En jaksa enää toistuvia masennusjaksoja

Raskauden takia piti jättää lääkkeet ja nyt mennään syvällä. Joka päivä sängystä nouseminen on suuri ponnistus, ihan vaan että vessaan edes jaksaisin mennä. Ruoka ei maistu, vaikka tiedän että lapsen takia on pakko jotain syödä. Oon syömättä, kunnes mies tulee töistä ja laittaa syömään.

Odotan vaan kesää, että saan lapsen ulos, jotta voin aloittaa taas lääkityksen ja toivottavasti taas parantumisen.

Nyt en oo pitkään aikaan postunut kotoa, kuin neuvolaan.

Ennen raskautta meni todella hyvin lääkkeiden kanssa. En olisi tähän touhuun varmaan ryhtynyt, jos olisin tiennyt mitä ongelmia nousee.

Teininä kärsin syömishäiriöistä ja yhä vatsan kasvu aiheuttaa suurta ahdistusta, vaikka tiedän että se on vauva siellä mikä kasvaa.

Henkiset ongelmat on perseestä. Sotii järkeä vastaan ja silti voittaa.

Huoh. Kesää odotellessa.

Vierailija kirjoitti:

Raskauden takia piti jättää lääkkeet ja nyt mennään syvällä. Joka päivä sängystä nouseminen on suuri ponnistus, ihan vaan että vessaan edes jaksaisin mennä. Ruoka ei maistu, vaikka tiedän että lapsen takia on pakko jotain syödä. Oon syömättä, kunnes mies tulee töistä ja laittaa syömään.

Odotan vaan kesää, että saan lapsen ulos, jotta voin aloittaa taas lääkityksen ja toivottavasti taas parantumisen.

Nyt en oo pitkään aikaan postunut kotoa, kuin neuvolaan.

Ennen raskautta meni todella hyvin lääkkeiden kanssa. En olisi tähän touhuun varmaan ryhtynyt, jos olisin tiennyt mitä ongelmia nousee.

Teininä kärsin syömishäiriöistä ja yhä vatsan kasvu aiheuttaa suurta ahdistusta, vaikka tiedän että se on vauva siellä mikä kasvaa.

Henkiset ongelmat on perseestä. Sotii järkeä vastaan ja silti voittaa.

Huoh. Kesää odotellessa.

En tiedä auttaako tämä sinua, mutta mulle on ollut aina hirveän tärkeä ymmärtää että mistä mikäkin olo johtuu. Siksi tää masennus on niin inhottavaa kun en keksi syytä. Kun lopetin mielialalääkkeet niin tiesin, että olo voi olla huono ihan vaan sen takia ettei syö lääkkeitä. Ja sen ajatuksen voimin jaksoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On myös inhottavaa että tämä sairaus ja lääkkeet tyhmentää. Ihan oikeasti. Muisti menee huonoksi, samoin kognitiiviset kyvyt jne. Ihan niin kuin kerroitkin. Oletteko muuten olleet vertaistukiryhmissä? Se on varmaan ainoa juttu, jota en ole oikeastaan vielä kokeillut.

On totta että masennusjakson aikana aivot eivät toimi samalla tavalla kuin normaalisti, mutta aivot todella _palautuvat_ aikanaan. En oikein pidä siitä että täällä levitellään tuollaisia mielipiteitä faktoina. Aivan kuin masentuneista ei puhuttaisi jo ihan tarpeeksi kaiken maailman skeidaa.

Vierailija kirjoitti:

Oon käynyt tosi pitkän terapian, josta on ollut iso apu. Olen pyrkinyt hoitamaan itseäni ja motivaatio siihen on ollut hyvä. Olen aloittanut opiskelut ja muutenkin yrittänyt tehdä elämästäni mielekästä. Silti, muutaman kerran vuodessa tulee näitä pätkiä, jolloin mikään ei kiinnosta, haluaisin eristäytyä. Ja välillä mietin että jos sittenkin vaan riistän itseltäni hengen, kun en jaksa näitä oloja, vaikka kuinka yritän. Ihan helvetin turhauttavaa.

Ei missään nimessä kannata antaa periksi vaikka kuinka pahasti olisi siipi maassa,

sillä masennustutkimukset kuten muidenkin sairauksien tutkimukset kehittyvät jatkuvasti ja saadaan lisää tietoa masennuksen/depression, ymv. mekanismeista.

Älkää luovuttako, on vain ajan kysymys milloin lanseerataan toimivampia masennushoitoja!

