Lue keskustelun säännöt.
Miten paha asia on hajottaa lapsiperhe sillä että toinen vanhempi muuttaa pois?
17.02.2018 |
En tarkoita eroa, vaan sitä että asuttaisiin vain omissa asunnoissa, samassa kaupungissa. Minulla ja miehellä ollut haasteita tässä jo useampi vuosi, sellaista on-off hommaa että välillä menee näennäisesti hyvin kunnes taas jostain repeää. Minun näkökulmasta kyse on siitä että minä olen mokannut ja mieskin on mokannut ja kumpaakin masentaa sekä omat että toisen käytös niin paljon, että on vaikea motivoitua enää edes korjaamaan omaa tilannetta, etäisyys kasvaa ja niin pois päin. Sellainen kierre siis. Miehen näkökulmasta minä olen mokannut ja valehdellut, niin olenkin, ja se paitsi aiheuttaa myös ehdottomasti oikeuttaa hänen passiivis-aggressiivisen käytöksensä, minusta taas piikki ei voi ikuisesti olla auki sen suhteen, eikä tilanne tule muuttumaan hänen puoleltaan kunnes joskus tulevaisuudessa tilanne taloudellisesti jne. on se mikä sen olisi pitänyt olla alunperinkin. Anteeksipyytäminen ja muutosten tekeminen minun puolelta ei merkitse mitään ennen kuin joskus epämääräisessä tilanteessa kaikki on hyvitetty, ja itse arvelen ettei sellaista tilannetta tule ikinä, että en tule ikinä saamaan anteeksi. Lasten asioista me enimmäkseen pystytään yhteisymmärryksessä sopimaan.
Niin mietin että jospa tässä otettaisiin aikalisä ja kumpikin alkaisi huolehtia omasta huushollistaan. Siinä sitten näkisi että minkä verran oikeasti puoliso on taakka vai sittenkin taakanjakaja arjessa ja elämässä, ja saattaisi alkaa löytyä motivaatiota rakentaa uudestaan parisuhdetta.
Mutta en tiedä ketään lapsiperheellistä, jotka asuisivat erillään. Voiko se onnistua, lapset alle 10v., nuorin alle kouluikäinen. Kellään kokemuksia?
Kommentit (7)
Voihan sitä kokeilla, mutta ero siitä kuitenkin tulee. Turhaa pitkittää touhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen mies, ja tasan samassa tilanteessa. Me muutimme erilleen, ja siitä parin kuukauden päästä avioero vireille. Reilun vuoden erillään asumisen jälkeen avioero on lopullinen ja lapset elää luonamme vuoroviikoin. Samassa kaupungissa. Kaikki sujuu hyvin.
Minä ja aviopuolisoni asumme eri asunnoissa. Lapsia kaksi alle 10 v. Toimii erittäin hyvin. Välimatkaa asuntojemme välillä on parisataa metriä. Yhdessä asuminen olisi ahdistavaa , tällä järjestelyllä on menty koko suhteemme ajan ,eli 15 vuotta lähes. Lapset on kummassa kodissa haluavat. Minä ja puolisoni nähdään silloin kun huvittaa. Joskus joka päivä ,joskus menee viikkokin että ei tavata.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, ja tasan samassa tilanteessa. Me muutimme erilleen, ja siitä parin kuukauden päästä avioero vireille. Reilun vuoden erillään asumisen jälkeen avioero on lopullinen ja lapset elää luonamme vuoroviikoin. Samassa kaupungissa. Kaikki sujuu hyvin.
Syy miksi en haluaisi erota, on se että no, ensinnä ajattelen että ei pitäisi erota ja ei ainakaan siksi että saisi jättää menneet taakse, mutta enemmän ehkä se, että en halua että mies kokee että olen pettänyt hänet ja loisinut hänen rahoillaan ja pilannut hänen elämänsä sillä että jätin sitten kun asiat kävi vaikeiksi. Varmaan hän tosiasiassa kaipaisi henkistä yhteyttä mutta käytännössä se varmasti kilpistyy asuntolainaan jne käytännön asioihin. Mutta en saa asioita omassa elämässäni korjattua jatkamalla tätä samaa rataa, energiaa kuluu niin paljon molemmilla epäluuloon ja toisaalta uusiin pettymyksiin, vaikka se pitäisi käyttää hyvän vahvistamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, ja tasan samassa tilanteessa. Me muutimme erilleen, ja siitä parin kuukauden päästä avioero vireille. Reilun vuoden erillään asumisen jälkeen avioero on lopullinen ja lapset elää luonamme vuoroviikoin. Samassa kaupungissa. Kaikki sujuu hyvin.
