Seksuaalisesti lapsena hyväksikäytetyt

Olet niin säälittävä otsikko kuulu eri keskusteluun T.ap

Et selviä, koska tyttö on aina uhri. Feminismi vaatii niin.

Kannattaa nyt ainakin hakea oikeasti vertaistukea. Voisit vaikka terapeutilta kysellä näistä enemmän. Tällä palstalla ei ole asiallista keskustelua juuri mistään.

Olen 45v nainen.

Minua käytettiin hyväksi noin 5vuotiaana 1/2v.

Olen omasta mielestäni selviytynyt, ehkä sen vuoksi, että olen saanut jo 16v turvallisen puolison ja elämä on ollut tasaista.

En muistanut tapahtumaa vasta kuin 39v.

Mutta esim. Lapsia kohtaan olen ollut aina ihan kauhean suojelevainen. Nyt tietysti ymmärrän mistä johtuu.

Kävin myös terapiassa 2v.

Ja silloin kun rupesin muistamaan asiaa kehittelin tietysti aviokriisin. Onneksi oli kova hermoinen puoliso.

Pitää vaan käsitellä asia ja päästää sitten irti.

Ei voi koko ikäänsä surra asiaa ja parempi onkin elää elämää eteenpäin.

Kyllä siitä voi selvitä☺️

Juoksin n. 7 vuotta terapias, joka osittain pahensi tilannetta hyvistä terapeuteista huolimatta. Sitten mut ohjattiin traumaterapiaan. Ei yhtään synkannu terapeutin kans mut sitä 3 v ja pystyin jonkin verran saamaan itseäni mukaan normaalielämään.

Uhri ei saa selvitä! kirjoitti:

Et selviä, koska tyttö on aina uhri. Feminismi vaatii niin.

sano toi kaikille pojille ja nyt kasvaneille miehille joita käytettiin hyväksi. antifeministit on yhtä ällöttäviä kuin radikaalifeministit.

siihen pitää oikeasti uskoa että jonain päivänä se aurinko paistaa kohdalle, vaikka se ottaa ihan vtun koville.

itseäni ei ole, mutta parasta kaveria hyväksikäytettiin, ja sanoi että oli päätynyt siihen että joskus on ihan kauheaa mutta vuosien saatossa helpottuu, ja on onneksi päässyt siihen pisteeseen että joskus menee koko päivä tai parikin ohi sitä ajattelematta. :') itkettiin molemmat siinä sitten.

tällä palstalla aina menee vähän niin ja näin neuvoissa, mutta mä oikeasti toivon että jatkat selviytymistä (koska se on ihan päivittäinen asia joka jo tapahtuu!)

Olen selviytynyt.

Hyväksikäyttö tapahtui ollessani alle kouluikäinen, ehkä 4-5v.

Olin teininä stereotyyppinen hyväksikäytön uhri ja samalla tyypillinen "teiniangsti": pukeuduin useisiin löysiin vaatekerroksiin, viiltelin itseäni ja olin valtavan masentunut.

Ensimmäisen poikaystävän sain ollessani 16, mutta mitään seksuaalista en pystynyt hänelle tekemään (enkä sallinut minulle tehtävän) ennen kuin olin jo täyttänyt 18. Se oli kamalaa, menin täysin transsitilaan, pois tästä maailmasta. Olin täysin jännittynyt ja "ulkona". Tätä jatkui vaikka poikaystävät vaihtuivat kunnes olin 25-27v. Muu oireilu samanaikaisesti oli voimakasta itseinhoa ja -tuhoa, dysforiaa, jonka syytä en tajunnut kunnolla. Miksi luulin olevani huono tai paha tai likainen? En tiennyt, mutta siltä se tuntui.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet käänteentekeviä. Päästin uhriutumisesta irti, otin oman elämäni omaan hallintaani ja löysin kumppanin, jonka käsiin uskallan antaa itseni (edellisissä kumppaneissakaan ei mitään vikaa ollut, vain omassa suhtautumisessani). Terapia auttaa, lääkkeet ovat paikallaan, jos kaikki _oikeasti_ hajoaa, mutta muuten vain itsetutkiskelun, oppimisen, terapian ja oikeiden kysymysten kautta löytää sen mikä vapauttaa. 

Olin kerran jonkun uhri. Se ei tarkoita että olen aina jonkun uhri.

Kyllä se helpottaa, mutta menee enemmän kuin 4 vuotta terapiaa. Itsellä kohta 6 vuotta terapiaa takana, nyt alkaa helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Juoksin n. 7 vuotta terapias, joka osittain pahensi tilannetta hyvistä terapeuteista huolimatta. Sitten mut ohjattiin traumaterapiaan. Ei yhtään synkannu terapeutin kans mut sitä 3 v ja pystyin jonkin verran saamaan itseäni mukaan normaalielämään.

En usko että sun terapeutit oli sitten hyviä. Ne oli kivoja.

Hyvä terapeutti haastaa ja tekee sun olon epämukavaksi, mutta aina sun omilla ehdoilla ja asiat etenee. Jos mikään ei etene, terapeutti on huono.

