Ottaisitko sisaruksesi lapsen/lapset jos hänen vanhempansa kuolisivat? Kenelle haluaisit omat lapsesi?

Minulla ei ole sisaruksia, miehellä yksi sisko, jolla yksi lapsi. Kauhea sanoa, mutta häntä en ottaisi, pilalle hemmoteltu, todella rasittava lapsi, jolla jonkinlaista diagnoosia. Pikkulapsena ehkä olisi vielä onnistunut, mutta nyt alkaa olla aika menetetty tapaus jo, kun kasvatus ei ole ollut missään vaiheessa kehitystä tukevaa. Vastaavasti omaa lastamme en heille haluaisi, luultavasti mieluiten lapsen kummitädille, joka on aivan ihana, lasta kovasti rakastava nainen.

Vierailija kirjoitti:

Sisareni perhe asuu ulkomailla miehensä kotimaassa. Olisi kyllä erittäin valitettavaa jos lapsensa jäisi sinne miehensä sukulaisille, koska omat vanhempani eivät pysty kommunikoimaan vävynsä sukulaisten kanssa. Senkin takia ehdottomasti ottaisin itselleni, vaikka minäkin olen lapseton ja yli 40v.

Tämä nyt ihan teoreettista höpinää, mutta lapsillehan olisi tärkeintä olisi tragedian sattuessa, ettei elinpiiri muutu radikaalisti, ja tähän ainakin Suomessa myös sosiaalityöntekijät kiinnittävät huomiota. Mutta päätökseen vaikuttaa totta kai myös potentiaalisten huoltajien iät, halukkuudet ja elämäntilanteet. Tuli vain mieleeni, että koska kotimaa on toinen, niin ei välttämättä onnistuisi. Aikamoinen shokkikin lapsille muuttaa toiseen maahan kun menettäneet vanhempansa, mutta toki mahdollista jos ei kotimaasta sopivia sukulaisia löydy.

Luultavasti en. En asu Suomessa, eikä olisi edes taloudellista mahdollisuutta elättää 4 lasta oman lisäksi. Eiköhän heidän kanssaan samalla paikkakunnalla asuvat muut sukulaiset olisi lapsille parempi vaihtoehto. He näkevätkin lapsia säännöllisesti, me kerran vuodessa.

Kyllä ottaisin. Veljeni lapset joitain vuosia omiani nuorempia, samoin mieheni veljen lapset.

Jos me mieheni kanssa kuolisimme, toki toivoisin veljeni tai miehen veljen huolehtivan meidän lapsista. Mun isä elää leskimiehenä, nuori vielä ja pystyisi huolehtimaan meidän lapsista. Miehen äiti myös leski, vähän isääni vanhempi mutta virkeä ja hyväkuntoinen hänkin. Hänkin varmasti huolehtisi jos se olisi tarpeen. Meidän neljästä lapsesta nuorin on 10-vuotias ja vanhin 15v.

Mä olen tätä monestikkin miettinyt kun omiin sisaruksiin on yli 16v. ikäero, että jos vanhempani menehtyvät niin ”joutuisinko” ottamaan sisarukset luoksemme asumaan kun muuta sukua ei käytännössä ole. Ja joo, kyllähän sitä tietysti ottaisi. Meillä olisi onneksi puitteet kunnossa muutamalle ”ylimääräiselle” lapselle omien lisäksi. Kop kop kuitenkin.

En ottaisi. En jaksaisi.

Vierailija kirjoitti:

En ottaisi. Antaa alapeukkujen sataa.

