En jaksa enää toistuvia masennusjaksoja

Vierailija kirjoitti:

Otappa monivitamiinia, d-vitamiinia ja kalaöljyä. Auttaa.....

Voi terse. Luuletko tosiaan että tällainen ei jo ome käytössä jos on vuosia sairastanut toistuvaa masennusta. T. Eräs neljä jaksoa läpielänyt kaikkea mahdollista kokeillut ja itsestään huoltapitävä. Onneksi nyt remissiossa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon samassa veneessä. Toistuva masennus, nyt keskivaikea masennusjakso. Olen yrittänyt opiskella, tehdä töitä sen verran kuin kuntoutustuella saa. Mistään ei tule mitään. Kolme kertaa olen päätynyt osastohoitoon kun olen yrittänyt tehdä liikaa. Mulle on tehty psykologiset laajat testit ja niiden tulos oli se, että masennus on vaikuttanut muistiin, keskittymiskykyyn ja aiheuttanut muutoksia kognitiivisissa kyvyissä. Tää on nyt seitsemäs vuosi tätä paskaa. Alkaa olla melko epätoivoinen olo. Olen siis 33 vuotias ja tässä tilanteessa.

En voi toivottaa kuin tsemppiä sulle ❤️ Onko sulla mikä lääkitys?

Kiitos, samoin sulle <3 Noista lääkkeistä kirjoitinkin. Mulla meni 8 vuotta Sepram. Pahimpina aikoina aloitin aamut Diapamilla, jotta pääsin ylös ja selvisin arjesta. Lapset oli tuolloin pieniä, toinen ihan vauva. Sairastuin vasta lasten syntymän jälkeen. Tai oireilin kyllä jo pienenä, mulla on takana traumaattinen lapsuus. Oma äitini teki itsemurhan silmieni edessä. Miten ironista, että samaan aikaan kun ajattelen äitini jättäneen minulle karmean perinnön, oma pää pyörittää samoja ajatuksia. Vasta lasten syntymän jälkeen olo heikkeni niin että tajusin tilani. Lapset tietenkin oireilleet ja leijonaemona olen hakenut heille apua aktiivisesti. Ei helppo yhtälö tämäkään. Teini on onneksi jo hieno, nuori mies ja hyvässä kunnossa. Ehkä hänen kohdallaan onnistuttiin katkaisemaan sukupolvien jatkumo. Toivoisin että ihmiset ymmärtäisi sen, että me ollaan ihan tavallisia ihmisiä. Me ei ryvetä, juopotella tai eletä muuten huonosti. Me ei olla laiskoja tai mukavuudenhaluisia. Me ollaan niin kuin muutkin, mutta jostain syystä mieliala on välillä tällainen. Aika usein tulee näitä alentavia kommentteja. Ihan kuin me oltaisiin tyhmiä eikä vaan tajuta muuttaa elämäntapoja. On myös inhottavaa että tämä sairaus ja lääkkeet tyhmentää. Ihan oikeasti. Muisti menee huonoksi, samoin kognitiiviset kyvyt jne. Ihan niin kuin kerroitkin. Oletteko muuten olleet vertaistukiryhmissä? Se on varmaan ainoa juttu, jota en ole oikeastaan vielä kokeillut.

Mulla on tosi samanlaisia kokemuksia, todella traumaattinen lapsuus, äiti kuollut nuorena, päihteitten runsasta väärinkäyttöä ja todella rikkinäinen perhe muutenkin. Sairastuin itsekin kun lapset oli pieniä, 2v ja 3v. Enkä todellakaan olis tehnyt lapsia, jos olisin tiennyt, että olen tässä kunnossa tällä hetkellä. Erottiin lasten isän kanssa kun lapset oli 3v ja 4v. Mulla on masennus mennyt kolme kertaa niin syväksi, että alkoi todellisuudentaju pettämään, oli siis ns psykoottinen masennus. Tämän takia syön psykoosinesto lääkettä ja sen lisäksi citalopramia ja Voxraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon käynyt tosi pitkän terapian, josta on ollut iso apu. Olen pyrkinyt hoitamaan itseäni ja motivaatio siihen on ollut hyvä. Olen aloittanut opiskelut ja muutenkin yrittänyt tehdä elämästäni mielekästä. Silti, muutaman kerran vuodessa tulee näitä pätkiä, jolloin mikään ei kiinnosta, haluaisin eristäytyä. Ja välillä mietin että jos sittenkin vaan riistän itseltäni hengen, kun en jaksa näitä oloja, vaikka kuinka yritän. Ihan helvetin turhauttavaa.

Ei missään nimessä kannata antaa periksi vaikka kuinka pahasti olisi siipi maassa,

sillä masennustutkimukset kuten muidenkin sairauksien tutkimukset kehittyvät jatkuvasti ja saadaan lisää tietoa masennuksen/depression, ymv. mekanismeista.

Älkää luovuttako, on vain ajan kysymys milloin lanseerataan toimivampia masennushoitoja!

Tilanne on mielestäni vain huonontunut. Siitä mistä ennen pääsi osastohoitoon ei meinaa nykyään enää päästä edes avohoitoon mt-toimiston asiakkaaksi. Uudet lääkkeet ovat ehkä turvallisempia kuin vanhat, mutta onko niistä mitään apua?

ohis

Ilmeisesti oli poistunut kommentti, jossa kehotettiin tappamaan itsensä. Voin kyllä rehellisesti myöntää että aluksi sattui tosi paljon. Valvoin seuraavana yönä, näin painajaisia ja mietin, että pitäisikö. Kunnes tajusin, että ei todellakaan. Lasten surua ei voi ennustaa. Oman äidin kuolemasta on pitkä aika, kohta 20 vuotta. Suru ja ikävä on läsnä päivittäin, syyllisyydestä olen alkanut päästä viime vuosina irti. Vasta viime vuosina.

Up