Te, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko

propral jeesaa jonkin verran

Mulla oli samanlaista nuorena. Koulussa sain kerran paniikkikohotauksen kun piti pitä esitelmä. En saanut vaan henkeä ja olin vielä luokan edessä. Aloin myös pelätä ruokalassa syömistä muiden edessä ja lakkasin käymästä siellä kokonaan. Myöhemmin tuli kahvikuppineuroosi.

Kun aloin opiskella myöhemmin, otin avukseni Cipralexin ja sen avulla pääsin eroon jännityksestä. Jopa nautin esitelmän pidosta, kun tiesin, etten saa enää kohtauksta. Myös koulutus sisälsi paljon itsetuntoa tukevaa opetusta, joten se auttoi myös. 

Kerro lääkärillesi nuo kaikki tai tulosta kirjoituksesi. Voit saada muutakin apua. Paras lääke on kuitenkin vaan mennä ja tehdä, niin hullulta kuin se sinusta nyt kuulostaakin. Totta on vaan, että kun tekee pelkäämäänsä asiaa usein niin ei enää pelkää.

Tsemppiä! <3

Hei. Olen 32 v. ja minulla sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi yläasteen alussa, mutta olin jo nuorempana ujo. Olin yläasteella kiusattu ja yksinäinen. Sitten tuli myös paniikkihäiriö ja masennus.

Apua hain ensimmäistä kertaa vasta yli 20-vuotiaana. Kävin psykiatrian poliklinikalla sairaanhoitajan luona muutamia kuukausia ja psykiatri määräsi Sepramia. Söin sitä jotain 6 vuotta varmaan. Se auttoi varsinkin paniikkihäiriöön ja masennukseen. Otan myös Propralia jossain tilanteissa.

Sen verran tämä on helpottanut, että käyn nykyään töissä. Töissä en juurikaan kohtaa pelkäämiäni tilanteita ja pärjään siellä paremmin kuin koulussa. Ahdistus on silti aina läsnä.

Suosittelen menemään kouluun fobiasta huolimatta. Juttele tilanteestasi vaikka terkkarille tai kuraattorille. Itselläni lukio meni tämän takia täysin penkin alle ja meinasin jo lopettaa opiskelut kokonaan sen jälkeen. Olin muutaman vuoden työtön. Menin sitten ammattikouluun ja jo ennen koulun alkamista tukihenkilö työkkäristä soitti sinne ja kertoi tilanteestani. Tapasin terkkarin ja erityisopettajan ja oman opettajanikin jo kesällä. Siellä tällaiset tapaukset osattiin ottaa hyvin huomioon ja pystyin käydä koulussa. Nyt mietin välillä opiskelua eri alalle, mutta en taida uskaltaa enää mennä mihinkään kouluun. Ajatus ahdistaa liikaa.

Paljon tsemppiä sinulle!

Up

Kärsin samasta ongelmasta. Ongelma on valitettavasti räjähtänyt käsiin koska en ole töissä tai opiskele vaikka haluja olisi. Lääkärissä en ole käynyt eikä lääkitystä ole.... Kunhan tää elämä ei valuis hukkaan tämän takia.

Mulla alkoi myös yläasteella kiusaamisen takia. Esitelmien pitäminen oli kamalaa enkä suostunut sanomaan yhtäkään sanaa ääneen englannin tai ruotsin tunneilla koska luokalla jotkut nauroivat jos äänsi väärin. Ujo olen ollut myös aina ja masennustakin sairastin nuorempana vuosia. Useita eri lääkkeitä kokeilin mutta en oikeastaan saanut niistä apua. Useamman kerran ammattiin opiskelut jäi kesken.

Mun tilanne alkoi paranemaan varmaan vasta joskus 25-vuotiaana kun sain lapsen. En halunnut että minun ongelmani vaikuttaa lapseen ja suorastaan pilaa lapseni elämän, tiesin että mun on pakko hankkia lapselle kavereita ja myöhemmin myös päästä työelämään. Pakotin itseni menemään perhekerhoihin ja tutustuin muutamaan äitiin ja lapseen joista saimme kavereita. Nykyään teen siivoustyötä (kävin lyhyen laitoshuoltajakoulutuksen) ja se sopii minulle, ihmisille ei hirveän paljon tarvitse jutella kunhan tervehtii. Toki jos joku alkaa juttelemaan niin vastailen, mutta oma-aloitteisesti ei paljon tarvitse höpötellä. Nykyään oon ihan tyytyväinen elämääni ja aikuistumisen myötä on itsetunto parantunut hiljalleen...

