Lue keskustelun säännöt.
Mikä tabu vanhuuden suunnittelu on?
21.02.2018 |
Keski-iän edetessä olen vetänyt ns. isot linjat valmiiksi, eli mitä aion tehdä asumiselleni, raha-asioilleni ja lopulle elämälleni sitten kun olen vanha.
Saan tästä ihmetteleviä katseita ja horinaa tyyliin" Mistä sitä vielä tietää" ja "Eihän sitä osaa vielä sanoa."
Miksi?
Eihän kukaan takaa että ne muutkaan elämän valinnat toteutuu. Onko vanhuus niin iso tabu vai eikö alle 40- vuotiaat osaa ajatella elämää kuin omakotitalo-ura- perhesektorilla? "Jos terveyttä riittää" ja "kotona niin kauan kuin voi" on aika hataria linjanvetoja.
Enkä aio viettää loppuelämääni pelkässä tylsyydessä, missä jokainen hengenveto olisi ennalta suunniteltu.
Kommentit (12)
No, kerro millaiset suunnitelmat olet tehny?
Omat on lähinnä jotain hajatelmia.
Ja puolison kanssa ei kyl saada mitään yhdessä sovittua.
Kun ei sitä sisämaassa olevaa merenrantamökkiäkään löydetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko tehnyt jo myös kuolinsiivouksen?
Itse olen ajatellut myydä omaisuuteni niin, että kaikki sopii isoon reppuun. Sitten menen vuokralle mahdollisimman pieneen koppiin Helsingissä vähäksi aikaa. Sitten laitan mahdolliset tavarat repusta johonkin varastoon ja lähden pienemmän repun kanssa kiertämään maailmaa. Eurooppa, USA, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti ja Japani. Tämän jälkeen palaan takaisin kopperoon vuokralle ellen jää jonnekin matkalle. Eihän sitä koskaan tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Oletko tehnyt jo myös kuolinsiivouksen?
Itse olen ajatellut myydä omaisuuteni niin, että kaikki sopii isoon reppuun. Sitten menen vuokralle mahdollisimman pieneen koppiin Helsingissä vähäksi aikaa. Sitten laitan mahdolliset tavarat repusta johonkin varastoon ja lähden pienemmän repun kanssa kiertämään maailmaa. Eurooppa, USA, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti ja Japani. Tämän jälkeen palaan takaisin kopperoon vuokralle ellen jää jonnekin matkalle. Eihän sitä koskaan tiedä.
Kuolinsiivousta voi ja pitääkin tehdä pitkin elämää. Ainakin jos omistaa sellaista tavaraa kuin minä. Minulla on jälkipolville ja arkistoihin yhtä sun toista, fyysistä ja ei-materiaa.
Aion nauttia elämästä päivä kerrallaan, harrastaa, mökkeillä, olla enemmän ilo kuin riesa, toivottavasti. Jaan ennakkoperintöä enkä asu enää edes rivarissa, jos hyvin käy. Goodbye taloyhtiön kokoukset ja säännöt, mökilläni auraan lumet mihin haluan!
En lykkää ikäviä velvollisuuksia, vaan hoidan ne alta pois.
Kirjoitan. Hoidan sukulaissuhteet ajan tasana.
Joka päivä voi olla jokin juhlan ja pikku nautinnon aihe. Haluan käydä jossain lapsuuden lempikirjan tapahtumapaikalla tai kirjoittajan maisemissa.
Kokkaan vain silloin kun huvittaa, mutta sitten teen sellaista mitä nyt en ehdi tai jaksa.
Yritän olla hyvä kumppani ja isoäiti, jos minusta sellainen tulee.
Emme mieheni kanssa hoida toisiamme eivätkä lapset meitä, jos eivät halua. Mieluummin mehevää seksiä. Ja kun on sen aika, niin laitokseen.
Lisäksi: myyn ajoissa turhat sukupaikkojen omistukset pois. Poika perii isänsä, eikä tytär halua ainakaan mummolaani ristikseen. Jouduin sisaruksen kanssa ostamaan siitä etukäteen yhden sukulaisen pois, että meillä olisi jokin järki hoitaa sitä kuten nyt teemme (vaikkei meidän kuuluisi).
Meillä on avioehto juuri noiden perikunnan mökkien takia, joten en joudu vastuuseen miehenkään omaisuudesta jos tuoni korjaisi hänet ensin.
