Lue keskustelun säännöt.
OCD oireita vai ADD vai muuten vain typerä?
Pakkoollapöpi
03.03.2018 |
Löytyisikö tältä ihmisiä, joilla olisi kokemusta aiheesta... ?
En ymmärrä itseäni, sen verran tiedän etten ole ihan terve, mutta mitä tämä on. Tiedän että oikea osoite olisi psykologi ja olen työn puolesta käymässäkin vastaanotolla. Näistä en pysty puhumaan, häpeän itseäni aivan pohjattomasti. En ole kertonut tarkalleen tästä kenellekkään, vähän miesystävälle/parhaalle ystävälle mutta olen jättänyt suuren osan pois.
Kehitän ajoittain jonkinlaisen ehkäpä pakkomielteen puoli tuntemattomiin ihmisiin. Kyllä minulla on heihin aina jokin kytkös ja he vaikuttavat elämääni, eli ihan "randomeista" ei ole kyse. En muista koska ensimmäiset tällaiset jutut ovat alkaneet, ehkä ylä-asteella. Olen nyt lähes 30v.
Olen aina stalkannut poikaystävieni/miesystävieni eksät netistä. Facebookin katsominen ei riitä, selaan koko googlehaun, kuvahaun yms, ihan kaiken. En voi lopettaa. Tuntuu ettei tämä ole tahdonalaista, kun tajusin että tämä ei ole normaalia päätin etten tee näin. Pystyn jonkin aikaa olla katsomatta menneisyyteen esim aloittaessani suhteen mutta viimeistään kuukauden jälkeen etsin kaiken mahdollisen tiedon. En tiedä onko tällainen yleistä tai normaalia mutta ainakin ahdistaa niin paljon, ettei siltä tunnu... Voihan tämä olla ihan tavallistakin ja kuvittelen sen pakko-oireeksi.
Ensimmäinen jumiutuminen, mikä vaikutti oikeasti omaan hyvinvointiini tuli kuitenkin 20-21 vuotiaana ja kesti n. 6 vuotta. Tämä alkoi siitä, että silloisen avopuolisoni paras ystävä, jonka kanssa oltiin paljon tekemisissä lyttäsi minua jatkuvasti eikä poikaystäväni tukenut minua yhtän ja väitti minun kuvittelevan. Tällä kaverilla oli tyttöystävä, joka oli hyvin hyvin ujo ja sulkeutunut. Itse olen ulospäinsuutautunut ja haluan aina päästä hyviin väleihin ihmisten kanssa. En oikein päässyt tuon tyttöystävän lähelle, hän ei juuri puhunut eikä hänestä saanut mitään irti. Kun hän istui hiljaa porukassa meitin pakonomaisesti mitä hän ajattelee. Aloin kaivaa tietoa, hänen ystävät, mielenkiinnonkohteet ja kaiken mahdollisen.Tyttöystävä asui muualla ja kävi viikonloppuisin kaupungissamme. Tuo poikaystäväni kaveri asui kanssamme samassa talossa. Saatoin katsoa netistä junien aikataulut, ja päätellä millä junalla tuo pakkomielteeni kohde tulee, istuin parvekkeella ja odotin jopa 3h että näin hänen kävelevän asuintaloomme. Saatoin myöhästyä tärkeistäkin jutuista koska en voinut lähteä ennenkuin tiesin että hän on tullut. En olisi ikinä päässyt tilanteesta irti jos tämä pariskunta ei olisi muuttanut toiselle puolen suomea. Yhteydet heihin katkesivat lähes täysin. Kesti monta kuukautta että jokapäiväinen levottomuus siältäni hävisi. Mutta lopulta se katosi kyllä.
Nyt olen alannut seurustella miehen kanssa, jonka kanssa olen ollut ystävä vuosikaudet. Luonnollisesti tiedän KAIKKI hänen eksänsä. Tiesin että tämä asetelma on hankala ja minun täytyy pitää itseni "kurissa". Kuitenkin hänen viimeinen oikeasti vakava pidempi suhde ( oli kihloissa) tuottaa tuskaa. En oikein tiedä onko tämä mustasukkaisuutta vai onko tämä joku ocd muoto. Jos en olisi ennen jumittanut ihmisiin ajattelisin olevani vain tosi mustasukkainen mutta en tiedä onko minulla joku pakko-oire juttu...
En ole mustasukkainen, pikemminkin kehitän jonkin ihailun ja uteliaisuuden henkilöihin, haluan tietää heidän mielipiteensä, unelmansa ja ihan kaiken. Kumppanin eksän kohdalla tietysti liittyy vertailua itseeni, mutta tästä huolimatta pidän tätä erillisenä asiana kumppanistani. Luotan häneen enkä tunne pelkoa että hän kiinnostuisi muista. Silti tämä eksän tarkkailu vaivaa.