Syy miksi en haluaisi erota, on se että no, ensinnä ajattelen että ei pitäisi erota ja ei ainakaan siksi että saisi jättää menneet taakse, mutta enemmän ehkä se, että en halua että mies kokee että olen pettänyt hänet ja loisinut hänen rahoillaan ja pilannut hänen elämänsä sillä että jätin sitten kun asiat kävi vaikeiksi. Varmaan hän tosiasiassa kaipaisi henkistä yhteyttä mutta käytännössä se varmasti kilpistyy asuntolainaan jne käytännön asioihin. Mutta en saa asioita omassa elämässäni korjattua jatkamalla tätä samaa rataa, energiaa kuluu niin paljon molemmilla epäluuloon ja toisaalta uusiin pettymyksiin, vaikka se pitäisi käyttää hyvän vahvistamiseen.
Kummasti kuulostaa samalta kuin omassa tilanteessani. Minäkin koin, että exäni tavallaan pilasi meidän suhteen ja perhe-elämän. Mutta ei tilanteesta ollut muuta poispääsyä kuin ero. Piilokatkeruus ja epäluottemus eivät olisi lähteneet muuten mihinkään. Vuoden erossa-asumisen jälkeen oli olo jo huomattavasti parempi.
#3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mies, ja tasan samassa tilanteessa. Me muutimme erilleen, ja siitä parin kuukauden päästä avioero vireille. Reilun vuoden erillään asumisen jälkeen avioero on lopullinen ja lapset elää luonamme vuoroviikoin. Samassa kaupungissa. Kaikki sujuu hyvin.
Syy miksi en haluaisi erota, on se että no, ensinnä ajattelen että ei pitäisi erota ja ei ainakaan siksi että saisi jättää menneet taakse, mutta enemmän ehkä se, että en halua että mies kokee että olen pettänyt hänet ja loisinut hänen rahoillaan ja pilannut hänen elämänsä sillä että jätin sitten kun asiat kävi vaikeiksi. Varmaan hän tosiasiassa kaipaisi henkistä yhteyttä mutta käytännössä se varmasti kilpistyy asuntolainaan jne käytännön asioihin. Mutta en saa asioita omassa elämässäni korjattua jatkamalla tätä samaa rataa, energiaa kuluu niin paljon molemmilla epäluuloon ja toisaalta uusiin pettymyksiin, vaikka se pitäisi käyttää hyvän vahvistamiseen.
Kummasti kuulostaa samalta kuin omassa tilanteessani. Minäkin koin, että exäni tavallaan pilasi meidän suhteen ja perhe-elämän. Mutta ei tilanteesta ollut muuta poispääsyä kuin ero. Piilokatkeruus ja epäluottemus eivät olisi lähteneet muuten mihinkään. Vuoden erossa-asumisen jälkeen oli olo jo huomattavasti parempi.
#3
Niin no, omat tunnelmat vaihtelee toivosta epätoivoon kun ajattelen tulevaisuutta, on se sitten kummin vaan, joko saman katon alla tai erossa tai välitilassa. Kumpi teillä oli aloitteellisempi eron järjestämisessä alunperin?
Meidän tilanne ratkeaisi sillä, että en välittäisi siitä mitä mies tekee tai ei tee, vaan keskittyisin täysillä vain siihen että millainen puoliso ja vanhempi itse olen, ja olisin iloinen koko perheen puolesta, jos mies sitten osallistuu jne. Koska samanlaistahan se olisi erossa, itse saa tehdä sen mitä tekee ja olla tyytyväinen jos toinen ei sabotoi. Mutta sitten taas heikompi puoli itsestäni on sitä mieltä, että miehenkin pitäisi pyytää anteeksi omia törkeyksiään ja yrittää enemmän, ei pelkästään minun. Ja sillä lailla sitten mennään ylös ja alas, kun ollaan riidoissa niin kumpikin on olevinaan niin aktiivista ja huolehtivaa vanhempaa ja kun ei olla, se on enemmän lapsellista "sinä, ei kun sinä, ei kun minä eilen niin sinä nyt, no jos et sinä niin en minäkään" (ei me lasten kuullen kinastella, mutta teoissa se asenne näkyy). Ja se lapsellisuus hävettää. Että mikä minä olen viattomien lasten elämää mullistamaan kun olen itsekin näin lapsellinen.
Mun vanhemmat asuivat. Mieti sitä siltäkin kannalta, että mies ehkä hankkii uuden kumppanin määräilemään soppaan kolmanneksi aikuiseksi.