En myöskään yllämainitussa tilanteessa lähtisi säätämään asuntojen kanssa, jos löytyisi uusi mieskaveri. Minulla ei ole pakko löytää uutta miestäkään vanhan tilalle, luulen. En ole sen luonteinen.
Appivanhemmilla on älytön riippuvuus-vitkuttelusuhde, jonka solmut johtavat kummankin taustaan ja luonteeseen. En tuhlaa aikaa ja elämää tuollaiseen, vaan olen yrittänyt hoitaa välimme niin että asioista sanotaan huumorilla mutta suoraan.
Vierailija kirjoitti:
No, kerro millaiset suunnitelmat olet tehny?
Omat on lähinnä jotain hajatelmia.
Ja puolison kanssa ei kyl saada mitään yhdessä sovittua.
Kun ei sitä sisämaassa olevaa merenrantamökkiäkään löydetty.
Asun meren tuntumassa saaressa, jossa on järvi, jossa on saaria ja siellä mökkejä.
Järvi tuoksuu merelle, jäänkin läpi (ehkä se johtuu levästä). Huomasin juuri tänään kun tein hiihtolenkin.-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on aika turhaa, ei tabu. Joka toiselle napsahtaa syöpä, ja iäkkyys on muutenkin raihnaista ja tautista. Fantasioida voi tietysti.
Siis mitä olet tehnyt? Mitkä ovat ne suuret linjat?
Olet ostanut valmiiksi Helsingistä yksiön senioritalosta? Myynyt kesämökin, mutta pitänyt hallintaoikeuden vuoteen 2038 asti? Sijoittanut rahasi johonkin takuulla tuottavaan?
Minäkin nuorempana ihmettelin, miksi 60v ikäiset ei tajua muuttaa omakotitalosta pieneen betonikopperoon. Nyt kun ikä alkaa numerolla 5 tiedän, että ihminen kiintyy omituisiin asioihin kuten tuttuun lähikauppaan ja joka-aamuiseen postinnoutoon kadunvarresta. Seinän takana ei karju kukaan. Rauha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on aika turhaa, ei tabu. Joka toiselle napsahtaa syöpä, ja iäkkyys on muutenkin raihnaista ja tautista. Fantasioida voi tietysti.
Sukuni on syöpäistä, raihnaista ja tautista. Silti meiltä löytyy myös yhdeksään kymppiin ponnistaneita tervaskantoja. Voin olla kumpaa tahansa tyyppiä.
Aina voi kuolla ja lopuksi niin käy kaikille. Se on huono syy elää ilman mitään vaarasuunnitelmaa sitä varten, mitä tekisi jos nyt jäisikin pitkäksi aikaa henkiin.
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä olet tehnyt? Mitkä ovat ne suuret linjat?
Olet ostanut valmiiksi Helsingistä yksiön senioritalosta? Myynyt kesämökin, mutta pitänyt hallintaoikeuden vuoteen 2038 asti? Sijoittanut rahasi johonkin takuulla tuottavaan?
Minäkin nuorempana ihmettelin, miksi 60v ikäiset ei tajua muuttaa omakotitalosta pieneen betonikopperoon. Nyt kun ikä alkaa numerolla 5 tiedän, että ihminen kiintyy omituisiin asioihin kuten tuttuun lähikauppaan ja joka-aamuiseen postinnoutoon kadunvarresta. Seinän takana ei karju kukaan. Rauha.
Olen suunnitellut ylimalkaan aikataulut senioritalolle, omaisuuden realisoinnille ja perinnön jaolle. Olen myös miettinyt, miten asiani järjestää jos jään yksin.
En aio lykätä vanhenemista hamaan tulevaan. On älytöntä ostaa itselleen lisäaikaa esim. kituuttamalla huonokuntoisena omassa kodissa jos poiskin pääsisi. Sillä tavalla vain kaivaa kuoppaa itselleen ja putoaa syvälle.
Olen viime vuosina joutunut realisoimaan ja luopumaan paljonkin, ja teen sitä luonnostaan. Vaikka kiinnyn paikkoihin ja ihmisiin, olisi turhaa roikkua siinä mikä on mennyt. Kyllähän se kirpaisee,mutta tapoihin pinttymisestä on lähipiirissä liian monta huonoa esimerkkiä. Siitä kärsii muutkin kuin itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kyllä suunnitelma sekä vanhuudekseni että omiksi hautajaisikseni ja perinnönjaokseni. En kuitenkaan pääsääntöisesti puhu siitä perheeni ulkopuolisille. Ensinnäkin, se ei kuulu heille pätkääkään ja toisenakin siitä puhuminen johtaisi puheen rahaan ja omaisuuteen, jotka ei myöskään kuulu kenellekään pätkääkään. mutta voin tässä tiedän iloksenne kertoa suunnitelmani otsikolla "sitten kun olen leski".