Kommentit (50)
Oletko siis hyvin siisti ja pedantti 'kontrollifriikki' ihminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä enemmän kirjoitat, sitä enemmän olen persoonallisuushäiriön suunnalla. Niihin liittyy pakko-omaiset ajattelut ja ajatuksien seuraaminen ym.
Vierailija kirjoitti:
Oletko siis hyvin siisti ja pedantti 'kontrollifriikki' ihminen?
Ap taisi sanoa, ettei ole. Pikemminkin jopa päinvastoin.
Joku kysyi onko traumoja tai perhesuhteista. Itse ajattelisin tulevani ihan normi perheestä, sehän outoa on. Joo ei meillä ollut täydellistä. Mutta kuulee niitä tarinoita missä on kuristettu äitiä ja hakattu lapsia, hylätty pitänyt valita puolia sun muuta. Ei minulla ole tälle syytä tai selitystä.
Vanhemmillani oli aivan hirveä avioliitto mutta he yrittivät aina pitää meidät lapset erossa heidän ongelmistaan, eikä meille puhuttu riidoista tai meidän nähden ei juurikaan edes korotettu ääntä. Myöskään väkivaltaa ei ollut. Heillä oli hyvin jäiset välit, isä oli aina tosi etäinen ja vetäytyvä persoona ( hän on kyllä traumatisoitunut lapsena pahoinpitelyistä, kuulin aikuisena äidiltäni), mutta ihan hyvä ja lempeä isä. Isä ja äiti pitivät joskus parin kuukaudenkin mykkäkouluja. Niiden ei toki pitänyt lapsille näkyä mutta kyllä minä vanhempina huomasin millanen suhde heillä oli. Lopulta kun lapset muuttivat kotoa vanhemmat erosivat. Mielestäni ihan tavallinen eikä kovin dramaattinen tarina. Isään minulla oli huonot välit aina, ei vain persoonat kohdanneet. Näkyi syyttelynä, vittuiluna esim painostani. Olen räiskyvä ja temperamenttinen eikä isä ketsänyt tätä. Ja koska hänkään ei osaa kommunikoida pyysi hän aina anteeksi antamalla rahaa mitä taas inhosin. Mutta eihän kenelläkään täydellistä ole. Muistan lapsena saaneeni olla syliss ja halauksia, molemmat vanhemmat leikkivät kanssani. Myös sisarusten kanssa leikin ja olin pikkulapsena ihan läheinen, ainut että sain lapsena aivan jäätäviä raivareita jossa keitin ihan täysin ylikierroksille. Muistan pienenä itsekin joskus säikähtäneeni sitä että kävin niin raivolla pikkuveljeni kimppuun, päässä sumeni täysin. Olin siis ehkä 6v, kyllähän lapset tappelevat... Äidiltäni olen kysellyt näistä asoista varovasti kun koen olevani jotenkin erilainen, ja hän sanoo että tiesi minun ollessani lapsi että joku on huonosti, mutta neuvola ei reagoinut tähän. Äitini on lastenhoitaja että on nähnyt kyllä paljon lapsia....
Minulla ei käytännössä ole ollut oikeasti perhettä kotoa muuton jälkeen. En ole kokenut sitä silti raskaasti, on helpompaa ollakin tällaisissa etäisissä väleissä. Emme koskaan ollut sellainen perhe joka keskustelee asioista, elettiin vain yhdessä. Nyt kun olen käynyt poikaystävän vanhemmilla olen huomannut miten läheisiä joissakin perheissä ollaan, en ole edes tajunnut asiaa joten ei se minulle traumoja ole aiheuttanut.
Ensimmäisen poikaystävän kanssa joskus 19 vuotiaana sattui kerran kun oltiin erottu että tulin n. 3 promillen humalassa kotiin ja muistikuvat on aika hatarat. Muistan että saatoin itse tehdä aloitteen ja sitten yritinkin kieltäytyä, mutta seksiä harrastettiin. En sanoisi tätä hyväksikäytöksi kun asiaa en muista kunnolla ja itsekin olin aluksi mukana. En edes tiedä onnistuinko muodostamaan oikeasti ymmärrettävän kieltäytymisen suustani ulos.
ADD on siis ihan erillinen asia. Läheiset ja työkaverit epäilevät, testeistä tulee aika paljon pisteitä. Se nyt ei varmaan tähän muihin ihmisiin jumittamiseen tosiaan liity... Mietin vain poissulkevatko nämä aina toisensa heti. ADD jos sitä nyt edes on, näkyi lapsena ja teki kasvattamisestani helvetillistä vanhemmilleni, ja sitä kautta olen saanut aika paljon pienestä asti negatiivista palautetta ja kieltoja. vaikuttaahan se itsetuntoon ja siihen millaisen kuvan itsestään muodostaa, mutta olen työstänyt näitä asioita.
