Lue keskustelun säännöt.
Hyvä ystäväni sanoi ettei ole tällä hetkellä aikaa minulle!
07.03.2018 |
En edes pyytänyt näkemistä, tuli vaan puheeksi kun ennen nähtiin paljonkin, asutaan lähekkäin. Nykyään nähdään paljon harvemmin. Jostain syystä yhtäkkiä sanoi ettei hänellä ole nyt aikaa minulle.
Olen jättänyt kaiken yhteydenpidon. Seura kelpasi hyvin kun sairasteli, nyt varmaan kaikki muu tärkeämpää.
Kommentit (39)
On ihmisiä joilla ei ole empatiakykyä.
Olimme ystäviä erään henkilön kanssa yli 30-vuotta. Hän kävi meillä kylässä ja minäkin joskus hänellä.
Olin aina ystävällinen hänelle ja tarjosin aina kahvit jne. Ajattelin ja toimin aina hänen parhaakseen.
Ensi juhannuksena tulee kuluneeksi 2 vuotta siitä, kun ei enään halunnut vastata puhelimeen eikä tekstiviesteihin. Ei tullut enään viikottain kahville. Vaimoni olisi pyytänyt hänet toissa jouluna kahville vaikka oli lopettanut käymästä meillä. Oli sulkenut puhelimen meiltä. Kävi viime jouluna meidän kuistilla, mutta ei tullut sisälle vaikka pyysin ja olisin tarjonnut kahvin. Hänellä on kyllä mielenterveysongelmia ja tämä käytös johtunee niistä. Kuitenkin olen kokenut hänen käytöksensä hyvin loukkaavana ja olen sen hänelle sanonut, hän ei kuitenkaan ole koskaan selvittänyt miksi toimii niin.
Itse en voisi kuvitella toimivani hänen tavallaan.
Vaikka hänellä on selvää mielenterveysongelmaa, niin voihan olla ihmisiä jotka ovat myös henkisesti siellä rajamailla kykenemättä arvioimaan omaa käytöstään ja tuntematta mitenkään toimivansa sopimattomasti. No sitten on niitä jotka tietoisesti pahoittavat lähimmäisiään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, keskity muuhun. Ei me etkä sinä tiedä, mitä ystävällä on menossa. Ongelmista ei ole tapana huudella, koska se ei auta.
Vaikutat rasittavalta kyylältä.
Läheiseen ystävyyteen kuuluu kuulumisten vaihto, puolin ja toisin, vaikka yhdellä viestillä silloin tällöin. Jos se on rasittavaa kyyläystä niin sitten on. Se on minun tapani välittää, ja onneksi on muita ystäviä jotka eivät koe että olen sellainen. Mutta ehkä menneisyydestä johtuu, että juuri tämän ihmisen sanat tuntui pahoilta ja se kuinka huolehdin hänestä aikanaan, ja häntä ei kiinnosta edes mitä kuuluu.
ap
loukkaantunutrankasti kirjoitti:
On ihmisiä joilla ei ole empatiakykyä.
Olimme ystäviä erään henkilön kanssa yli 30-vuotta. Hän kävi meillä kylässä ja minäkin joskus hänellä.
Olin aina ystävällinen hänelle ja tarjosin aina kahvit jne. Ajattelin ja toimin aina hänen parhaakseen.
Ensi juhannuksena tulee kuluneeksi 2 vuotta siitä, kun ei enään halunnut vastata puhelimeen eikä tekstiviesteihin. Ei tullut enään viikottain kahville. Vaimoni olisi pyytänyt hänet toissa jouluna kahville vaikka oli lopettanut käymästä meillä. Oli sulkenut puhelimen meiltä. Kävi viime jouluna meidän kuistilla, mutta ei tullut sisälle vaikka pyysin ja olisin tarjonnut kahvin. Hänellä on kyllä mielenterveysongelmia ja tämä käytös johtunee niistä. Kuitenkin olen kokenut hänen käytöksensä hyvin loukkaavana ja olen sen hänelle sanonut, hän ei kuitenkaan ole koskaan selvittänyt miksi toimii niin.
