Millaista on elää alkoholistiperheen lapsena?

Vierailija kirjoitti:

Vastaan nyt sulle tähän kysymykseen.

Minulla ei ole tarvetta käsitellä tätä asiaa. Ei kukaan täysijärkinen aikuinen jaksa velloa jossain lapsuusajan elämässä. Ne asiat on menneitä. Ei kukaan jaksa niitä koko elämää vatvoa. Käsitätkö?

Elämässä mennään yleensä eteenpäin. Se on normaalia. Jos joku tahtoo niissä velloa niin voi vapaasti niin tehdä. Kaikille se ei ole mieluista. En tunne ketään joka tahtoo puhua niistä asioista vielä vanhempana. Sitten voi mennä terapiaan jos on tarve.

Minä en omista alkoholistiperheen lapsen identiteettiä. Sen ovat minulle antaneet toiset ihmiset.

Näin pärjää parikin kymmentä vuotta. Puree hammasta ja painaa ja hautaa kaiken.

Ei ihmettele miksi omilleen lähtiessä masentaa, miksi on huono itsetunto, miksi arastelee miesauktoriteetteja kuten pomoja ja opettajia niin että opinnot myöhästyy eikä uskalla hakea töitä. Kun saa perhettä, miksi väsyy kun yrittää tehdä ja ennakoida kaiken yksin ja suorittaa molempien vanhempien työt. Ei luota. Miksi syntyy parisuhteessa tästä riitoja, ja miksi menee lukkoon kun toinen sanoo yhtään jämäkämmin. Miksi samalla oon läheisriippuva ja ennakoi tunteita, usein väärin, välttelee konfliktia siihen pisteeseen ettei itseään tiedä kuka on ja mitä haluaa.

Ehkä rikkoo yhden tai kaksi avioliittoa näiden takia.

Viimeistään tässä kohtaa olisi hyvä sen verran kohdata se menneisyytensä, ja ymmärtää että vika ei aina ole niiden muiden käytöksessä vaan myös omassa tavassa reagoida. Ja että ei se ole meidän vika mutta kukaan muukaan ei sitä korjaa.

Vierailija kirjoitti:

Alkoholistitko täällä alapeukuttaa?

Todennäköisesti. Alkoholistille on niin tyypillistä loukkaantuminen ja selittely ja puolustelu. Oikeasti häpeä ja syyllisyys jota ei myönnetä edes itselle.

Omilla vanhemmillani oli alkoholiongelma vain noin vuoden. Kun olin 12 v löytyi harrastukseksi baarissa käynti heille ja siitä alkoi painajainen, riitoja, väkivaltaa, outoja öriseviä tyyppejä meillä, katoamistemppuja, oksennusta ja muita eritteitä. Molemmat olivat humalassa tosi ilkeitä minulle. Siitä tuli avioero ja äiti päätti lopettaa läträilyn kokonaan. Isästä tuli rappioalkoholisti ja hänen tempauksensa ovat olleet minulle sanoinkuvaamattoman raskas taakka. Hän on aina ollut tosi inhottava humalassa: räyhää, rähinöi, uhoaa ja ilkeilee.

Vierailija kirjoitti:

Omilla vanhemmillani oli alkoholiongelma vain noin vuoden. Kun olin 12 v löytyi harrastukseksi baarissa käynti heille ja siitä alkoi painajainen, riitoja, väkivaltaa, outoja öriseviä tyyppejä meillä, katoamistemppuja, oksennusta ja muita eritteitä. Molemmat olivat humalassa tosi ilkeitä minulle. Siitä tuli avioero ja äiti päätti lopettaa läträilyn kokonaan. Isästä tuli rappioalkoholisti ja hänen tempauksensa ovat olleet minulle sanoinkuvaamattoman raskas taakka. Hän on aina ollut tosi inhottava humalassa: räyhää, rähinöi, uhoaa ja ilkeilee.

Tästä tuli mieleen, onko muilla kokemusta millaista oli sen jälkeen kun raitis äiti erosi alkoholisti-isästä? Että millaista oli käydä isällä, pitikö olla huolissaan että siltä lähtee henki? Tai onko kellään isää joka olisi siitä ryhdistynyt?

Kun äiti oli töissä, iskä vei joskus baariin kavereidensa kanssa ryyppäämään, kaikki oli kyllä mulle ihan kivoja ja baarin täti antoi joskus ilmaista karkkia, mutta eipä toi mitään herkkua ollut. Väkivaltaa ei tainnut meillä olla, ainakaan minun nähden. Isä veti sit ittensä narun jatkeeksi kun olin 8, ja niitä traumoja setvitään vieläkin.

Tästä tuli mieleen, onko muilla kokemusta millaista oli sen jälkeen kun raitis äiti erosi alkoholisti-isästä? Että millaista oli käydä isällä, pitikö olla huolissaan että siltä lähtee henki? Tai onko kellään isää joka olisi siitä ryhdistynyt?[/quote]

Olen tuo edellinen jonka vanhemmat erosi ja isästä tuli rappioalkoholisti. Äiti yritti kannustaa tapaamaan isää, kaupungilla koska isän kämppä oli juoppoläävä. Aika kamalaa se oli, kerran isä odotti ravintolassa pää pöydällä nuokkuen keskellä päivää. Ei ollut koskaan päivälläkään selvä ja pusikosta kömpineen näköinen ulkomuoto oli valtava häpeä. Pilasi humalassa sekä rippijuhlani että yo- juhlani riitelemällä ja rähisemällä. Häihin ei saanut kutsua enää eikä lapsenlapsen ristiäisiin. Erityisen traumaattista on muistella miten menin 15 v hänen kanssaan mökille kun äidillä oli muu meno. Hän kaatuili, putosi järveen ja puhui kännissä rivoja sekä vaati mua heti aamusta kanssaan paikalliseen istumaan ja kuuntelemaan kännikalojen törkyjuttuja. Miljoona kertaa parempi olisi ollut yksin kotona. Vanhemman tapaaminen ei ole pyhä oikeus!

Surullisinta siitä teki ehkä se, että se oli minulle se normaali. Jos kävin koulukaverin luona, olin hämmentynyt siitä kun heillä vanhemmat teki ruokaa joka päivä! Ja siellä oli siistiä. Lisäksi jos näin että vanhempi suukotti/silitti tai antoi muuta hellyyttä lapselleen oli se minusta hyvin ahdistavaa enkä ymmärtänyt sitä. Meillä huomio oli väkivaltaa tai sanallista nöyryyttämistä ja pelottelua. Nukuin joskus öitä ulkona koska pelkäsin mennä kotiin.

Minulle on ollut aina vaikea ottaa mitään rakkautta tai hellyyttä vastaan vaan se on jopa suututtanut. Mutta nykyään rakastan kaikkea läheisyyttä. Tuntuu että tunne-elämäni kehittyminen on ollut aika hidasta ja vasta lähelle kolmikymppisenä koen että tunnistan tunteeni ja osaan jakaa niitä ja ottaa vastaan.

Nykyään elämäni on ihanaa ja nuo muistot ovat vain ajatuksia :)