Pakkoollapöpi kirjoitti:
Joku kysyi onko traumoja tai perhesuhteista. Itse ajattelisin tulevani ihan normi perheestä, sehän outoa on. Joo ei meillä ollut täydellistä. Mutta kuulee niitä tarinoita missä on kuristettu äitiä ja hakattu lapsia, hylätty pitänyt valita puolia sun muuta. Ei minulla ole tälle syytä tai selitystä.
Vanhemmillani oli aivan hirveä avioliitto mutta he yrittivät aina pitää meidät lapset erossa heidän ongelmistaan, eikä meille puhuttu riidoista tai meidän nähden ei juurikaan edes korotettu ääntä. Myöskään väkivaltaa ei ollut. Heillä oli hyvin jäiset välit, isä oli aina tosi etäinen ja vetäytyvä persoona ( hän on kyllä traumatisoitunut lapsena pahoinpitelyistä, kuulin aikuisena äidiltäni), mutta ihan hyvä ja lempeä isä. Isä ja äiti pitivät joskus parin kuukaudenkin mykkäkouluja. Niiden ei toki pitänyt lapsille näkyä mutta kyllä minä vanhempina huomasin millanen suhde heillä oli. Lopulta kun lapset muuttivat kotoa vanhemmat erosivat. Mielestäni ihan tavallinen eikä kovin dramaattinen tarina. Isään minulla oli huonot välit aina, ei vain persoonat kohdanneet. Näkyi syyttelynä, vittuiluna esim painostani. Olen räiskyvä ja temperamenttinen eikä isä ketsänyt tätä. Ja koska hänkään ei osaa kommunikoida pyysi hän aina anteeksi antamalla rahaa mitä taas inhosin. Mutta eihän kenelläkään täydellistä ole. Muistan lapsena saaneeni olla syliss ja halauksia, molemmat vanhemmat leikkivät kanssani. Myös sisarusten kanssa leikin ja olin pikkulapsena ihan läheinen, ainut että sain lapsena aivan jäätäviä raivareita jossa keitin ihan täysin ylikierroksille. Muistan pienenä itsekin joskus säikähtäneeni sitä että kävin niin raivolla pikkuveljeni kimppuun, päässä sumeni täysin. Olin siis ehkä 6v, kyllähän lapset tappelevat... Äidiltäni olen kysellyt näistä asoista varovasti kun koen olevani jotenkin erilainen, ja hän sanoo että tiesi minun ollessani lapsi että joku on huonosti, mutta neuvola ei reagoinut tähän. Äitini on lastenhoitaja että on nähnyt kyllä paljon lapsia....
Minulla ei käytännössä ole ollut oikeasti perhettä kotoa muuton jälkeen. En ole kokenut sitä silti raskaasti, on helpompaa ollakin tällaisissa etäisissä väleissä. Emme koskaan ollut sellainen perhe joka keskustelee asioista, elettiin vain yhdessä. Nyt kun olen käynyt poikaystävän vanhemmilla olen huomannut miten läheisiä joissakin perheissä ollaan, en ole edes tajunnut asiaa joten ei se minulle traumoja ole aiheuttanut.
Ensimmäisen poikaystävän kanssa joskus 19 vuotiaana sattui kerran kun oltiin erottu että tulin n. 3 promillen humalassa kotiin ja muistikuvat on aika hatarat. Muistan että saatoin itse tehdä aloitteen ja sitten yritinkin kieltäytyä, mutta seksiä harrastettiin. En sanoisi tätä hyväksikäytöksi kun asiaa en muista kunnolla ja itsekin olin aluksi mukana. En edes tiedä onnistuinko muodostamaan oikeasti ymmärrettävän kieltäytymisen suustani ulos.
ADD on siis ihan erillinen asia. Läheiset ja työkaverit epäilevät, testeistä tulee aika paljon pisteitä. Se nyt ei varmaan tähän muihin ihmisiin jumittamiseen tosiaan liity... Mietin vain poissulkevatko nämä aina toisensa heti. ADD jos sitä nyt edes on, näkyi lapsena ja teki kasvattamisestani helvetillistä vanhemmilleni, ja sitä kautta olen saanut aika paljon pienestä asti negatiivista palautetta ja kieltoja. vaikuttaahan se itsetuntoon ja siihen millaisen kuvan itsestään muodostaa, mutta olen työstänyt näitä asioita.
Ei kuulosta tuo lapsuutesi ADD:lta. Ehkä ADHD:lta.