Olet niin säälittävä kirjoitti:

Voiko tästä selviytyä? 4 vuotta terapiaa takana ja vieläkin on tosi vaikeita päiviä. Onko kenelläkään selviytymisen kokemusta oikeasti?

Mitä sun vaikeat päivät on? Ahdistusta, alakuloa? Vaikea mennä ulos, kohdata ihmisiä? Takaumia?

Vierailija kirjoitti:

Ihan höpö höpö juttuja nämä traumat jne. Osa on vietellyt nämä miehet ja esittävät uhria saadakseen miehen satimeen.

Niin lapsena vietelleet? Mene muualle provoamaan. Tajuatko että tässä on oikeasti sellainen aihe, jossa voit kommenteillasi jatkaa jonkun traumaa? Eri asia on ne aikuisten ahdisteluun keskittyvät ketjut, niissä voit spekuloida. Nyt puhutaan hyväksikäytöstä joka on tapahtunut lapsuudessa. Trollaamalla voit oikeasti rikkoa jonkun elämän. Toivottavasti et oikeasti toivo sitä.

Itseäni hyväksikäytettiin ikävuodet 6-18 vuotta, jatkuvaa hyväksikäyttöä läpi lapsuuden. Muuten oli perheessä huume- ja alkoholiongelmia sekä myös seksuaalisen väkivallan lisäksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

En ole terapioita käynyt enkä niitä kaipaa. Aikoinaan 19-vuotiaana kun olin hukassa ja etsin itseäni, muutin paljon eri puolilla Suomea, aloitin uusia työpaikkoja, tutustuin paljon uusiin ihmisiin. Tutustuin myös erääseen 50-vuotiaaseen rouvaan, jolla oli ollut omassa lapsuudessaan huonoja kokemuksia myös ja tavallaan sain häneltä voimaa selvitä (keskusteluista joita kävimme). Lisäksi parille uudelle tuttavuudelle pystyin myös ensimmäistä kertaa puhua tapahtumista kertaalleen. Ja ekaa kertaa elämässäni sain myös tuntemattomilta kehuja (pomoilta työsuorituksista, työkavereita ahkeruudesta, tuttavuuksilta ulkonäöstä ja ystäviltä huumorintajusta) ja kaikkein tärkeintä sain apua esim töissä tai kavereilta työmatkakyytejä joskus tmv. Tavallaan ekaa kertaa sain tuntea olevani hyvä tällaisena ja sain nähdä aivan uudenlaisen ja turvallisen maailman.

Toki myös sinä vuonna ryyppäsin, biletin ja poltin paljon ja tein yhtä sun toista, mutta elin elämääni.

Vuoden sitä kesti, ja sitten päätin että olen onnellinen. Menneisyyteni ei määritä minua, se vain on osa menneisyyttäni joka teki minusta minun, vahvan, itsenäisen ja empaattisen ihmisen. Päätin näyttää minua satuttaneille että saan hyvän elämän, ja toisaalta sain nähdä ettei heillä mennyt kovin hyvin niin en jaksanut edes vihata heitä.

Päätin vain saavuttaa asioita elämässäni, ja niinpä olen saanut ammatin, asunnon, auton, koiran, työpaikkoja, ystäviä yms ja elämäni on hyvää näin.

Lopulta ajattelen että itselläni auttoi ainakin oma asenteeni sekä AIKA.

Riippuu kai monesta tekijästä; miten "pahaa" hyväksikäyttö oli, millainen on oma "särkymiskynnys", onko elämä muuten balanssissa yms.

Itselläni hyväksikäyttöä tapahtui vain kerran ja silloinkin se oli vain käsin tapahtuvaa sukupuolielinten sivelemistä. Ihan vieraan miehen toimesta.  Kun olin 7-vuotias. Muistan kaiken kirkkaasti. Minulla oli kiltin tytön dilemma: tiesin ettei homma mennyt oikein, mutta toisaalta mies oli "auttanut" minua enkä siis kehdannut kieltäytyä. Mutta omasta mielestäni pääasia oli, ettei minua syytetty eikä moitittu mistään. Kerroin kotona miehestä, mutta en kertonut miten oikeasti kävi. Väitin että hän vaan "yritti". Näin selitin sen, miksi halusin suihkuun keskellä päivää.  Olin lopulta hyvinkin helpottunut siitä, että pääsin itse vähällä. Eikä minulle ole ikinä jäänyt tuosta mitään ahdistusta tai "traumaa".

Oikeastaan ainoa ongelma minkä nykyään näen, on se, että opin lapsena valehtelemaan ja värittämään totuutta taitavasti. Mutta siihen oli toki paljon muitakin syitä kuin tämä yksi tapaus. Koin vaan, ettei minua hyväksytä, jos en täytä vanhempieni odotuksia. Nykyään olen viisikymppinen, ja elän kyllä aikamoista kaksoiselämää. Osittain siksi, että tulin valinneeksi miehen, jolla on ÄITINI luonne; eli dominoi ja haluaa kontrolloida kaikkea mitä teen. No, elän oikeasti jossain muualla kuin kotona, peittelen ja valehtelen tekemisiäni. Ja ei, kyse ei ole pettämisestä. Olen aina ollut "uskollinen" sille paskiaiselle (en kyllä henkisesti, mutta fyysisesti).