Ei kaikki ihmiset oikein ymmärrä. Muita hämää myös se, että mä treenaan aktiivisesti. Se mitä ne ei tiedä on, että juostessakin katson vastaantulevien autojen keulaa ja mietin, että miltä tuntuis pamauttaa pää siihen. Tai sitä, että piilotan veitset itseltäni välillä, jotta en viiltäisi ranteita auki. Tai jos en pysty näkemään, niin voi olla, etten ole käynyt suihkussa kolmeen päivään.

Mä oon käyny myös ulkomailla, vedessä kelluessa mietin, että hukkumiskuolema olisi tästä aika helppo lavastaa onnettomuudeksi.

Mä olen kanssa käynyt monta vuotta terapiassa. Hyvä itsetuntemus, ymmärrys suhteiden vuorovaikutuksesta, mutta elämänhalua se ei ole tuonut, eikä toivoa tulevaisuudesta. Tätäkö tää on loppuelämän? Millon saa luovuttaa?

-8

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On myös inhottavaa että tämä sairaus ja lääkkeet tyhmentää. Ihan oikeasti. Muisti menee huonoksi, samoin kognitiiviset kyvyt jne. Ihan niin kuin kerroitkin. Oletteko muuten olleet vertaistukiryhmissä? Se on varmaan ainoa juttu, jota en ole oikeastaan vielä kokeillut.

On totta että masennusjakson aikana aivot eivät toimi samalla tavalla kuin normaalisti, mutta aivot todella _palautuvat_ aikanaan. En oikein pidä siitä että täällä levitellään tuollaisia mielipiteitä faktoina. Aivan kuin masentuneista ei puhuttaisi jo ihan tarpeeksi kaiken maailman skeidaa.

Itse asiassa, on tehty tutkimuksia siitä että aivot surkastuttaa mitä kauemmin lääkkeitä syö. Mutta tiedän myös sen, että ne voivat palautua. Sitä odotellessa ja tämä on yksi syy miksi en enää lääkkeitä haluaisi syödä. Pahoittelen kommenttiani, mutta näin koen asian omalla kohdallani. En tarkoittanut, että kaikki masentuneet on tyhmiä. Mulle on ollut kova paikka huomata, etten pärjää koulussa enää niin kuin ennen.

Mulla on nyt vuoden verran mennyt lamotrigin masennuksen estolääkityksenä, eikä ole tullut uusia masennusjaksoja kun edellisestä selvisin. Mutta selvästi huomaa että tämä vaikuttaa ajattelukykyyn, olen vähän kahden vaiheilla jatkaisinko vai en.

Kun ymmarrat, etta se mita sanotaan masennukseksi on sen kulttuurin, jossa elat tuotos, silmasi aukeavat:  Se mika sinusta on tuntunut mahd. epaoikeudenmukaiselta. (esimerkiksi se, etta masentuneeksi diagnosoidulta riistetaan oikeuksia, heita pilkataan, kiusataan, viedaan tyomahdollisuudet verrattuna ei diagnosoituihin. Tuntuukin ainoastaa luonnolliselta seuraukselta erilaisista tapahtumista.

Et voi mahdollisesti kuitenkaan valttaa halua muuttaa tata ilkeaa maailmaa. haaste siihen on tietysti kova, mutta vain totuuden edessa voi olla lopulta onnellinen.

Itse haluan olla onnellinen, ja toivon etta olen ( ja mahdollisesti myos olen) onnellisin ihminen maailmassa. Olen ehka yksi ja ainoa.

Minusta psykiatria on nykyaan erityisestii ateistinen uskonnon korvike. Joka tapauksessa se vaatii ihmista kumartamaan ja kunnioittamaan sita minka se on itse maaritellyt voittamattomaksi, ja viaksi "pahaksi".

Siksi se sananmukaisesti vaatii palvomaan PAHUUTTA

Tama minka kirjoitin on puhdas totuus. Lisaksi se on vielapa pseudotiede.

*pakana*

qwerty-sjir kirjoitti:

Kun ymmarrat, etta se mita sanotaan masennukseksi on sen kulttuurin, jossa elat tuotos, silmasi aukeavat:  Se mika sinusta on tuntunut mahd. epaoikeudenmukaiselta. (esimerkiksi se, etta masentuneeksi diagnosoidulta riistetaan oikeuksia, heita pilkataan, kiusataan, viedaan tyomahdollisuudet verrattuna ei diagnosoituihin. Tuntuukin ainoastaa luonnolliselta seuraukselta erilaisista tapahtumista.

