Lue keskustelun säännöt.
Miten te kestätte tämän?
02.01.2018 |
Sen ettei teinin asioista enää tiedä oikein mitään eikä esim.terveysasioista infota enää vanhemmille?
Meillä teini 16v ilmoitti kuin ohimennen tuossa hetki sitten, että "ainiin mulla on psykologille aika 2h päästä" ja sinne läksi.
Aloitti lukion syksyllä ja terveystarkastuksessa oli ollut puhetta jonkinlaisesta väsymyksestä ja mielialasta, verikokeet oli ok (niistäkään en tiennyt mitään ennenkuin poika sinne meni) joten th oli puhunut psykologista.
Onko tämä vain minun päässäni tämä "vika", kun olen tässä nyt itkenyt silmiä päästäni pojan lähdettyä. Koen olevani pihalla kuin lumiukko kaikesta ja siitäkin kritisoidaan kun olen kiinnostunut ja kyselen. Poika vain totesi ettei kertomisesta ole mitään hyötyä ja kun kerta laki sallii ettei tietoa vanhemmalle tule niin mikä on ongelma. Ihmetteli "shokkireaktiotani" suuresti. Ja turha kuvitella, että kummempaa infoa saisin käynnistä tai mistään jatkossakaan.
Yritin selittää, että kun kuitenkin on vielä alaikäinen, asuu kotona, olen äiti ja päävastuu hyvinvoinnistaan, elatuksestaan jne on vielä meillä niin...mutta ei auttanut.
Ikinä, milloinkaan ei ole ollut näin kurja ja paska olo äitinä ja se on aika paljon se koska aika monta kertaa olen äitiyttäni kyseenalaistanut ja haukkunut.
Kommentit (27)
Voin hyvin kuvitella 15v. nuoren miehen kieltäytyvän kertomasta henkilökohtaisista vaikeuksistaan äidilleen. Kyllä vanhemman tehtävä on tuossa tilanteessa vain tukea nuorta, jos se sallitaan, ja jos nuori mies haluaa pitää asiat ominaan, ei niitä pidä lähteä vaatimaan jaettaviksi jonkin elätusvelvollisuuden nimissä. Olet apuna, jos apua tarvitaan, muuten omatoiminen mies hoitaa itse asiansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, minusta koko asenteesi on outo.
Sen sijaan, että olisit tyytyväinen poikasi omatoimisuuteen, sinä kiristät ja vetoat lakiin ja elatusvelvollisuuteen.
Mitäpä jos yrittäisit vedota rakkauteen? Että koska poikasi on sinulle maailman rakkain, huolestut, jos hänellä on henkinen kriisi. Ja että haluaisit tukea ja auttaa häntä.
Minun tyttäreni sairastui 15-vuotiaana masennukseen ja ahdistushäiriöön. Olemme puhuneet siitä ihan valtavasti ja olen ollut mukana terapiakäynneillä.
Kaikki eivät kuitenkaan halua vanhempiaan mukaan siihen prosessiin, ja se voi johtua lapsen yksilöllisten ominaisuuksien ohella siitä, miten vanhempi suhtautuu mielenterveyden häiriöihin.
Toki minuakin lapsen sairastuminen huolestutti ihan valtavasti, mutta vollottamisen ja henkisen kiristämisen sijasta otin lapsen suuntaan täysin toisenlaisen asenteen, käytännöllisen, avoimen ja yhteistyöhaluisen.
Etsimme tietoa netistä (mm. Mielenterveystalo.fi on todella hyödyllinen saitti, suosittelen) ja pohdimme oireiden taustoja. Kannustin lasta olemaan mahdollisimman suorapuheinen ja haukkumaan meitä vanhempia terapeutille reippaalla kädellä. Vaikka hänen oireidensa taustalla oli ensisijassa koulukiusaaminen, varmasti myös me vanhemmat olemme jollakin tasolla kasvatuksella vaikuttaneet yhtälöön.
Nyt tytär on kohta täysi-ikäinen ja masennus on selätetty. Aina hän tulee olemaan henkisesti varmaan ailahteleva, tunneskaala on laaja ja tunteet heittelevät helposti, se on hänellä perusluonteessa. Mutta toivon, että kokemuksensa avulla hän osaa jatkossa käsitellä tunnetilojaan paremmin ja hakea tarvittaessa apua meiltä ja ammattilaisilta.
Sinulta toivoisin nyt aikuisempaa asennetta. Kun poikaai palaa kotiin, kehu häntä siitä, että omatoimisesti ja reippaasti kävi juttelemassa. Kerro, että jos hän haluaa jutella tai jos psykologi haluaa tavata teitä vanhempia, olette ilman muuta valmiita. ÄLÄ KYSELE tai tenttaa. Hän kertoo, jos katsoo tarpeelliseksi ja kokee, että sinä olet valmis asiaa työstämään, etkä ota uhriutuvaa marttyyriasennetta "minä äitinä kaikkeni yritin, buhuuuuu...."
