Lue keskustelun säännöt.
Onko ikääntyminen vapauttavaa?
27.01.2018 |
Kun nuorena kuulin itseäni vanhempien puhuvan ikääntymisen hyvistä puolista, suhtauduin skeptisesti. He puhuivat mm. sellaisista asioista kuin mielenrauha, itsensä hyväksyminen, ulkonäköpaineiden poistuminen jne. Olen kohta nelikymppinen ja viime aikoina olen huomannut suhtautuvani tyyneydellä sellaisiin asioihin, jotka häiritsivät minua ennen. En väitä olevani täysin ongelmaton tai puhu mistään itseni löytämisestä - jostain on vain tullut sellainen tunne, että hyväksyn itseni paremmin kuin ennen. Mistä tuo tunne tulee? Onko kyse jonkin asian syvällisemmästä oivaltamisesta vai yksinkertaisesti siitä, että omat virheensä oppii hyväksymään, koska kaikkeen tottuu ajan kanssa?
Onko teillä kokemuksia asiasta?
Kommentit (21)
Juuri näin ap. Tässä iässä uskaltaa olla jo oma itsensä, eikä tarvitse pönkittää omaa egoa, ajattelematta mitä muut sanovat. Se on hyvin vapauttavaa ja lisää onnellisuutta ja mielihyvää. Ja osaa nauttia elämästä, jokaisesta hetkestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiaa ap. Olen itsekin jo neljänkympin pyykin ohittanut, samanlaiset ajatukset. En enää kumarra kuvia ja ole sellainen hissukka, sanon suoraan mitä ajattelen. Kaikki eivät siitä pidä ja olenkin (valitettavasti) polttanut siltoja takana, mutta ajattelen sen asian niin, etteipähän ole riippakiviä siinä roikkumassa ja energiaa viemässä. Vapauttavaa!
Samoja kokemuksia. Myös lasten saaminen oli sillä tavalla kasvattava juttu, että fokus siirtyy itsestä pois. Sitä ennen ajatukset liikkuivat niin paljon itsen ympärillä, mitä muut minusta ajattelevat, miltä pitäisi näyttää jne.
Esimerkiksi ulkonäköni virheistä olen alkanut ajatella siten, että ne ovat ihan ok ja osa minua. En välttämättä hyväksy niitä asioita vieläkään täysin mutta pystyn elämään niiden kanssa ja stressaan vähemmän kuin ennen. Pidin ennen itseäni hirveän rumana - nykyään saan lohtua siitä, että taidankin olla omassa ikäluokassani melko tavallisen näköinen. "Tavallisuus" tuntuu turvalliselta ja lohdulliselta.
Jotain muitakin asioita on, mutta nyt en saa oikein ajatuksesta kiinni.
- ap
Mulla auttoi ihan tajuttomasti jo kolmekympin rajan ylittäminen. Parantui syömishäiriön jälkioireetkin tosta vaan ja röyhkeästi pidän itseäni kauniina ja viehättävänä vaikkei vartaloni olekaan standardien mukainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tajuaa, että täydellistä ihmistä ei ole se helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä huomaa ikääntyessään, etteivät ulkoiset pikkuseikat ole lopulta merkittäviä jos sisältö on täysin tyhjää.
Jos vähän mokaa ja joku näkee, niin ei sitä kukaan ulkopuolinen muista viittä minuuttia pitempään, sillä hekin ovat vain keskittyneet itseensä. Ja itselleen kannattaa aina nauraa ensimmäisenä etteivät muut kerkeä ilkkua.
Ikä vapauttaa ja iän tuoma kokemus laajentaa useimmiten näkemyksiä elämän "ehdottomista" totuuksista.
Ainakin tässä +40 iässä koen eläväni ihan parasta aikaa elämässäni... Eronneena yh-äitinä... 😀. Elämässä on kaikki mitä haluan ja tarvitsen... koti, turvallisuus, työ, lapset ja muut rakkaat läheiset ihmiset...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä se teettää, kun aivot alkaa pehmenemään.
Mukava kommentti tähän alkuun.
Vaikutat kivalta ihmiseltä.
Onhan se. Niin kauan, kun erilaiset krempat eivät vaivaa päivittäistä arkea. Sitten, kun alkaa sieltä ja täältä kolottamaan, ettei normaaleista askareista suoriudu ilman kipua, niin vanheneminen alkaa sapettaa :( Että, jos nuorena mieli on liian herkkä mutta kroppa voimakas, niin vanhana se on sitten päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se minulle ollut. Tosin en ole ollut koskaan kovin ulkonäkökeskeinen, joten siltä osin muutosta ei juuri ole ollut, mutta muu kaikenlainen itsensäarmahtaminen on hyvällä mallilla. Voi se mennä liiallisuuksiinkin, eihän sitä kannata päästää itseään henkisesti hunningollekaan. Se on hyvä asia, että kiinnostus toisten asioihin puuttumiseen on lähes kokonaan loppunut, sellainen negatiivinen kiinnostus, joka oli ikävä tapani nuorempana, olin utelias juoruakka. :( Nyt en enää viitsi, ei siis kyse ole mistään varsinaisesta jalostumisesta, kunhan ei vaan enää viitsi.
Kyllä elämänkokemuksen (eri kuin elämämkoulu ;) myötä monille ihmisille maailmaan tulee mukaan enemmän harmaansävyjä sen mustavalkoisen tilalle, ja tulee myös enemmän kokemusta asettaa asioita siihen oikeaan perspektiiviin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä elämänkokemuksen (eri kuin elämämkoulu ;) myötä monille ihmisille maailmaan tulee mukaan enemmän harmaansävyjä sen mustavalkoisen tilalle, ja tulee myös enemmän kokemusta asettaa asioita siihen oikeaan perspektiiviin.
Ja jopa oikeita värejä! Kirkkaitakin.
Silloin kai sitä on onnellinen, jos oma ikä tuntuu aina hyvältä...
Juu ja ei.
Ulkonäön oppii hyväksymään, jopa pitämään omasta ulkonäöstään. Rypyt ja harmaat hiukset ei mua haittaa. Moneen asiaan kun voi itse vaikuttaa - painoon, ryhtiin, pukeutumiseen, huoliteltuun ulkonäköön jne.
Hyväksyminen kun ei tarkoita sitä että heittäytyy täysin seinästä reväistyksi. Joillekin sekin on vapauttavaa, tietty mutta minulle ennemminkin oman tyylin ja tasapainon löytyminen.
Terveyden heikkenemiseen ja kolotuksiin en tule ikinä tottumaan, lähinnä nämä pelottavat minua. Jos nyt sattuu joka paikkaan miten on 20 vuoden kuluttua?
Enkä tule tottumaan siihenkään että olen niin riippuvainen parisuhteeni toisesta osapuolesta, toisen kyvyistä ja haluista. Oma seksuaalisuuteni vaan paranee vanhetessaan mutta toista ei juurikaan kiinnosta. Vv jälkeen ei ole tarvinnut ehkäisyä eikä miettiä koska voi rakastella.
Isoäitiys on parasta mitä tässä iässä on! Ensin odotimme monta vuotta lapsenlasta ja nyt niitä on kohta 3 alle 3v:tä:) Tänäänkin on luvassa ihania halauksia ja hymyjä, hassuja juttuja ja leikkejä.
Ei ole mitään mitä nuoruudesta kaipaisin sinänsä. Vain yhden asian haluaisin tehdä toisin mutta se ei ollut mahdollista 34v:nä eikä nyt.
Sitä se teettää, kun aivot alkaa pehmenemään.