Et voi mahdollisesti kuitenkaan valttaa halua muuttaa tata ilkeaa maailmaa. haaste siihen on tietysti kova, mutta vain totuuden edessa voi olla lopulta onnellinen.

Itse haluan olla onnellinen, ja toivon etta olen ( ja mahdollisesti myos olen) onnellisin ihminen maailmassa. Olen ehka yksi ja ainoa.

Minusta psykiatria on nykyaan erityisestii ateistinen uskonnon korvike. Joka tapauksessa se vaatii ihmista kumartamaan ja kunnioittamaan sita minka se on itse maaritellyt voittamattomaksi, ja viaksi "pahaksi".

Siksi se sananmukaisesti vaatii palvomaan PAHUUTTA

Tama minka kirjoitin on puhdas totuus. Lisaksi se on vielapa pseudotiede.

*pakana*

Pieni tarkennus kaikille, anteeksi:

Lisaksi se  (psykiatria) on vielapa pseudotiede.

*sama*

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän mua vaivaa, kun en edes halua parantua vaikeasta masennuksestani vai onko se vain yksi sen oire? Tuntuu itsestäkin jotenkin oudolta enkä osaa sanoa syytä siihen.

Mulla on vähän sama. Diagnoosina vaikea masennus ja vaikka tavallaan olo on sietämätön, niin en jaksa ajatella elämää parantuneen. Tuntuu liian raskaaalta ajatella, että olisi parantunut ja pitäisi taas jaksaa normaalia elämää. Olen myös miettinyt, että olenko kuitenkin vain laiska enkä sairas, vai kuuluuko tämä tautiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän mua vaivaa, kun en edes halua parantua vaikeasta masennuksestani vai onko se vain yksi sen oire? Tuntuu itsestäkin jotenkin oudolta enkä osaa sanoa syytä siihen.

Mulla on vähän sama. Diagnoosina vaikea masennus ja vaikka tavallaan olo on sietämätön, niin en jaksa ajatella elämää parantuneen. Tuntuu liian raskaaalta ajatella, että olisi parantunut ja pitäisi taas jaksaa normaalia elämää. Olen myös miettinyt, että olenko kuitenkin vain laiska enkä sairas, vai kuuluuko tämä tautiin.

Olen itse skisofreniaa sairastava terapeutti. Minusta voisit jattaa tiedetta halventavat jankutuksesi itsellesi. Onhan niin, etta Psykiatria parantaa lahtokohtaisesti ja maaritelman mukaisesti JOKAISEN joka siihen TURVAA.

Vastakohta tuolle ilmiolle taas on MAHDOTON, KIELLETTY. Ei voi olla parantumatta.

Piste.

Parantuminen auttaa jokaista maailmassa. Siksi se tapahtuu, ja muu on KIELLETTY.

Samoja tuntemuksia.. kävin joskus nuorempana psykologin juttusilla pitkät pätkät ja söin eri masennuslääkkeitäkin, mutta niiden vaikutus oli lähinnä turtuminen. Eli lääkkeet vei elämästä ne pahimmat alamäet, mutta vei myös ne ylämäetkin mikä oli vielä kamalampaa kun tuntea tunteita.. ahdistuneisuushäiriö on todettu mikä helpotti itseni ymmärtämistä.. nyt viime vuosina sitä on taas "aikuistunut" entisestään ja tajunnut vielä selkeämmin minkälaisessa maailmassa elää ja sitä kautta alkanut masentaa kaikki vielä enemmän.. tämmönen parin vuoden mittanen eksistentiaalinen kriisi tuntus olevan jo riittävän mittainen. Olen miettinyt monesti tuota irtiottoa, että lähden jonnekkin lämpimään, mutta sepä se vasta ahdistava ajatus onkin. Lisää kriisinaiheita ei kaipaa. Muisti on ollu paska aina varmaan siks että kovalevy on täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän mua vaivaa, kun en edes halua parantua vaikeasta masennuksestani vai onko se vain yksi sen oire? Tuntuu itsestäkin jotenkin oudolta enkä osaa sanoa syytä siihen.

Mulla on vähän sama. Diagnoosina vaikea masennus ja vaikka tavallaan olo on sietämätön, niin en jaksa ajatella elämää parantuneen. Tuntuu liian raskaaalta ajatella, että olisi parantunut ja pitäisi taas jaksaa normaalia elämää. Olen myös miettinyt, että olenko kuitenkin vain laiska enkä sairas, vai kuuluuko tämä tautiin.

