan ei voi aina kontrolloida.

Jos pariskunta on vaikka päälle kolmekymppisiä ja takana pitkä, onnellinen suhde. Toinen yllättäen alkaakin haluta lasta, kun on puhuttu että ei lapsia. Tai toinen onkin muuttanut mielensä, että ei haluakaan saada lasta, vaikka on alunperin puhuttu perheestä.

Itse olen hieman vastaavassa tilanteessa nyt. Olen 33-vuotias ja neljän vuoden suhteen jälkeen mies sanoi tulleensa siihen lopputulokseen, ettei halua yrittää saada lasta. Mä taas en ole tehnyt päätöstä suuntaan enkä toiseen lapsen suhteen vielä, joten tuon kuuleminen ei musertanut mua juuri nyt, mutta tuntui hieman hämmentävältä. Kun voi hyvinkin olla, että tahdon sen yhden lapsen.

Nyt olisi helppo sanoa, että ero ja uusi mies, mutta ei se ole niin yksinkertaista. Varsinkin kun olen hyvin kiintynyt mieheeni, meillä on ihana elämä, kiva koti ja kaikki hyvin. Hän on jo perhettäni ja haluaisin lapsen vain hänen kanssaan.

Uuden miehen etsiminen tarkoittaisi kaiken muun elämäni menettämistä kotia myöten, elintason laskua ja elämänmuutoskriisiä jne. Puhumattakaan siitä, että pitäisi etsimällä lähteä etsimään sitä lisääntymiskumppania, deittailla ja selata tinderia, olla tarjolla ja valppaana. Työlästä hommaa, jota en jaksaisi enää lähteä käymään läpi. Eikä sitä uutta, sooivaa miestä välttämättä löytyisi edes, sitten olisikin jo lisääntymisikä takana ja silti yksin.

Jos sen lapsen haluaa ihan hirveän paljon, onko se halu sitten niin voimakas, että on valmis luopumaan aikuusiällä kaikesta yhteisestä hyvästä ja aloittaa elämän rakentaminen taas alusta? Mua on kritisoitu myös siitä, että en oikeasti halua lasta, kun en näe sitä näin yksinkertaisena asiana.

Onko näihin tilanteisiin oikeasti hyvää ratkaisua? Jos puhutaan nyt tosiaan jo päälle kolmekymppisistä ihmisistä. Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleen.

Miten näette asian?

Jos on kyseessä ensimmäinen lapsi ja jompikumpi on aivan varma, että sen haluaa(etenkin parasta ennen päiväystä lähestyvä nainen), niin ilman muuta puoliso vaihtoon ja lasta hankkimaan. JOS on aivan varma, että sen haluaa. Tässähän on ainoastaan kyse siitä miten eri asiat arvottaa. Onko jälkeläinen tärkeämpi kuin mies? Jos taas on jo entuudestaan lapsia, en näkisi kovin järkevänä jos muuten ei ole suhteessa mitään vikaa ja puoliso on hyvä. Mutta kellään ei mielestäni ole oikeutta "evätä" toiselta jälkeläisiä. Ja minä olen ehdottomasti itse lapsen kannalla, ellei ole täysin varma, ettei niitä halua tai sille ole muuta painavaa estettä. Mutta pitää myös muistaa, että todella hyvä kumppani on ÄLYTTÖMÄN vaikea löytää ja saada/pitää. ETENKIN miehellä. Mies saattaa sen takia jopa herkemmin luopua lapsenhankinnasta kuin hyvästä,rakastavasta ja lojaalista naisesta. Mutta naiselle uuden kumppanin saaminen ylitarjonnan takia on todella helppoa ja lapsia olisi hyvä tehdä kun vielä ehtii. Mikäli haluat lapsen juuri nimenomaan kyseisen miehen kanssa, kannattaa varmaan tehdä todella selväksi, että hän myös lapsen saa pitää ja välit säilyisivät hyvinä vaikka sattuisi erokin tulemaan, etlkä alkaisi hulluna vaatia ylenpalttisia elatusmaksuja ja lapsia vain itsellesi, niin mies voi jopa uskaltautua hankkimaan lapsia kanssasi jos on kahden vaiheilla. Mutta muista. PAKOTTAA/painostaa ei saa missään nimessä. Puolisoa tulee ehdottomasti kunnioittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat isoja ja tärkeitä juttuja, jotka olisi syytä ottaa puheeksi jo heti, kun parisuhde on alussa. Mutta ihmisen mieli voi iän myötä muuttua suuntaan tai toiseen ja elämää tai omia tuntemuksiaan ei voi aina kontrolloida.

Jos pariskunta on vaikka päälle kolmekymppisiä ja takana pitkä, onnellinen suhde. Toinen yllättäen alkaakin haluta lasta, kun on puhuttu että ei lapsia. Tai toinen onkin muuttanut mielensä, että ei haluakaan saada lasta, vaikka on alunperin puhuttu perheestä.

