Lue keskustelun säännöt.
Olen vasta 40, loputkin läheisistä kuolemassa
21.01.2018 |
Jään kohta ihan yksin. Tuntuu että oma elämäkin on päättymässä, koska kaikki joiden kanssa olen tätä elämää viettänyt kuolevat pois. Tämä elämän kiertokulku tuntuu liian raskaalta. Kaikesta luopuminen ja se että jää vain pelkät muistot.
Pelkään että minusta tulee sellainen joka vaan istuu kotona ja katselee valokuvia yksinään ja muistelee menneitä. Kauhee suru ja luopuminen koko ajan kun läheiset kaatuu.
Kommentit (59)
Harmi, että koet noin. Etsi ystäviä aktiivisesti. En usko, ettetkö ketään enää löytäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että koet noin. Etsi ystäviä aktiivisesti. En usko, ettetkö ketään enää löytäisi.
Ystäviä on, mutta eivät ole sama kuin läheiset perheenjäsenet ja sukulaiset. Olen aina ollut perheihminen ja satsannut läheisiin enemmän kuin mihinkään muuhun. Olen aina viettänyt aikaa enemmän perheeni kanssa, jakanut ilot ja surut. Ystävät ovat olleet vain pinnallista vapaa-ajan seuraa, eivät ollenkaan sama asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että koet noin. Etsi ystäviä aktiivisesti. En usko, ettetkö ketään enää löytäisi.
Ystäviä on, mutta eivät ole sama kuin läheiset perheenjäsenet ja sukulaiset. Olen aina ollut perheihminen ja satsannut läheisiin enemmän kuin mihinkään muuhun. Olen aina viettänyt aikaa enemmän perheeni kanssa, jakanut ilot ja surut. Ystävät ovat olleet vain pinnallista vapaa-ajan seuraa, eivät ollenkaan sama asia.
Siis ap tämä.
Voi ei. Tulin surulliseksi tästä oikeasti :(
Miten se on mahdollista? Siinä ikäluokassa ei ole korkea kuolleisuus. Omasta tuttavapiiristäni ei ole kuollut ketään, vaan saatu vauvojakin nelikymppisinä.
Nainen hki 46 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sepä siinä, ettei ne pinnalliset tuttavuudet muutu syvällisemmiksi, ellei vietä aikaa niiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellekin on aina perheenjäsenet, varsinkin vanhemmat olleet tärkeitä. Ollaan pidetty yhteyttä ja tavattu tiiviisti. Vanhemmat alkaa olla iäkkäitä ja pelkään heidän menettämistään koko ajan. Tuleva ahdistaa. Ovat onneksi vielä terveitä.
No minä olen vasta 36, ja suuri osa läheisistäni (ei ystävistä vaan perhe ja suku) on kuollut. Osa ystävistäkin. Surettaa joskus enemmän, joskus taas vähemmän kun ajattelee tuota. Suurimman osan heistä on vienyt onnettomuudet, syöpä tai jokin sydänkohtaus :( . Tiedän, että tämä ei ole kovin yleistä, kohdalleni on osunut vain huono tuuri. Mutta olen itse raskaana, odotan esikoistani, ja tuntuu, että elämä on vasta alkamassa. Koen saaneeni uuden tulevaisuuden tämän raskauden myötä, vaikka toki surettaa se että lapsellani ei ole paljoa sukulaisia enää elossa, miehen puolelta onneksi muutama, mutta ei hänenkään vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö sinulla siis ole lapsia? Sisarusten lapsia? Kummilapsia?
Anna37 kirjoitti:
Eikö sinulla siis ole lapsia? Sisarusten lapsia? Kummilapsia?
En ole ap, mutta eivät lapset ole sama kuin aikuiset. Lapsista ei ole keskusteluseuraksi kuin vasta vuosikausien päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan pitäisi tehdä lapsi.
Tähän lankaan monet menevät siinä vaiheessa kun läheisiä alkaa kuolla. Mutta lapsen kanssa sitä on entistä avuttomampi kun ei ole mitään tukiverkkoja.
Isäni kuoli äskettäin, ja kyllä pisti miettimään että miksi joudun tähän tilanteeseen jo 26-vuotiaana. Pelkään että pienestä perheestäni jos kuolee vielä yksikin yllättäen, elämältä tulee menemään lopullisesti pohja. Se on mennyt siihen, että herään toisinaan jopa öisin tarkistamaan miehen hengityksen. Toivottavasti jokin ohimenevä vaihe.
Olen tosi pahoillani sunkin puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna37 kirjoitti:
Eikö sinulla siis ole lapsia? Sisarusten lapsia? Kummilapsia?
Lasten kanssa leikkiminen ei korvaa aikuisten kanssa tehtyjä juttuja, keskusteluja ym. Kiinnyn ihmisiin hitaasti ja kestää kauan ennen kuin lapset ovat aikuisia ja tulleet läheisiksi.
-en ole ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harmi, että koet noin. Etsi ystäviä aktiivisesti. En usko, ettetkö ketään enää löytäisi.
Ystäviä on, mutta eivät ole sama kuin läheiset perheenjäsenet ja sukulaiset. Olen aina ollut perheihminen ja satsannut läheisiin enemmän kuin mihinkään muuhun. Olen aina viettänyt aikaa enemmän perheeni kanssa, jakanut ilot ja surut. Ystävät ovat olleet vain pinnallista vapaa-ajan seuraa, eivät ollenkaan sama asia.
Olisiko nyt sitten aika muuttaa suhtautumistapaa eikä alkaa märehtiä menneitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan pitäisi tehdä lapsi.
Tähän lankaan monet menevät siinä vaiheessa kun läheisiä alkaa kuolla. Mutta lapsen kanssa sitä on entistä avuttomampi kun ei ole mitään tukiverkkoja.
Onhan se mieskin siinä. Ei niitä lapsia sukulaisten kanssa (tai sitä varten) tehdä.
Lapsuuden perhe, sukulaiset ja lapsuusystävät ovat ihan eri kuin aikuisuuden uusperheet ja ystävät. Sitten kun lapsuuden ajan ihmisiä ei ympärillä enää ole, on ihan orpo olo.
Sama juttu, paitsi että kaikki ovat jo kuolleet. I´m Free!!! Finally.
Vierailija kirjoitti:
Itsellekin on aina perheenjäsenet, varsinkin vanhemmat olleet tärkeitä. Ollaan pidetty yhteyttä ja tavattu tiiviisti. Vanhemmat alkaa olla iäkkäitä ja pelkään heidän menettämistään koko ajan. Tuleva ahdistaa. Ovat onneksi vielä terveitä.
Itse ajattelen niin, että turha pelätä väistämätöntä. Olen tyytyväinen siitä, että vanhemmat ja appivanhemmat ovat eläneet 7-kymppiseksi ja ehtineet nauttia eläkevuosistakin.
Tietysti on sen mukavampaa, mitä kauemman elävät, jos vain kohtuullinen kunto säilyy, mutta realiteetti on se, että vuosikymmenen päästä ainakin puolet heistä on mullan alla. Hyvän elämän ovat eläneet, joten siitä pitää olla kiitollinen, eikä kirota luonnonlakeja.
Sen sijaan nuorien läheisteni puolesta pelkään kyllä ja toivon heille pitkää ja hyvää elämää.
Mulla sama nyt 44v.