Itse en voisi kuvitella toimivani hänen tavallaan.
Vaikka hänellä on selvää mielenterveysongelmaa, niin voihan olla ihmisiä jotka ovat myös henkisesti siellä rajamailla kykenemättä arvioimaan omaa käytöstään ja tuntematta mitenkään toimivansa sopimattomasti. No sitten on niitä jotka tietoisesti pahoittavat lähimmäisiään.
Jossain määrin epäempaattinen ja välinpitämätön kyllä on, vaikka ihan sydämellinen muuten. Mutta kärsin itse tästä, joten kai se on itseä ajateltava...ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
Toimitko ystäväsi ystävänä vai terapeuttina? Joskus läheiset ottavat nimittäin hoitajan roolin. Ei olla vain tukea antava ystävä, vaan siihen tulee jopa vähän semmoinen valta-asetelma, jossa terve neuvoo ja ohjeistaa sairasta, joka on hirveän epävarma yksistään kuntoutumisensa suhteen. Ei siinä mitään, mutta siinä vaiheessa kun potilas/ystävä tervehtyy, niin siitä hoitosuhteesta on pakko pyristellä irti, jotta kuntoutuminen etenee ja saa itsenäisyyttään takaisin. Varmuutta siihen, että osaa itsekin tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Jos teillä on ollut enemmän tällainen hoitosuhde kuin ystävyyssuhde, niin hänelle voi olla henkisesti todella tarpeellista irtautua sinusta hetkeksi. Se antaa tilaa päästä tästä potilas-identiteetistä eroon. Ehkä myöhemmin hän voi sitten kohdata sinut tasavertaisena ystävänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
Toimitko ystäväsi ystävänä vai terapeuttina? Joskus läheiset ottavat nimittäin hoitajan roolin. Ei olla vain tukea antava ystävä, vaan siihen tulee jopa vähän semmoinen valta-asetelma, jossa terve neuvoo ja ohjeistaa sairasta, joka on hirveän epävarma yksistään kuntoutumisensa suhteen. Ei siinä mitään, mutta siinä vaiheessa kun potilas/ystävä tervehtyy, niin siitä hoitosuhteesta on pakko pyristellä irti, jotta kuntoutuminen etenee ja saa itsenäisyyttään takaisin. Varmuutta siihen, että osaa itsekin tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Jos teillä on ollut enemmän tällainen hoitosuhde kuin ystävyyssuhde, niin hänelle voi olla henkisesti todella tarpeellista irtautua sinusta hetkeksi. Se antaa tilaa päästä tästä potilas-identiteetistä eroon. Ehkä myöhemmin hän voi sitten kohdata sinut tasavertaisena ystävänä.
Mä en tarkoittanut tätä siis millään pahalla, ap. Itsellä oli tällainen tilanne oman äidin kanssa sairastuessani. Jouduin jopa asumaan jonkin aikaa hänen luonaan sairastuessani ja hänellä oli vaikeuksia päästää irti sen jälkeen, kun aloin tervehtymään. Hän olisi mielellään pitänyt aikuisen lapsensa jatkossakin luonaan. Oli myös olo, että piti kaikki päätökset "tarkistuttaa" ja varmistaa hänellä. Irti pyristely tällaisesta sairastumisen aikana korostuneesta hoivasuhteesta oli ihan ehdoton vaihe, jotta sai tunteen itsenäisyydestä ja omatoimisuudesta takaisin. Se oli ollut niin intensiivistä se vuorovaikutus sairauden aikana, että se ruokki minun epävarmuuttani sen suhteen, osaanko enää itse edes päättää asioistani.