Kiitos vain, trolli. Olen sairastanut masennusta pitkään ja jonkin verran tunnen myös toisia potilaita, enkä koskaan ole tavannut masennuspotilasta, joka haluaisi masennuksen jatkuvan. Toivottavasti sinäkin sairastut niin pääset kokemaan tämän mukavan, lasikottelemaan houkuttelevan mielentilan. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän mua vaivaa, kun en edes halua parantua vaikeasta masennuksestani vai onko se vain yksi sen oire? Tuntuu itsestäkin jotenkin oudolta enkä osaa sanoa syytä siihen.

Mulla on vähän sama. Diagnoosina vaikea masennus ja vaikka tavallaan olo on sietämätön, niin en jaksa ajatella elämää parantuneen. Tuntuu liian raskaaalta ajatella, että olisi parantunut ja pitäisi taas jaksaa normaalia elämää. Olen myös miettinyt, että olenko kuitenkin vain laiska enkä sairas, vai kuuluuko tämä tautiin.

Kiitos vain, trolli. Olen sairastanut masennusta pitkään ja jonkin verran tunnen myös toisia potilaita, enkä koskaan ole tavannut masennuspotilasta, joka haluaisi masennuksen jatkuvan. Toivottavasti sinäkin sairastut niin pääset kokemaan tämän mukavan, lasikottelemaan houkuttelevan mielentilan. :)

Öh, en kyllä ole mikään trolli? Mutta hei kiitos, kiitos kun ymmärsit selkeästi mua ja sait vahvistettua ajatuksen siitä, että olen vain laiska (vaikka psykiatrini onkin kirjoittanut b-lausuntoni diagnoosin f32.2 vuoksi).

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa Ap, kun olet siirtänyt noi pas*at geenisi eteenpäin. Voit tietysti selitellä sitä omassa päässäsi miten vain tyyliin "nuori teini on hyvässä kunnossa". Juu kyllä ehkä juuri nyt. Alkohan sullakin pahasti flippaamaan vasta aikuisiällä. Eli tule vaikka kymmenen vuoden päästä kertomaan, miten "hyvin" sun lapset on sinun antamillasi lähtökohdilla pärjänneet. Geenit ja ihan se, että lasten äiti on kärsinyt masennusjaksoista koko lasten eliniän. Hyvä tulevaisuus luvassa! Eiköhän tähänkin nyt sitten saada Ap:n kootut selitykset...

Geeneistä en rehellisesti osaakaan sanoa oikein mitään. Suvussa ei tietääkseni muita itsemurhia ole tai mt-ongelmia ole. En tietenkään varma ole, ei minustakaan päälle päin huomaisi. Sen sijaan lasten suhteen olen kyllä ollut rehellinen. Tiedän varsin hyvin lapsuuden ja jopa raskausajan masennuksen vaikutuksen sikiöön. En olisi tehnyt lapsia, jos olisin tulevaisuuteen nähnyt. Olen kuitenkin aina ollut rehellinen siitä mitä sairauteni on voinut lapsille aiheuttaa. Meillä on (ollut) vankka verkosto, jonka olen itse meillä hankkinut (mm.tekemällä lastensuojeluilmoituksen itsestäni) ja johon kuuluu esimerkiksi teinin toimintaterapeutti. Hän on kyllä rehellinen lapsen voinnin suhteen. Enää en voi kuin ottaa avun vastaan, hoitaa itseäni parhaani mukaan ja tehdä muutenkin parhaani lasten kanssa. Toivoa parasta ja uskoa siihen, että ennaltaehkäisy on auttanut. Tulevasta en tietenkään tiedä. Ja kyllä, olen soimannut itseäni valtavasti. Miettinyt lasten jättämistä, itseni tappamista jotta lapset ei kärsisi. Mutta se ei ole ratkaisu. Eikä varmasti ainakaan auta lapsia. Mitä itse ehdottaisit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän mua vaivaa, kun en edes halua parantua vaikeasta masennuksestani vai onko se vain yksi sen oire? Tuntuu itsestäkin jotenkin oudolta enkä osaa sanoa syytä siihen.

Mulla on vähän sama. Diagnoosina vaikea masennus ja vaikka tavallaan olo on sietämätön, niin en jaksa ajatella elämää parantuneen. Tuntuu liian raskaaalta ajatella, että olisi parantunut ja pitäisi taas jaksaa normaalia elämää. Olen myös miettinyt, että olenko kuitenkin vain laiska enkä sairas, vai kuuluuko tämä tautiin.

