Itsetuhoiset ajatukset

Kyllä.

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-el%C3%A4m%C3%A4n-kriiseihin

Ole kiltti ja ota apua vastaan. Olet sen arvoinen

Vierailija kirjoitti:

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-el%C3%A4m%C3%A4n-kriiseihin

Ole kiltti ja ota apua vastaan. Olet sen arvoinen

Kiitos vaan, mutta olen kyllä avun piirissä. Seuraavan kerran menen psykiatrille huomenna ja lääkityskin on.

No ei kyllä kuulosta kovin normaalita!

Samoja ajatuksia. Yrityksiäkin on takana, mutta mulla on vielä juttuja, joita voisin kokeilla, enkä voi tehdä sitä yhdelle läheiselleni. Olen alkoholisti, kun juomatta ahdistaa niin sanoinkuvaamattoman paljon. Pitkinä selvinä jaksoina on ahdistanut enemmän. Haluaisin ahdistusoireisiin jonkun lääkityksen, ettei tarvitsisi juoda, mutta mikään lääke ei vaan sovi. Rauhoittaviin lääkkeisiin jäisin ehkä vaan koukkuun niin kuin alkoholiin, ja sitten olisin kaiken lisäksi narkomaani.

Mikäs tässä, eteenpäin on painettava. Pari läheistä kuoli viime vuonna. Ennen sitä suhtauduin kuolemaan edes pienellä pelolla. Nykyisin näkisin sen helpotuksena. Täytyy kuitenkin yrittää elää. Mieluummin eläisin ilman kaikkea tätä ahdistusta kuin kuolisin.

Mäkin olen avun piirissä. Meitä, jotka voi pahoin on niin paljon, ettei jokaiseen voi kovin intensiivisesti keskittyä tässä systeemissä. Tietty kannattaa hakea apua. Jos on valmis kuolemaan, voi samantien kokeilla kaikkea.

Haaveilen siitä, että jaksaisin tänään viedä roskat ulos ja pysytellä selvinpäin. Tänään kaupungilla kokoontuu yksi vertaistukiryhmä. Mietin, menisinkö. En yleendä saa niistä mitään irti, mutta mun elämänfilosofiaan kuuluu kaiken yrittäminen.

Sama täällä ja olen hoidonpiirissä myöskin. Varmaan yllättää palstalaiset että hoito ei ratkaise kaikkea. Ainakaan nykyisellään. Tosin itselleni itsemurhan miettiminen on sellainen asia että se lähinnä helpottaa toimintakykyä. En aktiivisesti suunnittele sitä kohta kohdalta vaan lähinnä ajatuksen tasolla rauhoittaa kun tietää että voi lähteä jos voimat loppuu.

Minuakin helpottaa ajatus siitä, että lopulta kaikki on omissa käsissä. Että halutessaan tämän voi lopettaa vaikka heti.

Mulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia lapsesta asti ankean lapsuuden ja koulukiusaamisen takia. Olen oikeastaan jo tottunut elämään niiden kanssa. Tiedän, etten oikeasti halua kuolla, mutta silti en voi olla ajattelematta hyppäämistä aina kun kävelen sillan poikki. Tai kun kävelen kaupungilla haluaisin vain juosta sokkona liikenteen sekaan. Tai kun koulussa alkaa ahdistaa liikaa, tuijotan pakonomaisesti ikkunaa ja mietin, kuinka suurella todennäköisyydellä mä saisin neliraajahalvauksen. Mutta loppujen lopuksi ne on vain ajatuksia, mä päätän itse miten niihin suhtaudun. Kaipa nää joskus jättää mut rauhaan.

N18

Vitonen jatkaa...

Joskus selostan päässä omaa elämääni tai kuvittelen olevani jonkun kirjan päähenkilö. Tarinat näyttää aina synkiltä tietyiltä osin, mutta päähenkilön sisu ja tahto ratkaisee. Ei saa luovuttaa. Joka päivä pitää valita uudestaan ja uudestaan, että elää. Kuin rämpisi lihakset maitohapoilla loputtomassa paksussa hangessa. Joka hetki pitää tehdä uusi päätös siitä, ettei luovuta. Toivoa ei ehkä tunnu olevan, mutta silloin pitää vaan olla rohkea. Melkein kuulen usein päässäni semmoisen kertojaäänen.

Saako päähenkilö tarinaansa onnellisen lopun? En tiedä, mutta kirjat pitää aina lukea loppuun asti, jotta tietäisi, miten ne päättyy.

Jos ahdistaa oikein paljon ja pitäisi tehdä jotain hermostuttavaa, mennä hoitamaan asioita tai muuta sellaista, mä rupean urheiluselostajaksi. Selostan menoani yksityiskohtaisesti. Yleensä se rupeaa huvittamaan, ja se on vastalääkettä ahdistukselle (samoin suuttumus, mutta se on ikävämpi keino). Jälkikäteen, kun poistun tilanteesta, yleisö mylvii ja selostaja melkein itkee liikutuksesta. Sankari päihitti vihamieliset olosuhteet vieraalla maaperällä.

Mun on pakko käsitellä itseäni näin, tai mistään ei tulisi mitään.

Minua taa päinvastoin ahdistaa se, ettei mitään varmaa keinoa ulos ole. Teetpä melkein mitä tahansa, voit aina selvitä / joku löytää pelastamaan ajoissa jne. Syy, miksi en ole vielä yrittänyt, on tämä. Ja jos yrittäessä epäonnistut ikävästi, on elämä yrityksen jälkeen vielä vittumaisempaa etkä välttämättä enää sitäkään vähää ole kykeneväinen itse lopettaa tätä kurimusta.