Ala-asteen lopussa alkoi. Teini-iän kynnyksellä. 

Löysin alkoholista tehokkaan lääkkeen ja nyt olenkin dokaillut parikymmentä vuotta. Ei oikeastaan edes harmita. 

Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi yläasteella jonkin asteisen kiusaamisen seurauksena ja on jatkunut tähän päivään asti. Fyysisinä oireina sydämentykytykset, hikoilu, vapina, koko kehon jännittäminen, ja muina oireina ahdistuneisuus, tilanteiden välttely ja epätodellinen olo erityisen kuormittavissa tilanteissa (esim. esiintyminen). Ajoittain olen käynyt puhumassa ammattilaisilla ja välillä ollut ajanjaksoja, jolloin olen pärjännyt vaan itsekseni. Nyt masennusdiagnoosin myötä olen terapiassa hoitamassa tätäkin asiaa.

Välttelin itsekin yläasteella ja lukiossa esitelmiä, ja siinä aika hyvin onnistuinkin. Yliopistoon päästäessä tämä ei ollut enää vaihtoehto, joten oli tehtävä päätös siitä jäänkö kotiin ahdistumaan vai haluanko tehdä itsestäni jotakin. Jälkimmäinen voitti ja olen suorittanut kohta opintoni loppuun opinnäytetyötä lukuunottamatta. En tiedä välillä itsekään miten tässä olen onnistunut, mutta osa syynä on ollut jatkuva altistuminen sosiaalisille ja epämukaville tilanteille (ts. esiintyminen).  Tässä apuna on ollut lääkkeenä Propral. Tuntuu kyllä, että esiintymiset ei ole menneet todellakaan mitenkään taidokkaasti sillä jännittäminen pistää aivot lukkoon, mutta aivan sama. Onpahan tullut tehtyä.

Mitä tulee muuhun sosiaalisuuteen, niin edelleenkin jännitän normaaleja kanssakäymisiä uusia ihmisiä tavatessa. Tämä jännitys on kuitenkin huomattavasti vähentynyt iän myötä. Aika itsekseni olen suurimman osan ajasta ja kaverit voi laskea yhden käden sormilla. En enää oikein itsekään tiedä kuuluuko epäsosiaalisuus luonteeseeni vai olenko vain hyväksynyt tuon jännittämisen ja jonkin sortin eristäytymisen osaksi itseäni.

Nettilukio kuulostaa hyvältä ja kannustan tavoittelemaan mieleisiä asioita, vaikkakin siihen saattaisi liittyä epämukavuusalueille menemistä. Missään nimessä ei kannata jäädä kokonaan neljän seinän sisään tai antaa sosiaalisten tilanteiden pelon liikaa rajoittaa elämää, sillä kerranhan täällä vain eletään. Mutta ei kannata sortua myöskään siihen "pitäisi olla sitä ja tätä" -ajatteluun ja yleiseen ekstroverttiyden hypettämiseen, vaan olla ja tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Sori hieman sekava ilmaisu, mutta ehkä tästä joku punaisen langan saa kiinni :D Apua kannattaa hakea, jos siltä vähänkin tuntuu ja terapiamuodoista suosittelen kognitiivista psykoterapiaa, mikäli sellainen on mahdollista rahoittaa.

up

No mut onhan minullakin noin vaikkei mitään sairautta ole. Eikös tuo ole ihan normaalia?

Vierailija kirjoitti:

No mut onhan minullakin noin vaikkei mitään sairautta ole. Eikös tuo ole ihan normaalia?

Ai sekö on normaalia että et uskalla viedä edes roskia ulos, jätät juhlat ja muut tapahtumat tekosyyn varjolla pois kun et uskalla mennä, stressaat esim ihan pelkkää pankissa asiointia jo viikkoja etukäteen, et uskalla hakea töitä tai opiskelupaikkaa kun pelottaa niin,et uskalla mennä laittamaan edes autoa roikkaan kun ahdistaa jos joku tuijottaa ikkunasta.. ja tiedossa on että pelot ovat epärealistisia mutta menet siitä huolimatta kipsiin. Normaalia ? Jepjep .

up

up