Kiitos vain, trolli. Olen sairastanut masennusta pitkään ja jonkin verran tunnen myös toisia potilaita, enkä koskaan ole tavannut masennuspotilasta, joka haluaisi masennuksen jatkuvan. Toivottavasti sinäkin sairastut niin pääset kokemaan tämän mukavan, lasikottelemaan houkuttelevan mielentilan. :)

Masentunut on YMPARISTONSA ORJA. Miten muuten se olisi VUOROVAIKUTTAVASSA MAAILMASSA.  Ns. masentunut vuorovaikuttaa ymparistonsa kanssa. Masentunut ei ole eristetty toiselle planeetalle. Siksi Masentunut ei ole ainoastaan itse vastuussa olotilastaan. Siita olotilasta on aivan selkeasti vastuussa seka han, joka on mahd diagnosoitu masentuneeksi, kuin myos ymparilla olevat.

Edellyttaa toki kuta kuinkin TAYDELLISTA irtisanoutumista nykyisen maaliman ja kulttuurin kunnioittamisesta, etta taman omassa elamassaan sisaistaa.

Vaikea sisaistaa, ellei sinulla ole korvaavaa suurempaa totuutta tilalle kuin psykiatria? No niinhan se on.

*pakana*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäköhän mua vaivaa, kun en edes halua parantua vaikeasta masennuksestani vai onko se vain yksi sen oire? Tuntuu itsestäkin jotenkin oudolta enkä osaa sanoa syytä siihen.

Mulla on vähän sama. Diagnoosina vaikea masennus ja vaikka tavallaan olo on sietämätön, niin en jaksa ajatella elämää parantuneen. Tuntuu liian raskaaalta ajatella, että olisi parantunut ja pitäisi taas jaksaa normaalia elämää. Olen myös miettinyt, että olenko kuitenkin vain laiska enkä sairas, vai kuuluuko tämä tautiin.

Kiitos vain, trolli. Olen sairastanut masennusta pitkään ja jonkin verran tunnen myös toisia potilaita, enkä koskaan ole tavannut masennuspotilasta, joka haluaisi masennuksen jatkuvan. Toivottavasti sinäkin sairastut niin pääset kokemaan tämän mukavan, lasikottelemaan houkuttelevan mielentilan. :)

Ap on sitä mieltä, että voihan tuossa ollakin totuuden siemen. Osa potilaista laitostuu. On "helppo" tottua siihen että ruoka ja palvelu pelaa. On myös helppo uhriutua. Voi myös turtua ja tavallinen arki pelottaa. En kuitenkaan usko että kukaan siitä tuskasta nauttii, ehkä enemmän niistä muista ilmiöistä, kuten huomiosta tai siitä ettei tarvitse olla oravanpyörässä. Osa sulkeutuu, osa puhuu tosi avoimesti. Sekin varmasti vaikuttaa suhtautumiseen. En tiedä osasinko nyt ilmaista itseäni ymmärrettävästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa Ap, kun olet siirtänyt noi pas*at geenisi eteenpäin. Voit tietysti selitellä sitä omassa päässäsi miten vain tyyliin "nuori teini on hyvässä kunnossa". Juu kyllä ehkä juuri nyt. Alkohan sullakin pahasti flippaamaan vasta aikuisiällä. Eli tule vaikka kymmenen vuoden päästä kertomaan, miten "hyvin" sun lapset on sinun antamillasi lähtökohdilla pärjänneet. Geenit ja ihan se, että lasten äiti on kärsinyt masennusjaksoista koko lasten eliniän. Hyvä tulevaisuus luvassa! Eiköhän tähänkin nyt sitten saada Ap:n kootut selitykset...