Äitikin otti sen ensin loukkaavana, kun emme olleet enää joka päivä tai edes joka viikko tekemisissä ja sanoin ihan suoraan, että hän ei saa jatkuvasti pommittaa minua viesteillä. En jaksa. Jos esimerkiksi en vastannut viesteihin heti, oli se äidille merkki, että olen taas taantunut kuntoutumisessa tai minulle on sattunut jotakin. Mutta nyt äiti on hieman paremmin sopeutunut tilanteeseen. Malttaa odottaa vastauksia viesteihin enemmänkin kuin sen puoli tuntia, ei painosta siihen, että minun pitää kertoa kaikki sairaudestani ja kuntoutumisestani (kuten kertoisin terapeutille ja hoitavalle lääkärille) eikä ehdota jatkuvasti näkemisiä jne. Koen, että kykenin vasta sitten paremmin päättämään itse asioistani, kun tein hänestä tällaisen irtioton. Nyt eikä hän kohtele minua vain sairaana lapsenaan/potilaanaan, joka ei itse tiedä, mitä tarvitsee vaan antaa tilaa kuten antaisi muillekin sitä pyytäville aikuisille, jotka haluavat olla omatoimisia, itsenäisiä ja omasta elämästään vastuussa olevia yksilöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minusta asia on ihan sillä selvä. Hänellä ei ole sinulle aikaa. Eli muut asiat ovat tärkeäpiä. Eli sinä ET OLE TÄRKEÄ. Ikävältähän se tuntuu, kun itse olet ajatellut että olette ystäviä. Ette vaan ole.
Olen itse ollut se joka on joutunut pyristelemään irti ystävyydestä, joka ei tuntunut itsestä enää kivalta. Ja toinen ei hyväksynyt ollenkaan. Ei siinä hyvä mieli jäänyt kummallekaan, mutta en voi koko elämääni olla ihmissuhteissa joissa en halua olla, ihan vain toisten mieliksi.
Enää ei kannata yhteyttä ottaa vaikka kuinka haluaisit, suret vain surusi loppuun, ja sitten paremmin mielin kohti tulevaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
Toimitko ystäväsi ystävänä vai terapeuttina? Joskus läheiset ottavat nimittäin hoitajan roolin. Ei olla vain tukea antava ystävä, vaan siihen tulee jopa vähän semmoinen valta-asetelma, jossa terve neuvoo ja ohjeistaa sairasta, joka on hirveän epävarma yksistään kuntoutumisensa suhteen. Ei siinä mitään, mutta siinä vaiheessa kun potilas/ystävä tervehtyy, niin siitä hoitosuhteesta on pakko pyristellä irti, jotta kuntoutuminen etenee ja saa itsenäisyyttään takaisin. Varmuutta siihen, että osaa itsekin tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Jos teillä on ollut enemmän tällainen hoitosuhde kuin ystävyyssuhde, niin hänelle voi olla henkisesti todella tarpeellista irtautua sinusta hetkeksi. Se antaa tilaa päästä tästä potilas-identiteetistä eroon. Ehkä myöhemmin hän voi sitten kohdata sinut tasavertaisena ystävänä.
Mä en tarkoittanut tätä siis millään pahalla, ap. Itsellä oli tällainen tilanne oman äidin kanssa sairastuessani. Jouduin jopa asumaan jonkin aikaa hänen luonaan sairastuessani ja hänellä oli vaikeuksia päästää irti sen jälkeen, kun aloin tervehtymään. Hän olisi mielellään pitänyt aikuisen lapsensa jatkossakin luonaan. Oli myös olo, että piti kaikki päätökset "tarkistuttaa" ja varmistaa hänellä. Irti pyristely tällaisesta sairastumisen aikana korostuneesta hoivasuhteesta oli ihan ehdoton vaihe, jotta sai tunteen itsenäisyydestä ja omatoimisuudesta takaisin. Se oli ollut niin intensiivistä se vuorovaikutus sairauden aikana, että se ruokki minun epävarmuuttani sen suhteen, osaanko enää itse edes päättää asioistani.