Itkettää.

Elämä on liian lyhyt murehtimiseen, ikävien asioiden vatvomiseen, itsesäälissä rypemiseen, vanhojen asioiden muistelemiseen.

Eikö kannata ajatella niin että on helpompi yrittää olla iloinen ja onnellinen, kuin surullinen?

Onko teillä jotkut lääkkeet jotka saa teidät itsetuhoisiksi?

Jos on, niin niistä kannattaa nyt heti ensimmäisenä yrittää päästä eroon!

Mulla on masennuslääkkeenä Venlafaksiini ja sitten pitkä lista unilääkkeitä sekä ketipinoria. Koen, että lääkkeet on kyllä helpottaneet oloani jonkin verran. Aikaisemmin ajattelin itsemurhaa ahdistuneena ja olisin saattanut äkkipikaisesti ahdistuksen kourissa jotain tehdäkin, mutta nyt olen ihan rauhallinen ja suhtaudun asiaan jotenkin "rennosti', siis että voin halutessani tehdä sen, mutta ei ole juuri nyt pakko.

AP

Minua oli vuosia sitten usean vuoden ajan, ei ole enää. Jos joku kysyy miksi ei enää ole, tulin uskoon. <3

Vierailija kirjoitti:

Minua oli vuosia sitten usean vuoden ajan, ei ole enää. Jos joku kysyy miksi ei enää ole, tulin uskoon. <3

minulla

Elämässä ei näy valoa tunnelin päässä. Syy ei todellakaan ole mikään lääkitys! Eikä sitä lääkityksellä myöskään saa pois.

Poikaystävällä päihderiippuvuus ja diagnosoimaton ADHD, jonka diagnoosissa saattaa kestää jopa 3 vuotta. Siltikään hän ei varmaan saisi lääkkeitä, mikäli nyt hakisi apua päihdeongelmiinsa, koska sitten olisi lääkärin silmissä riski koukuttua ADHD-lääkkeisiin :) Nyt ainoa apu ovat laittomat huumeet.

Poikaystävän ongelmista johtuen (+ opintolaina) taas olen itse kohta 20 000 e velkaa, jota en pysty maksamaan, kun ei ole vakitöitä. Juuri tuli Kelalta uusi opintotuenperintäkirje... Apua on pyydetty, mutta toisen suku ei halua auttaa, toisen ei pysty, ja yhteiskuntaa ei kiinnosta.

Näen elämäni niin, että jo vuosia jatkunut köyhyys opiskelijana tulee näköjään jatkumaan hamaan tulevaisuuteen saakka = edessä ei siis mitään, mitä odottaa. Poikaystävä tuskin työllistyy enää koskaan, tai en vain osaa ajatella elämää niin pitkälle, että tämä olisi realistisesti mahdollista.

En halua elämältä myöskään ns. tavallisia asioita kuten lapsia ja omakotitaloa, mutta köyhyydessä en jaksa enää elää.

Omat ongelmat nujertaneet niin, että koen elämäni vale-elämää joka päivä kun käyn opiskelemassa tai töissä tai juttelen tutuille. En oikeasti kuulu tänne. Jos olisi varma keino, olisin jo poissa.

t. 10

Olen jatkuvasti todella ahdistunut... niin kyllästynyt kaikkeen, säähän, mun toimistoduuniin, koen itseni todelliseksi epäonnistujaksi, olen jumissa. Mulla on ihana mies, ystäviä, mutta olen pohjattoman yksinäinen, ihan kuin en olisi tarkoitettu tähän maailmaan.

Mulla on paljonkin itsetuhoisia ajatuksia, päivittäin, mutta en ainakaan vielä halua tehdä asian eteen mitään.

Ajattelin myydä asuntoni vuoden sisällä ja lähteä jonnekin kauas, Balille, ja yritän jos voisin jättää tän oravanpyorän. Annan itselleni viimeisen mahdollisuuden onnistua ja olla onnellinen.

En usko että mikään usko tähän auttaisi. Kääntäisin päässäni sen jotenkin niin, että nyt voinkin sitten tappaa itseni, kun pääsen taivaaaseen. Eli ei auttaisi.

Itkenyt tillannettani nyt 3 päivää putkeen. Tänään olisi niin kaunis päiväkin, että olisi mukava mennä tuonna olus ja tehdä se.

t. 10

Mulla oli pari vuotta sitten. En kyllä koskaan oikeasti, konkreettisesti halunnut kuolla, vaan tunsin vain oloni niin epätoivoiseksi (sairauksien takia sekä työn ja ystävien menetyksen vuoksi) että kuolema tuntui ainoalta mahdollisuudelta paeta sitä tuskaa.. Käännekohta oli se, kun pystyin kertomaan ajatuksistani ihmiselle, joka kykeni vain kuuntelemaan. Ei tietenkään halunnut, että teen itselleni mitään pahaa, mutta siinä hetkessä vain totesi, että okei, tuolta susta tuntuu. Noin paha olo sulla on. Omaksikin yllätyksekseni seuraava ajatukseni oli, että haluan elää! Jotenkin, kun tuo tuskani tuli kuulluksi, kunnioitetuksi, sain siltä rauhan. Varmaan, kun en enää ollut sen kanssa yksin. Siitä alkoi hidas ylämäki, lähdin hakemaan apua ja nykyään voin paljon paremmin. Opettelen sietämään ja käsittelemään vaikeita tunteita ja jatkamaan elämää ikävien tapahtumien jälkeenkin.