Toivotko, että sinulla on ADD? Koska saan sellaisen kuvitelman tekstistäsi, kuin haluaisit, että sinulla on jompi kumpi kirjoittamista sairauksista.
Ja nettipisteistä nyt kaikki saa paljon pisteitä ADD:n kanssa, koska ADD:ssä on paljon oireita, mitkä liittyvät muihinkin mielenterveydellisiin sairauksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki joku voi olla myös tilapäisesti fiksoitunut johonkin ihmiseen, jos tuo ihminen vaikka aiheuttaa sulle harmia. Narsisti vaikka, mutta tuo mitä kuvaat tuo 'tarkkailu' ei ole normaalia, eikä kuulu OCD:en. Ymmärtäisin, jos tuo vieras olis tulossa sulle, että kyyläisit niitä aikatauluja, mutta kun ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahdollinen ADD siis näkyi lapsena siten että olin TÄYSIN oman pääni sisällä. Tämä perustu äidin kertomaan, en itse muista oikein mitään. Leikin tuntikausia yksin enkä kyennyt lopettamaan tekemistäni jos siihen ei tullut joku täysin väliin. Äiti sanoo että minua ei tahtonut saada tekemään mitään, siis nimenomaa aloittamaan, mutta kun jokin kiinnosti minua ei saanut lopettamaan. Minut kuulemma syötettiin 6 vuotiaaksi koska en kyennyt istumaan paikallani tuolissa TAI pidin lusikkaa tunnin puolivälissä matkalla suuhun. Minun takiani myöhästyttiin paljon kun siirtyminen minnekään oli hankalaa, pukeminen, riisuminen yms. En suostunut nukkumaan, univaikeudet muistan itsekin kun illalla sänkyyn rauhoittuminen oli niin tuskallista. Olin kuitenkin enemmän semmoinen hidas ja jumi kuin vilkas. Minulla oli ja on yhä todella vilkas ja runsas mielikuvitus ja olen luova. Äiti sanoi jossain vaiheessa epäilleensä onko minulla jokin epilepsian muoto kun olen niin poissa-oleva :D saatoin jäädä tuijottamaan tyhjään ja puhella itsekseni.
KOulu ikäisenä kaikki oli tuskaa alusta alkaen. En kyennyt istumaan luokassa ja jos kykenin katsoin ikkunasta pihalle haaveillen omiani. Opetus meni ihan ohi. Tavarat hukassa, aina myöhässä. Kerran menin pyjamassa kouluun kun unohdin vaihtaa vaatteet, taisi olla 3. luokka. Tuli myös aika paljon sitä palautetta että on erilainen, ei osaa, pitäisi sitä ja tätä. Minua pidettiin myös kovapäisenä, äiti sanoi että oli taistelutahtoa. Minusta tuntuu jälkikäteen että se taistelutahto oli enemmän sitä että en vain kuullut mitä minulta haluttiin kun päään mahtui vain omat ajatukset ja sitten tulikin jo riita kun vaadittiin enkä pystynyt keskittymään siihen mitä olisi pitänyt tehdä. Ylä-astehan oli suoraa helvettiä koulukiusaamisen vuoksi. Onneksi oli pari hyvää kaveria. Minulla on tutkittu ja diagnosoitu keskivaikea lukihäiriö, mikä teki oikeasti hankalaa oppimisesta.
Lähtemiset on yhä vaikeita ja kouluissa myöhästyin ihan jokaiselta tunnilta, en vain aamuisin. Aina jälki-istunnoissa myöhästelystä. Olen aivan tajuttoman sotkuinen. Nykyään ehkä häpeämisen kautta pystyn pitää jonkinlaista järjestystä yllä mutta pienenä sängystäni löytyi kerran esimerkiksi mandariineja :DD ( äiti nauraa tälle yhä). Kun pitäisi lähteä jonnekin jumitan tekemään jotain muuta vaikka tiedän että myöhästyn ja se ahdistaa.
Mikään ei yhäkään pysy tallessa. Työelämässä teen tupla työn kun tarkistan jälkiäni etten tekisi virheitä, silti unohtelen asioita. Työkaverit teki kerran vitsillä minulle adhd testin. Kun kirjoitan jotain saattaa jäädä ihan sanan kirjoitus kesken kun huomio siirtyy jonnekin muualle.
Myös hahmotushäiriö on sen lukihäiriön lisäksi, mutta ne kulkevat muutenkin yhdessä. Se tavaroiden hukkumienn voi olla hahmottamisen ongelmaa. Hahmotushäiriö on ihan diagnosoitu sen lukihäiriön kassa.