Itse olen hieman vastaavassa tilanteessa nyt. Olen 33-vuotias ja neljän vuoden suhteen jälkeen mies sanoi tulleensa siihen lopputulokseen, ettei halua yrittää saada lasta. Mä taas en ole tehnyt päätöstä suuntaan enkä toiseen lapsen suhteen vielä, joten tuon kuuleminen ei musertanut mua juuri nyt, mutta tuntui hieman hämmentävältä. Kun voi hyvinkin olla, että tahdon sen yhden lapsen.

Nyt olisi helppo sanoa, että ero ja uusi mies, mutta ei se ole niin yksinkertaista. Varsinkin kun olen hyvin kiintynyt mieheeni, meillä on ihana elämä, kiva koti ja kaikki hyvin. Hän on jo perhettäni ja haluaisin lapsen vain hänen kanssaan.

Uuden miehen etsiminen tarkoittaisi kaiken muun elämäni menettämistä kotia myöten, elintason laskua ja elämänmuutoskriisiä jne. Puhumattakaan siitä, että pitäisi etsimällä lähteä etsimään sitä lisääntymiskumppania, deittailla ja selata tinderia, olla tarjolla ja valppaana. Työlästä hommaa, jota en jaksaisi enää lähteä käymään läpi. Eikä sitä uutta, sooivaa miestä välttämättä löytyisi edes, sitten olisikin jo lisääntymisikä takana ja silti yksin.

Jos sen lapsen haluaa ihan hirveän paljon, onko se halu sitten niin voimakas, että on valmis luopumaan aikuusiällä kaikesta yhteisestä hyvästä ja aloittaa elämän rakentaminen taas alusta? Mua on kritisoitu myös siitä, että en oikeasti halua lasta, kun en näe sitä näin yksinkertaisena asiana.

Onko näihin tilanteisiin oikeasti hyvää ratkaisua? Jos puhutaan nyt tosiaan jo päälle kolmekymppisistä ihmisistä. Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleen.

Miten näette asian?

Jos on kyseessä ensimmäinen lapsi ja jompikumpi on aivan varma, että sen haluaa(etenkin parasta ennen päiväystä lähestyvä nainen), niin ilman muuta puoliso vaihtoon ja lasta hankkimaan. JOS on aivan varma, että sen haluaa. Tässähän on ainoastaan kyse siitä miten eri asiat arvottaa. Onko jälkeläinen tärkeämpi kuin mies? Jos taas on jo entuudestaan lapsia, en näkisi kovin järkevänä jos muuten ei ole suhteessa mitään vikaa ja puoliso on hyvä. Mutta kellään ei mielestäni ole oikeutta "evätä" toiselta jälkeläisiä. Ja minä olen ehdottomasti itse lapsen kannalla, ellei ole täysin varma, ettei niitä halua tai sille ole muuta painavaa estettä. Mutta pitää myös muistaa, että todella hyvä kumppani on ÄLYTTÖMÄN vaikea löytää ja saada/pitää. ETENKIN miehellä. Mies saattaa sen takia jopa herkemmin luopua lapsenhankinnasta kuin hyvästä,rakastavasta ja lojaalista naisesta. Mutta naiselle uuden kumppanin saaminen ylitarjonnan takia on todella helppoa ja lapsia olisi hyvä tehdä kun vielä ehtii. Mikäli haluat lapsen juuri nimenomaan kyseisen miehen kanssa, kannattaa varmaan tehdä todella selväksi, että hän myös lapsen saa pitää ja välit säilyisivät hyvinä vaikka sattuisi erokin tulemaan, etlkä alkaisi hulluna vaatia ylenpalttisia elatusmaksuja ja lapsia vain itsellesi, niin mies voi jopa uskaltautua hankkimaan lapsia kanssasi jos on kahden vaiheilla. Mutta muista. PAKOTTAA/painostaa ei saa missään nimessä. Puolisoa tulee ehdottomasti kunnioittaa.

Ohis mutta minusta taas päinvastoin hyvä mies on vaikeampi löytää kuin hyvä nainen. Suurempi osa miehistä kuin naisista on addiktoituneita viinaan, uhkapeleihin, peleihin tai pornoon, ovat väkivaltaisia tai pettävät. Eivät osallistu kodinhoitoon tasavertaisesti. Tämä on yleistys, mutta tilastoihin perustuva. Eivät myöskään keskimäärin ole yhtä hyviä kommunikoimaan kuin naiset.

Vastaan otsikkoon, että ON. Sitä vain katkeroituu jos jää suhteeseen haudaten toiveet vanhemmuudesta. Äitinä/isänä olo on niin kova juttu, että sitä ei korvaa mikään muu.

Minulle hyvä parisuhde rakastamani ihmisen kanssa on tärkeämpää kuin mahdollisuus tulla vanhemmaksi. Sen vuoksi vastaan, ettei ole järkeä erota.

Sinun täytyy itse tutkiskella, mikä oma arvojärjestyksesi on. Sen pohjalta se oikea valintakin hahmottuu, ei huutoäänestyksen perusteella.

Se kannattaa pitää mielessä, että lapsettomana on vähintään yhtä suuri mahdollisuus antoisaan ja onnelliseen elämään kuin vanhempanakin. Kyse on vain siitä, minkälaista elämää haluaa tavoitella. (Lasta ei välttämättä saa vaikka haluaisi.)