Kuulostat todella hyvältä vanhemmalta! Tuollainen käytännönläheinen, ratkaisukeskeinen asenne toimii, jos olisin itse kertonut äidilleni psykologikäynnistäni, olisi ollut todella ahdistavaa jos hän olisi alkanut itkeä ja kysellä ja syyttää itseään tms. Itse en halunnut kertoa vanhemmilleni masennuksesta, ehkä siksi koska en halunnut muuttaa heidän käsitystään minusta. En muutenkaan puhu vaikeimmista tunteistani tai esimerkiksi parisuhdeongelmistani heille, vaikka muuten olemme aika läheisiä. (Huvittavaa on, että äitini on psykologi.) Jotenkin se masennus oli silloin teininä itsellekin sellainen identiteettikriisi, että tällainenko minä olen.
Vierailija kirjoitti:
Rahahanat jne kiinni ja annat vain sen minimin eli katon, ruuat ja koulutavarat. Sanot että sen se laki vaatii ei muuta että mikä ongelma. Jos poika on tarpeeksi aikuinen ettei äidille tarvitse kertoa terveysjuttuja niin pitäisi olla tarpeeksi aikuinen että pitää muista asioista myös itse huolen. Toki ei voi olettaa että kertoo mistä sielä psykologilla juttelee mutta muuten voisi pitää sut mukana menossa
Siis kertoihan se kuitenkin että on menossa psykologille, joku ei olisi välttämättä kerotnut ollenkaan. Luultavasti ei halua että asiasta tehdään mitään suurta numeroa (erilaisuuden tunne), eikä ap:n itkureaktio varmaan auttanut asiaa.
AP, ole iloinen että suostuu mukisematta menemään puhumaan ammattilaiselle ja koittaa pitää huolta itsestään. Älä painosta liikaa ja luultavasti teinihuuruisen ajan haihtumisen jälkeen olette taas läheisempiä. Tsemppiä.
Tuon ikäinen nuori ei enää halua jakaa kaikkea äitinsä kanssa, se on vain hyväksyttävä ja opeteltava päästämään irti. Hänellä on oikeus pitää omat asiat ominaan, hän kyllä keskustelee niistä sinun kanssasi, jos siihen on aihetta.
On todella hyvä, että kouluterveydenhuollossa kiinnitetään näihinkin asioihin huomiota ja pyritään ehkäisemään nuorten mielenterveysongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Rahahanat jne kiinni ja annat vain sen minimin eli katon, ruuat ja koulutavarat. Sanot että sen se laki vaatii ei muuta että mikä ongelma. Jos poika on tarpeeksi aikuinen ettei äidille tarvitse kertoa terveysjuttuja niin pitäisi olla tarpeeksi aikuinen että pitää muista asioista myös itse huolen. Toki ei voi olettaa että kertoo mistä sielä psykologilla juttelee mutta muuten voisi pitää sut mukana menossa
Huh, älä vaan sano että sulla on lapsia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla tuollainen vollotusreaktio saisi aikaan myös sen, että puhumiset jäisi siihen ja olen kuitenkin aikuinen ihminen. Jos ajatellaan teini-ikäisen pojan maailmaa niin varmempaa tapaa sulkea toisen suu omista asioistaan tuskin onkaan kuin alkaa vollottamaan tuollaisesta.
Jos ihmisellä on joku juttu, jossa tarvitsee apua ja siitä tulee toiselle maininneeksi (todennnäköisesti vähän ohimennen, kun haistellaan miten toinen siihen reagoi) ja reagointi on vollotus niin miten tämä, jolla se ongelma oli, voisi kuvitella saavansa apua siltä itkijältä. Itkijä vaatii itkullaan, että avun tarvitsija alkaa lohduttamaan häntä. Voiko itsekkäämpää reagointitapaa enää keksiä?
Minäkin komppaan reagointitavassa sitä pitkän viestin kirjoittanutta (14?)
Minä olen kolmekymppinen nainen, ja potenut masennusta jo vuosia. Ap kuulostat täysin mun äidiltäni. Koko ajan kaikesta draama päällä ja torjuva asenne, että ei se nyt ainakaan musta voi johtua.
En ole häntä koskaan syytellyt, mutta olisin halunnut jossakin vaiheessa jutella lapsuudestani ja siitä miten hän suhtautui minuun. Täysin mahdotonta. Vastaukseksi tuli heti puolustelua ja itkua, itkua, itkua. Lopetin yrittämisen. Kuuntele tota yhtä kommentoijaa. Autat lastasi parhaiten olemalla avoin ja lopettamalla tunnetason kiristämisen. On se tietysti kovaa tietää, että lapsella ei ole asiat hyvin eikä hän luota sinuun tarpeeksi kertoakseen asioista, mutta ei tilannetta paranna se jos heittelet kommenttia saman katon alla asumisesta ja alaikäisyydestä.