Kärsin vakavista mielenterveysongelmista. Vaikka mieli tekisi ja vastuuntunto pakottaisi, en ottaisi lapsia kanssani samaan talouteen. Minulla on taipumusta sekä henkiseen että fyysiseen väkivaltaan. Sille on syynsä, miksen vauvakuumeilusta huolimatta ole hankkinut lapsia. Kyllä tuollainen vapaaehtoisesti tässä oleva iso aikuinen mies kestää minut, mutta lapsi ei. En voisi koskaan pakottaa lasta elämään kanssani. Vanhempi-hahmon tulisi olla turvallinen, luotettava, ennalta-arvattava ja vakaa. Minä en ole mitään noista – en kykene olemaan. Tästä syystä en ole myöskään koskaan vahtinut sisaruksieni lapsia. Tai mitään muitakaan lapsia.

Mulle tuli tippa linssiin tätä lukiessani, en tiedä miksi. Ehkä jo koko aihe kauhistuttaa, koska olemme tosi läheisiä siskoni kanssa. Jokatapauksessa, minusta tässä ei ole mitään alapeukutettavaa. Päinvastoin - osoitat enemminkin vastuuntuntoa, välittämistä ja oman tilanteen ymmärtämistä. Toisin kuin moni muu, ihan vanhempikin.

Vierailija kirjoitti:

En ottaisi. Antaa alapeukkujen sataa.

Kärsin vakavista mielenterveysongelmista. Vaikka mieli tekisi ja vastuuntunto pakottaisi, en ottaisi lapsia kanssani samaan talouteen. Minulla on taipumusta sekä henkiseen että fyysiseen väkivaltaan. Sille on syynsä, miksen vauvakuumeilusta huolimatta ole hankkinut lapsia. Kyllä tuollainen vapaaehtoisesti tässä oleva iso aikuinen mies kestää minut, mutta lapsi ei. En voisi koskaan pakottaa lasta elämään kanssani. Vanhempi-hahmon tulisi olla turvallinen, luotettava, ennalta-arvattava ja vakaa. Minä en ole mitään noista – en kykene olemaan. Tästä syystä en ole myöskään koskaan vahtinut sisaruksieni lapsia. Tai mitään muitakaan lapsia.

No en tajua miksi kukaan tällaista alapeukuttaisi? Rispektit itsetuntemuksesta ja asioiden myöntämisestä itselle.

Ilman muuta, meillä oli tästä kauheasta aiheesta joskus jopa puhetta. Mietimme jopa, että pitäisikö tehdä joku virallinen paperi asiasta. Käytännössä aiheuttaisi meille muuttotarpeen, koska siskollani on neljä lasta ja meillä vaan yksi, mutta sitten muuttaisimme. 

Hirveä aihe. Toivon ettei sattuisi kenellekään.

Veljeni on lapseton. Miehen veljen kaikki lapset jo yli 18v. Oma lapsi 17v mutta en todellakaan toivo että jäisi täysin yksin. Äitini ei ottaisi koska vanha ja mt-ongelmia. Veljeni ei myöskään ottaisi koska hänelläkin mt-ongelmia eikä ole nähnyt lastamme yli 6 vuoteen. Miehen veli ei ottaisi koska heillä välit poikki täysin jo yli 10v ajan. Appivanhemmat asuvat kaukana ja anopilla Alzheimer. Eli käytännössä lapseni jäisi täysin yksin pärjäämään. Kamala ajatus ja tästä tuli huono olo itselleni kun tajusin ettei meillä ole yhtään sukulaista joka pojan perään katsoisi.

Kamala jo ajatella, mutta jos sekä minä että mies kuolisimme niin ehkä mä mieluiten anopille lapseni antaisin. Hänellä on järki päässä ja on hyvä lasten kanssa, tasapainoinen ihminen. Kenestäkään muusta lähipiirissä tai suvussa ei voi sanoa samaa.

En todellakaan ottaisi. Olen vela (parisuhteessa) ja lapsillekin olisi parempi että sossu etsisi heille parhaan kodin. En ottaisi myöskään kummilapsiani, eikä tuollaisessa tapauksessa todellakaan sukulaiset tai kummit voi vain ilmoittaa, että "no minäpä otan" vaan sosiaalitoimi selvittää tilanteen ja hakee parhaan ratkaisun.

En tiedä.