Äitikin otti sen ensin loukkaavana, kun emme olleet enää joka päivä tai edes joka viikko tekemisissä ja sanoin ihan suoraan, että hän ei saa jatkuvasti pommittaa minua viesteillä. En jaksa. Jos esimerkiksi en vastannut viesteihin heti, oli se äidille merkki, että olen taas taantunut kuntoutumisessa tai minulle on sattunut jotakin. Mutta nyt äiti on hieman paremmin sopeutunut tilanteeseen. Malttaa odottaa vastauksia viesteihin enemmänkin kuin sen puoli tuntia, ei painosta siihen, että minun pitää kertoa kaikki sairaudestani ja kuntoutumisestani (kuten kertoisin terapeutille ja hoitavalle lääkärille) eikä ehdota jatkuvasti näkemisiä jne. Koen, että kykenin vasta sitten paremmin päättämään itse asioistani, kun tein hänestä tällaisen irtioton. Nyt eikä hän kohtele minua vain sairaana lapsenaan/potilaanaan, joka ei itse tiedä, mitä tarvitsee vaan antaa tilaa kuten antaisi muillekin sitä pyytäville aikuisille, jotka haluavat olla omatoimisia, itsenäisiä ja omasta elämästään vastuussa olevia yksilöitä.
Ei meillä sentään noin tiivistä ollut aikanaan, hänellä oli silloin aviomies josta sittemmin jo eronnutkin. Eli kyllä mä sanoisin, että vaikka silloin olin kovasti tukena ja todella tiiviisti oltiin yhdessä, niin siitä on nyt jo aikaa sen parisen vuotta. Ollaan oltu kuitenkin hyvin läheiset sen jälkeen, toki kaiken jälkeen erilaisia ristiriitojakin tullut. Nyt kuitenkin on ollut välit ok, ja itse en kyllä jaksa mitään välttelyäkään kaiken jälkeen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No minusta asia on ihan sillä selvä. Hänellä ei ole sinulle aikaa. Eli muut asiat ovat tärkeäpiä. Eli sinä ET OLE TÄRKEÄ. Ikävältähän se tuntuu, kun itse olet ajatellut että olette ystäviä. Ette vaan ole.
Olen itse ollut se joka on joutunut pyristelemään irti ystävyydestä, joka ei tuntunut itsestä enää kivalta. Ja toinen ei hyväksynyt ollenkaan. Ei siinä hyvä mieli jäänyt kummallekaan, mutta en voi koko elämääni olla ihmissuhteissa joissa en halua olla, ihan vain toisten mieliksi.
Enää ei kannata yhteyttä ottaa vaikka kuinka haluaisit, suret vain surusi loppuun, ja sitten paremmin mielin kohti tulevaa.
En olisi noin radikaali. Kyllä me olemme ystäviä, ja siitä ei ole kauaa kun hän korosti ystävyyttäni todella tärkeänä. Mutta käytös on eri, ja koen että ansaitsen muuta. Ei ole kyse siitä ettenkö hyväksyisi hänen ratkaisuaan. Siinähän etsii tärkeämmät ihmiset ihan vapaasti. Mutta loukkaavaa on kaiken jälkeen.
ap
Nykyään on viestit helppoja, vie pari minuuttia laittaa kuulumisia vaikka kerran 2 viikossa. Jos siihen ei ole aikaa, itse katson ystävyyden loppuneeksi. Tietysti jos ei vuosiin ole aikaa tavata, mitä järkeä viestitelläkään. Jotain viestiä pitää tulla että ystävyys yhä kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on viestit helppoja, vie pari minuuttia laittaa kuulumisia vaikka kerran 2 viikossa. Jos siihen ei ole aikaa, itse katson ystävyyden loppuneeksi. Tietysti jos ei vuosiin ole aikaa tavata, mitä järkeä viestitelläkään. Jotain viestiä pitää tulla että ystävyys yhä kiinnostaa.
