Onko orpous välttämättä kamala asia?

Jos menettää vanhempansa tai toisen lapsena, niin onko se välttämättä niin hirveää? Jotkuthan on todella läheisiä vanhempiensa kanssa ja vanhemmat ei hyviä, joillain toisilla ei niin lämpimät välit. Mulla isä kuoli kun olin nuori aikuinen, mikä on tietysti ihan eri asia kuin lapsena, ja olin todella surullinen jonkin aikaa, mutta aika nopeasti sitten elämä palasi uomiinsa. Äiti oli todella tärkeä mulle lapsena noin 8-vuotiaaksi asti, mutta ei hänkään mitenkään paras vanhempi ollut, jostain teini-ikäsestä asti olisin varmaan pärjännyt paremmin ilman äitiäni jonkun tasapainoisen aikuisen ja ystävien tuella, vaikka olisin varmasti ottanut sen tosi raskaasti. Nyt aikuisena tuntuu, että äiti on lähinnä rasite, vaikka onkin aika kauheaa sanoa näin hänestä. Äiti on ihan mukava ihminen, mutta jotenkin en pysty kunnioittamaan häntä yhtään, kun olen tajunnut että hän on aika läheisriippuvainen, eikä osaa pitää mitään rajoja - ei mikään ihme, että en oppinut häneltä mitään olennaista lapsuuden jälkeen.
Yläasteella mulla oli yksi kaveri, jolta isä oli kuollut muutama vuosi sitten. Hän ei vaikuttanut mitenkään erityisen rikkinäiseltä, vaikka en pinnan alle näekään. Yksi toinenkin oli, jolta oli toinen vanhempi kuollut. En tiedä, millainen tunne-elämä ja suru hänellä oli, mutta pärjäsi opinnoissa, oli paljon kavereita jne. eli elämä ei vaikuttanut menneen kokonaan pilalle.
Minkälaisia ajatuksia teissä herää?
Lopuksi vielä, en toivo loukata ketään ja uskon, että monelle vanhempien menettäminen on todella tuskallinen asia. Minua vain kiinnostaa, onko asiassa toisenkinlainen puoli.