Olen yhä sitä mieltä, ettei tuo lapsuutesi kuulosta ADD:lta, vaikka toki ADD:n oireita on. Suosittelen katsomaan persoonallisuushäiriöiden puoleen, vaikka ne ei ehkä kuulosta niin muodissa olevilta mielenterveyshäiriöiltä, kuten ADD ja OCD on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En varsinaisesti toivo että olisi mitään näistä. ADD tuntui sopivalta kun siitä luin ja sitä haluaisi jonkin selityksen sille miksi on niin kummallinen ja erilainen. Ja miksi kaikki tuntuu olevan niin vaikeaa aina. Äiti sen ADD taisi ihan ensiksi mainita. Minun on vaikea hyväksyä itseäni ja toivoisin etten saisi mitään diagnoosia, mutta en taida kyllä olla ihan puhtailla papereilla elämässä... Sinne psykologille on niin vaikea mennä ja näistä puhua kun haluan olla täydellinen, en halua olla viallinen. Persoonallisuushäiriöitä joskus mietin, lähinnä epävakaata. Tapasin työn kautta (sosiaaliala) 2 epävakaata henkilöä ja totesin että no höpsis vain, en ole. Ei minulla ole mitään kovin näkyvää ulospäin, en ole holtiton. Enemmän jumitan, jumitan suhteisiin, jumitan samoihin harrastuksiin enkä pysty muuttamaan mitään tai luopumaan mistään. Että vaikka temperamenttia on niin impulsiivinen en ole. Mutta en tiedä, kai se voi joku persoonallisuushommakin olla, ne vain vaativat yleensä syntyäkseen trauman eikä sellaista ole. Enkä haluaisi kyllä olla personallisuushäiriöinen, se on ikävä rasti...
Muutenkin kuulostaa tuo tarinasi ihan yliampuvalta ADD:n suhteen, eli ihan kuin olisit keksinyt osan ihan vain saadaksesi diagnoosin. Myöhästely jokaiselta tunnilta ja pyjamassa meno kouluun kuulostaa jo joltain vakavalta muistihäiriöltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yhä sitä mieltä, ettei tuo lapsuutesi kuulosta ADD:lta, vaikka toki ADD:n oireita on. Suosittelen katsomaan persoonallisuushäiriöiden puoleen, vaikka ne ei ehkä kuulosta niin muodissa olevilta mielenterveyshäiriöiltä, kuten ADD ja OCD on.
Vohan se lapsuus olla vain osa persoonallisuutta, siis vaikkei olisi yhtään mitään häiriötä. Persoonallisuushäiriöitähän ei juuri diagnosoida alle 20 vuotiailla eli lapsilla niitä ei esiinny. Ne vaativat yleensä lapsuudessa koetun rajun hylkäämisen kokemuksen ja pahoja tapahtumia kiintymyssuhteiden kannalta. Pers. häiriö kehittyy kun koko ihaminen tavallaan menee rikki, persoonallisuus hajoaa ja siihen tulee "vika".
En kiellä etteikö voisi olla, olen niin pihalla tästä että voi tämä olla mitä vain. Tai sitten olen vain vainoharhainen ja ihan tavallinen oikeasti.
Pakkoollapöpi kirjoitti:
En varsinaisesti toivo että olisi mitään näistä. ADD tuntui sopivalta kun siitä luin ja sitä haluaisi jonkin selityksen sille miksi on niin kummallinen ja erilainen. Ja miksi kaikki tuntuu olevan niin vaikeaa aina. Äiti sen ADD taisi ihan ensiksi mainita. Minun on vaikea hyväksyä itseäni ja toivoisin etten saisi mitään diagnoosia, mutta en taida kyllä olla ihan puhtailla papereilla elämässä... Sinne psykologille on niin vaikea mennä ja näistä puhua kun haluan olla täydellinen, en halua olla viallinen. Persoonallisuushäiriöitä joskus mietin, lähinnä epävakaata. Tapasin työn kautta (sosiaaliala) 2 epävakaata henkilöä ja totesin että no höpsis vain, en ole. Ei minulla ole mitään kovin näkyvää ulospäin, en ole holtiton. Enemmän jumitan, jumitan suhteisiin, jumitan samoihin harrastuksiin enkä pysty muuttamaan mitään tai luopumaan mistään. Että vaikka temperamenttia on niin impulsiivinen en ole. Mutta en tiedä, kai se voi joku persoonallisuushommakin olla, ne vain vaativat yleensä syntyäkseen trauman eikä sellaista ole. Enkä haluaisi kyllä olla personallisuushäiriöinen, se on ikävä rasti...
Totesit, ettet ole epävakaa persoonallisuus, koska tapasit jopa 2 henkilöä, jolla sellainen on? Kai tiedät, että persoonallisuushäiriöt kuten epävakaa näkyy ihmisissä ihan eritavalla.