JUURIKIN, samaa mieltä. Ja joskus kun katson, käy wapissa usein tai on paikalla. Mitä kuuluu ei varmaan ole liian vaativaa, ja jos kaiken jälkeen on, niin kaippa se on adios sitten.
ap
No kelpasit seuraneidiksi ja apulaiseksi kun oli sairas ja oli tylsää.
Nyt elämä taas sujuu niin et enää ole tarpeellinen ja sinut on sysätty syrjään.
Voit olla varma kun hänellä taas on vaikeaa niin sitten sinut kutsutaan taas apuun. Ehkä sinä sitten sanot ettei sinulla ole aikaa ;)
Tämä ystävyyssuhde on sellainen että sinä annat ja toinen ottaa. Voit olla varma että toisin päin ei onnistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kelpasit seuraneidiksi ja apulaiseksi kun oli sairas ja oli tylsää.
Nyt elämä taas sujuu niin et enää ole tarpeellinen ja sinut on sysätty syrjään.
Voit olla varma kun hänellä taas on vaikeaa niin sitten sinut kutsutaan taas apuun. Ehkä sinä sitten sanot ettei sinulla ole aikaa ;)
Tämä ystävyyssuhde on sellainen että sinä annat ja toinen ottaa. Voit olla varma että toisin päin ei onnistu.
Juuri tältä minusta tuntuu. Varmaan sitten kun kiireet hellittää, minutkin muistetaan taas. Mutta olen ajatellut juuri näin, sitten en enää taida ehtiä... Joko hän alkaa myös antamaan, tai sitten on muiden ystävien kanssa. En minä jaksa.
ap
Ilman muuta ei tarvitse aina "yrittää ymmärtää", eikä ystävyyssuhteissa tarvitse mitenkään "paeta" toista. Joskus varmasti on aikoja ettei olla tiiviisti yhteydessä, mutta kyllä minusta ikävästi sanottu "ei ole aikaa sinulle".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet niin rasittava jankkaaja et kukaan ei jaksa pakkoa enempää.
Vierailija kirjoitti:
Olet niin rasittava jankkaaja et kukaan ei jaksa pakkoa enempää.
miten saat ap:sta jankkaajan? Oli ystävän tukena sairauden ajan ja sitten toivoo joskus näkemistä tai kuulumisten kysymistä. Olet varmaan tämä ystävä kun olet noin sydämetön ja itsekäs.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kelpasit seuraneidiksi ja apulaiseksi kun oli sairas ja oli tylsää.
Nyt elämä taas sujuu niin et enää ole tarpeellinen ja sinut on sysätty syrjään.
Voit olla varma kun hänellä taas on vaikeaa niin sitten sinut kutsutaan taas apuun. Ehkä sinä sitten sanot ettei sinulla ole aikaa ;)
Tämä ystävyyssuhde on sellainen että sinä annat ja toinen ottaa. Voit olla varma että toisin päin ei onnistu.
Juuri tältä minusta tuntuu. Varmaan sitten kun kiireet hellittää, minutkin muistetaan taas. Mutta olen ajatellut juuri näin, sitten en enää taida ehtiä... Joko hän alkaa myös antamaan, tai sitten on muiden ystävien kanssa. En minä jaksa.
ap
Oliko ystävyytenne aikaisemmin sellaista, että myös ystävä antoi jotain takaisin vai oliko se yksipuolista tukea sinulta hänelle?
Oman ystäväni kanssa en ole keskustellut kunnolla sen jälkeen, kun tämä alkoi seurustella. :---) Eihän siinä, turha tosin tulla itkemään, jos homma menee reisille.
Ap, keskity muuhun. Ei me etkä sinä tiedä, mitä ystävällä on menossa. Ongelmista ei ole tapana huudella, koska se ei auta.
Vaikutat rasittavalta kyylältä.