Miehelläni ja minulla ei ole avioehtoa eikä tällä hetkellä testamenttia (pitäis kyllä tehdä), joten puolet meidän omaisuudesta siirtyy pojallemme. Minulle jää silloin suunnitelmani mukaan kaksi kerrostaloasuntoa ja yksi omakotitalo, sekä mökki. Muutan asumaan toiseen noista kerrostaloasunnoista ja otan kissan. Mökkiä käytän, siellä on/sinne tulee omat tilat minulle ja pojan perheelle. Muiden asuntojen vuokrista saan sopivasti eläkkeenlisää. Omakotitalossa on todennäköisesti tuossa vaiheessa jo vähän rempattavaa, siitä maksan joko omalle pojalle tai veljenpojalle, kumpi nyt sitten on innokkaampi ja enemmän rahan tarpeessa.
Omaisuutta en erikseen hävitä, myy enkä siivoa, paitsi siltä osin kuin se on säilyttämisen arvoista jossain arkistossa. Pidän kaiken, minkä haluan. Perinkunta tehköön aikanaan mitä se haluaa, minun ei tarvitse alkaa sitä arvailemaan. Poika osaa kyllä päättää itse.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kyllä suunnitelma sekä vanhuudekseni että omiksi hautajaisikseni ja perinnönjaokseni. En kuitenkaan pääsääntöisesti puhu siitä perheeni ulkopuolisille. Ensinnäkin, se ei kuulu heille pätkääkään ja toisenakin siitä puhuminen johtaisi puheen rahaan ja omaisuuteen, jotka ei myöskään kuulu kenellekään pätkääkään. mutta voin tässä tiedän iloksenne kertoa suunnitelmani otsikolla "sitten kun olen leski".
Miehelläni ja minulla ei ole avioehtoa eikä tällä hetkellä testamenttia (pitäis kyllä tehdä), joten puolet meidän omaisuudesta siirtyy pojallemme. Minulle jää silloin suunnitelmani mukaan kaksi kerrostaloasuntoa ja yksi omakotitalo, sekä mökki. Muutan asumaan toiseen noista kerrostaloasunnoista ja otan kissan. Mökkiä käytän, siellä on/sinne tulee omat tilat minulle ja pojan perheelle. Muiden asuntojen vuokrista saan sopivasti eläkkeenlisää. Omakotitalossa on todennäköisesti tuossa vaiheessa jo vähän rempattavaa, siitä maksan joko omalle pojalle tai veljenpojalle, kumpi nyt sitten on innokkaampi ja enemmän rahan tarpeessa.
Omaisuutta en erikseen hävitä, myy enkä siivoa, paitsi siltä osin kuin se on säilyttämisen arvoista jossain arkistossa. Pidän kaiken, minkä haluan. Perinkunta tehköön aikanaan mitä se haluaa, minun ei tarvitse alkaa sitä arvailemaan. Poika osaa kyllä päättää itse.
Järkevältä kuulostaa.-ap
Lisään vielä, että uskon minun ja lähimmäisieni voivan paljon paremmin kun homma on kauniisti hanskassa. Joudun itse lyömään päätäni seinään vanhemman sukupolven kanssa, enkä halua kierrättää p:tä.
Olen huomannut että rahaa saa kyllä säästää, kunhan sitä ei hamstraa liikaa ja varmuuden vuoksi. Se herättää kateutta.
Sen sijaan asuminen on kunnon ihmisellä ikään kuin auki. Täytyy teeskennellä että on vielä 70- vuotiaana haluton muualle kuin omakotitaloon. Nimenomaan ok-asujat kavahtavat skenaariota, että myyvät elämänsä keskiön. Onko se elämän suurin saavutus, mihin voi keskittyä kun muuta sen arvoista ei ole? Pitääkö se pitempään näennäisen nuorena?
Kuitenkaan ei saisi tietää, ETTEI tahdo eläkkeellä isoja kiinteistöjä ristikseen vaan käyttää aikansa ja rahansa toisin.
Merkillistä!