Myös psykologi ei tee testejä ADD:n suhteen. Jos oikeasti haluat lähteä itseäsi tutkimaan niin oikea osoite on psykiatri.
Ja olethan sinä lapsuudessasi ollut impulsiivinen. Kirjoitit, että olet suuttunut niin paljon että itsekin olet sitä säikähtänyt. Tunnut kirjoittavan ristiriitaan joissakin postauksissasi. Vai eikö ole impulssiivista mennä stalkkaamaan jotakin juna-asemalle? Ja näissä tulee hyvin ilmi, miten mielummin haluat olla ADD kuin persoonallisuushäiriö. Voin kuitenkin sinulle sanoa tämän, että joudut elämässäsi vielä suurempaan ongelmiin, jos yrität kiertelemällä ja kaartelemalla saada itsellesi jonkun diagnoosin mitä sinulla oikeasti ei ole, milloin oikea diagnoosi jää saamatta etkä saa oikeanlaista hoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakkoollapöpi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yhä sitä mieltä, ettei tuo lapsuutesi kuulosta ADD:lta, vaikka toki ADD:n oireita on. Suosittelen katsomaan persoonallisuushäiriöiden puoleen, vaikka ne ei ehkä kuulosta niin muodissa olevilta mielenterveyshäiriöiltä, kuten ADD ja OCD on.
Vohan se lapsuus olla vain osa persoonallisuutta, siis vaikkei olisi yhtään mitään häiriötä. Persoonallisuushäiriöitähän ei juuri diagnosoida alle 20 vuotiailla eli lapsilla niitä ei esiinny. Ne vaativat yleensä lapsuudessa koetun rajun hylkäämisen kokemuksen ja pahoja tapahtumia kiintymyssuhteiden kannalta. Pers. häiriö kehittyy kun koko ihaminen tavallaan menee rikki, persoonallisuus hajoaa ja siihen tulee "vika".
En kiellä etteikö voisi olla, olen niin pihalla tästä että voi tämä olla mitä vain. Tai sitten olen vain vainoharhainen ja ihan tavallinen oikeasti.
Täydellistä tietämystä persoonallisuushäiriöiden kehittymisestä ei tällä hetkellä ole. Siihen ei myöskään kuulu juuri tuollainen tietty kaava, millä ne kehittyvät. Ja on myös väärin sanoa, ettei persoonallisuushäiriötä alle 20v esiintyisi. Mistä ihmeestä olet tälläistä tietoa vetänyt?
Vierailija kirjoitti:
Muutenkin kuulostaa tuo tarinasi ihan yliampuvalta ADD:n suhteen, eli ihan kuin olisit keksinyt osan ihan vain saadaksesi diagnoosin. Myöhästely jokaiselta tunnilta ja pyjamassa meno kouluun kuulostaa jo joltain vakavalta muistihäiriöltä.
No enpä keksinyt. Ei se pakosti ole ADD, mutta outoahan se on. Pyjamalle selitys voi olla ihan se hahmotushäiriökin, ja minua ei kinnostanut lapsena ulkonäköni tippaakaan. Myöhästely oli ylä-asteella, jolloin välitunnit oli vähemmän valvottuja ja lähdettiin joskus koululta poiskin tuntien välissä, eikä kiinnostanut mennä takaisin ajoissa. Kuten sanoin koulu oli minulle paska paikka, eikä kiinnostanut tippaakaan vaikka myöhästyinkin. Olen toisaalta nykyään aika hyvin organisoitu varsinkin verrattuna nuoruuteen, en tiedä voiko hallinnassa kehittyä näin jos on tarkkaavaisuushäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Pakkoollapöpi kirjoitti:
En varsinaisesti toivo että olisi mitään näistä. ADD tuntui sopivalta kun siitä luin ja sitä haluaisi jonkin selityksen sille miksi on niin kummallinen ja erilainen. Ja miksi kaikki tuntuu olevan niin vaikeaa aina. Äiti sen ADD taisi ihan ensiksi mainita. Minun on vaikea hyväksyä itseäni ja toivoisin etten saisi mitään diagnoosia, mutta en taida kyllä olla ihan puhtailla papereilla elämässä... Sinne psykologille on niin vaikea mennä ja näistä puhua kun haluan olla täydellinen, en halua olla viallinen. Persoonallisuushäiriöitä joskus mietin, lähinnä epävakaata. Tapasin työn kautta (sosiaaliala) 2 epävakaata henkilöä ja totesin että no höpsis vain, en ole. Ei minulla ole mitään kovin näkyvää ulospäin, en ole holtiton. Enemmän jumitan, jumitan suhteisiin, jumitan samoihin harrastuksiin enkä pysty muuttamaan mitään tai luopumaan mistään. Että vaikka temperamenttia on niin impulsiivinen en ole. Mutta en tiedä, kai se voi joku persoonallisuushommakin olla, ne vain vaativat yleensä syntyäkseen trauman eikä sellaista ole. Enkä haluaisi kyllä olla personallisuushäiriöinen, se on ikävä rasti...