Geeneistä en rehellisesti osaakaan sanoa oikein mitään. Suvussa ei tietääkseni muita itsemurhia ole tai mt-ongelmia ole. En tietenkään varma ole, ei minustakaan päälle päin huomaisi. Sen sijaan lasten suhteen olen kyllä ollut rehellinen. Tiedän varsin hyvin lapsuuden ja jopa raskausajan masennuksen vaikutuksen sikiöön. En olisi tehnyt lapsia, jos olisin tulevaisuuteen nähnyt. Olen kuitenkin aina ollut rehellinen siitä mitä sairauteni on voinut lapsille aiheuttaa. Meillä on (ollut) vankka verkosto, jonka olen itse meillä hankkinut (mm.tekemällä lastensuojeluilmoituksen itsestäni) ja johon kuuluu esimerkiksi teinin toimintaterapeutti. Hän on kyllä rehellinen lapsen voinnin suhteen. Enää en voi kuin ottaa avun vastaan, hoitaa itseäni parhaani mukaan ja tehdä muutenkin parhaani lasten kanssa. Toivoa parasta ja uskoa siihen, että ennaltaehkäisy on auttanut. Tulevasta en tietenkään tiedä. Ja kyllä, olen soimannut itseäni valtavasti. Miettinyt lasten jättämistä, itseni tappamista jotta lapset ei kärsisi. Mutta se ei ole ratkaisu. Eikä varmasti ainakaan auta lapsia. Mitä itse ehdottaisit?

Lisään vielä, että kommentissasi ei ollut mitään uutta. Olen kyllä ehtinyt ajattelemaan yhtä sun toista. Mutta en mä voi lasteni takia ja niiden kohdalla luovuttaakaan.

Oli ihan pakko kirjoittaa! AP, Älä välitä siitä, mitä tuo yksi kauhea ihminen kirjoittaa sinusta ja lapsistasi. Lapsiasi ei tosiaan auttaisi yhtään, jos luovuttaisit ja tekisit itsemurhan. Todennäköisesti siitä varsinkin seuraisi noidankehän jatkuminen. Minusta se, miten kerrot tähän mennessä toimineesi, kuulostaa vastuulliselta. Ja voit vielä parantua. Elämä on niin pitkä matka, että siihen voi sinunkin kohdallani vielä mahtua vaikka millaista hyvää.

Minulla ei ole masennusta mutta siskollani on. Olen itse uupunut työstä ja koen olevani vähän hukassa. Tuntuu, että nyt talven aikana nämä ovat kehittyneet lieväksi masennukseksi. Itsekin. makaan toisinaan sohvalla ajatellen, mikä vapautus kuolema olisi. Ei tarvitsisi enää ponnistella, taistella, yrittää ja pyristellä. Toisaalta en oikeasti toivo sitä, että lakkaisin olemasta, vaan haluan uskoa, että helpotus tulee vielä jollain muulla tavalla ja että ilo palaisi. Itse olen siis kuitenkin töissä täysin toimintakykyinen ja kotonakin melko suuren osan ajasta, eli tilanteeni on aivan eri kuin sinun. On vain niitä ilottomia päiviä, ahdistusta ja surullisuutta. Meille molemmille toivon tsemppiä!

Mun piti olla parantunut, mutta viime kesän jälkeen oltiin lähellä kuolla....

Sen jälkeen kaikki alkoi mennä taas pikkuhiljaa päin helvettiä.

Jo vuosia poissa olleet paniikkioireet palasivat. Aloin voimaan fyysisestikin niin pahoin, että lopulta turvauduin huumeisiin ja kun tajusin tehneeni pahan virheen, niin yritin tappaa itseni ja menetin lapseni.

Olisin joka tapauksessa joutunut heistä kait luopumaan, koska enää en kyennyt kuin perustarpeet huolehtimaan ja olin ihan siinä rajamailla etten olisi pystynyt niitäkään.

Yritin hakea jatkuvasti apua, mutta en saanut ja sekin vähäinen apu jota saatiin ei enää riittänyt.

Ihmismieli on niin ihmeellinen, etten voi käsittää. Meillä oli kaikki asiat suht hyvin, mutta koska henkeämme uhattiin, niin ei mikään enää tuntunutkaan elämisen arvoiselta?!? Emme saaneet tuolloin mitään muuta kuin keskusteluapua ja sekin oli tyyliin "no mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja elämä jatkuu"..

Huoh... tosin koettiin niin paljon vastoinkäymisiä, etten niillä vähillä voimilla en niitä enää pystynyt käsittelemään.

Pienessä pöllyssä olo tuntui hetken aina niin voittamattomalta, mutta kun haittavaikutuksia alkoi ilmenemään, päätin luovuttaa kaikesta. Minä pilasin meidän perheen elämän oman pahoinvointini takia.

Miksi?!!!

Älkää te tehkö samaa, vaikka kuinka olisi paha olla. Koska jäun henkiin, niin olo on entistä pahempi, mutta lasten takia koitan sinnitellä. Olisi pitänyt heidän vuokseen sinnitellä jo ajat sitten. Ymmärtää että valitsemalla sen tien, jonka valitsin niin kaikki olisi huonommin....