Totesit, ettet ole epävakaa persoonallisuus, koska tapasit jopa 2 henkilöä, jolla sellainen on? Kai tiedät, että persoonallisuushäiriöt kuten epävakaa näkyy ihmisissä ihan eritavalla.
Myös psykologi ei tee testejä ADD:n suhteen. Jos oikeasti haluat lähteä itseäsi tutkimaan niin oikea osoite on psykiatri.
Ja olethan sinä lapsuudessasi ollut impulsiivinen. Kirjoitit, että olet suuttunut niin paljon että itsekin olet sitä säikähtänyt. Tunnut kirjoittavan ristiriitaan joissakin postauksissasi. Vai eikö ole impulssiivista mennä stalkkaamaan jotakin juna-asemalle? Ja näissä tulee hyvin ilmi, miten mielummin haluat olla ADD kuin persoonallisuushäiriö. Voin kuitenkin sinulle sanoa tämän, että joudut elämässäsi vielä suurempaan ongelmiin, jos yrität kiertelemällä ja kaartelemalla saada itsellesi jonkun diagnoosin mitä sinulla oikeasti ei ole, milloin oikea diagnoosi jää saamatta etkä saa oikeanlaista hoitoa.
Näkyy eri tavoin mutta en ole lukenut vielä yhtäkään tarinaa jossa epävakaa ei toimisi. Kun minä en tee oikein mitään rajua elämässäni, sellaisia muutoksia. Ei holtitonta rahankäyttöä, on vain pitkiä vakaita parisuhteita, ystävät on olleet samat jo 20 vuotta, olen muuttanut 4 elämässäni 60km sätteellä, kynyt koulut loppuun, ollut samassa työpaikassa yli 5 vuotta. Toisaalta tämä ei sovi kyllä siihen tarkkaavaisuudenkaan häiriöön että kykenee säilyttämään asiat samoina ja toteuttamaan rutiinia.
Niin mitä se impulsiivisuus tarkoittaa? Ajattelin itse siis sellaista.... äkkinäistä päätöksentekoa ja toimintaa. Suuttumisen olen ajatellut olevan temperamenttia, enää en kyllä ole ihan niin kiivas kun 6 vuotiaana :D mutta ajattelin temperamenttisuuden ja impulsiivisuuden olevan eri asioita. Ja en ole mennyt asemalle stalkkaamaan. Olin jumissa henkilöön joka tosiaan vietti aikaa samassa kerrostalossa olevan ystävän luona ja seurasin omalta parvekkeelta hänen menoaan, sairastahan se oli mutta impulsiivista? ei kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Pakkoollapöpi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yhä sitä mieltä, ettei tuo lapsuutesi kuulosta ADD:lta, vaikka toki ADD:n oireita on. Suosittelen katsomaan persoonallisuushäiriöiden puoleen, vaikka ne ei ehkä kuulosta niin muodissa olevilta mielenterveyshäiriöiltä, kuten ADD ja OCD on.
Vohan se lapsuus olla vain osa persoonallisuutta, siis vaikkei olisi yhtään mitään häiriötä. Persoonallisuushäiriöitähän ei juuri diagnosoida alle 20 vuotiailla eli lapsilla niitä ei esiinny. Ne vaativat yleensä lapsuudessa koetun rajun hylkäämisen kokemuksen ja pahoja tapahtumia kiintymyssuhteiden kannalta. Pers. häiriö kehittyy kun koko ihaminen tavallaan menee rikki, persoonallisuus hajoaa ja siihen tulee "vika".
En kiellä etteikö voisi olla, olen niin pihalla tästä että voi tämä olla mitä vain. Tai sitten olen vain vainoharhainen ja ihan tavallinen oikeasti.
Täydellistä tietämystä persoonallisuushäiriöiden kehittymisestä ei tällä hetkellä ole. Siihen ei myöskään kuulu juuri tuollainen tietty kaava, millä ne kehittyvät. Ja on myös väärin sanoa, ettei persoonallisuushäiriötä alle 20v esiintyisi. Mistä ihmeestä olet tälläistä tietoa vetänyt?
Kiinnostavaa ettei tiedetä, en tiennytkään tällaista. En ole kyllä super perehtynyt asiaan. Olen keksinyt tuon kuvauksen psykoterapeutin vastaanotolla, jossa olin asiakkaan kanssa. Työskentelen sosiaalialalla, en toki yleensä tällaisten asioiden parissa. Psykoterapeutti myös sanoi asiakkaalleni että persoonallisuushäiriötä ei olisi voitu diagnosoida asiakkaani ollessa nuorempi ( teini), koska diagnoosi virallisesti annetaan vasta 18-20 vuotiaana aikaisintaan, koska silloin katsotaan persoonallisuuden kehittyneen loppuun. Tai jotain sellaista. En ole mikään terapeutti enkä ole perehtynyt, toistan vain kuulemaani ja voin olla väärässä tai ymmärtänyt väärin. Ehkä se oli sitten joku pilipalitohtori.
Pakkoollapöpi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutenkin kuulostaa tuo tarinasi ihan yliampuvalta ADD:n suhteen, eli ihan kuin olisit keksinyt osan ihan vain saadaksesi diagnoosin. Myöhästely jokaiselta tunnilta ja pyjamassa meno kouluun kuulostaa jo joltain vakavalta muistihäiriöltä.
No enpä keksinyt. Ei se pakosti ole ADD, mutta outoahan se on. Pyjamalle selitys voi olla ihan se hahmotushäiriökin, ja minua ei kinnostanut lapsena ulkonäköni tippaakaan. Myöhästely oli ylä-asteella, jolloin välitunnit oli vähemmän valvottuja ja lähdettiin joskus koululta poiskin tuntien välissä, eikä kiinnostanut mennä takaisin ajoissa. Kuten sanoin koulu oli minulle paska paikka, eikä kiinnostanut tippaakaan vaikka myöhästyinkin. Olen toisaalta nykyään aika hyvin organisoitu varsinkin verrattuna nuoruuteen, en tiedä voiko hallinnassa kehittyä näin jos on tarkkaavaisuushäiriö.
Eli kyseessä ei ollut se, että olisit ollut huolimaton, et vain välittänyt. Tällä ei ole mitään tekemistä ADD:n kanssa vaan yhä viittaa enemmän sinne persoonallisuushäiriöihin. Voihan se tottakai olla, että sinulla on kummatkin, mutta jo ihan vain sen mukaan mitä olet kirjoittanut, miten elämäsi on ollut hyvin epävakaata ei se kuulosta yhä ADD:lta tai pelkästään siltä. En toki ole psykiatri tai voi sinua diagnisoida, mutta itselläni on ADD eikä kirjoittamasi kuulosta esim siltä, mitä itse koin lapsuudessani tai aikuisuudessa.
Ei kuulosta ADD:ltä. Me ei olla noin sekaisin, pelkästään vähän hajamielisiä. Anteeksi.
Kiitos järkevistä vastauksista vaikka aihe on vähän tallainen!
Sehän on vähän arvailua mitä tämä on, mutta kai muukin voi aiheuttaa pakonomaisuutta kun juuri OCD? On ihan selvää että minulla on muiden ihmisten kanssa ongelmia ja pakonomaista toimintaa jota en hallitse. Päätin kun tämä suhde alkoi etten takerru miehin eksiin ( siis ajatustasolla). Mietin ihan joka päivä kuitenkin millainen miehen suhde edelliseen on ollut ja millainen se edellinen tyttöystävä oli, millainen minun pitäisi olla.
Minulla on maailman paras mies, toki meillä on tosi pitkä histria ja luottamussuhde kun ollaan oltu ihan ystäviä. Hän on persoonana tosi vakaa ja järkkymätön eikä paljon minun törttöilyt ja ailahtelevaisuus hetkauta, olen vielä varmistanut välillä ahdistanko häntä. Luotan hänen arviohinsa, hän on aika tarkkanäköinen ja hän sanoi ihan seurustelun alussa että minulla on iso ongelma luottamisen kanssa, kontrolloimisessa ( hänkin puhui siis korostuneesta itsekontrollista) ja hylkäämisen pelon kanssa. Suhteemme on parantunut ja hänen kanssaan koen vähemmän noita pelkoja kun muiden ihmisten kanssa. Kuitenkin hänkin huomioi heti alussa asian. Luotan mieheen myös tunnetasolla, en pelkää hänen tunteidensa ailahtelua, uskon että hän pitää minusta oikeasti. Olen silti aivan helvetin mustasukkainen, kuten joku sanoikin. En kyllä pura sitä mieheen mutta olen silti, kuten joku kommentoi sairaalloisen mustasukkainen.
Seksi on aluksi hankalaa uuden kumppanin kanssa. En ikinä voisi harrastaa yhden illan juttuja kun en kestä ihmisiä lähelläni. En pysty jäädä makoilemaan toisen viereen suhteen alussa, nyt tilanne on jo toinen.