Miksi jotkut eivät pidä liikunnasta?

Koululiikunta. Ei ole ollut positiivisia liikuntakokemuksia.

Eivät osaa tehdä siitä hauskaa ja vapaaehtoista.  Mennään liikkumaan puoliväkisin ja hampaat irvessä.

Koska se aiheuttaa valtavaa kipua. Mikä tahansa laji, millä tahansa tempolla.

Lasten liikkuminen ja leikkiminen on hauskaa, mutta siitä viedään ilo koulussa. Itsekin leikin pienenä hiihtokilpailuja huvikseni, laskettiin pulkkamäkeä, kiipeiltiin kallioilla ja leikittiin metsäpoluilla. Juostiin hippaa, hyppynarua, käytiin pyöräretkillä ja luistelemassa, hiihtämässä jne. Mutta sitten kun mennään kouluun, siihen liitetään arvostelua, järjestykseen laittamista. He, jotka eivät harrasta liikuntaa ammattimaisesti urheiluseuroissa sun muissa vaan hauskuuden takia, ovat huonompia, surkeita, eivät tarpeeksi tavoitteellisia. Ilo liikunnasta katoaa ja siitä tulee samanlainen "aine" kuin kaikista muistakin. Ja joillekin se on kympin aine ja toisille sitten ei. Sitä alkaa panostaa muihin juttuihin ja liikunta jää aineeksi, jossa ei ole hyvä eikä riittävä.

Koska siinä sattuu ja se on väsyttävää. Lyhyen tähtäimen iloja ei ole lainkaan. 

Se ei tunnu hyvältä. Hengästyminen tuntuu pahalta, raskaammassa liikunnassa lihakset kipeytyvät ja kevyt liikunta on tylsää. Liikun silti paljon lääkärin ohjeistuksen rajoissa (sydänsairaus, eli sydäntä äkillisesti rasittava liikunta on kielletty) ja ainoa keino millä saan liikunnasta siedettävää on huomion kiinnittäminen muuhun, esim. musiikin kuuntelu kävellessä.

En vaan tykkää! En ole ikinä tykännyt. Minusta on vaan miljoona parempaa asiaa mitä voi tehdä vapaa ajalla. Vähiten inhottavaa on lenkkeily ja kuntosalilla käynti. Harrastsn siis liikuntaa 3-5 kertaa viikossa, koska halua pitää kropan kunnossa. Mutta en todellakaan pidä siitä. Esim. Lomilla niin kuin nyt joulusta asti olen pitänyt lomaa myös urheilusta. Huomenna on taas palattava arkeen myös tämän urheilun osalta :(.

Inhoan liikuttaa kroppaa muuta kun jääkaapille ja pakolliset menot ja seksin takia. Inhoan hengöstyä liikunnan takia. Inhoan sitä lihaskipuja sen jälkeen. Liikunta on tylsää ja inhoan sen lieveilmiöitä rahkoineen

En tykännyt kun olin huonokuntoinen. Sitten kun aloin lenkkeillä ja kunto koheni, niin kaikenlainen liikunta alkoi kiinnostaa. Lapsena harrastin liikuntaa ja pidin jopa koululiikunnasta, mutta joskus lukiossa into lopahti. Onneksi löysin sen ilon uudelleen.

Huono kunto. Kevytkin urheilu tuntuu kuin tukehtuisin.

Kaikilla ei vapaudu endorfiineja liikkuessa samalla tavoin. Ne, joilla vapautuu, nauttivat siitä. Toiset eivät saa liikunnasta mitään palkkiota vaan se pelkästään rasittaa.

Ja sitten on ne, joilla on perinnöllisistä syistä kehossa pieniä ongelmia, jotka eivät välttämättä näy päälle. Esimerkiksi minulla takareisien jänteet kiinnittyvät pakaraan tavallisesta vähän poikkeavassa paikassa, mikä aiheuttaa kireyttä ja kipuja liikunnan jälkeen. Ongelmat löydetään yleensä vasta ikääntyessä, kun ne pahenevat. Tätä on vaikea ymmärtää niiden ,joilla on täydellisesti toimiva keho.

Tosta koululiikunnasta... Aloin yläasteella harrastaa lajia, joka ei ainakaan siihen aikaan ollut yhtään mitään liikunnan"opettajien" silmissä (jujutsu). Se oli opettajalle hankalaa. En edelleenkään tehnyt liikuntatunneilla juuri mitään kun ei vaan kiinnostanut ne iänikuiset pesikset ja potkupallot.

Silti opettaja näki että kuntoni ja motoriikkani olivat vähintäänkin kunnossa kun tehtiin niitä uskomattoman puuduttavia, typeria ja lapsellisia kuntotestejä. Joutui sitten antamaan kaseja hepulle joka seisoskeli kädet taskussa muiden liikuntatunnilla velttoilevien kanssa. Hihitytti!

Mulla vanhemmat ei koskaan tehneet mun kanssa mitään liikunnallista, kun olin pieni. Ei käyty edes kävelyillä. Aina vain kiellettiin juoksemasta tai kiipeilemästä tms., jos lapsen innolla johonkin pyrähtelin. Koulussa olinkin sitten lihava, kömpelö ja huonokuntoinen, ja voi luoja sitä häpeän ja itseinhon määrää aina liikuntatunneilla.

Luulen että yksi parhaista asioista jonka vanhempi voi antaa lapselleen, on tottumus liikkumiseen. Ei ehkä välttämättä mitään lätkää tai balettia hampaat irvessä, mutta edes niitä kävelylenkkejä, pulkkamäkeä, leikkipuistoa, uimarannalla peuhaamista jne. Ei juu saisi syyttää menneisyyttään, mutta tuntuu että nyt aikuisiällä se säännöllisen liikunnan aloittaminen tuntuu moninverroin työläämmältä, kun se ei ole koskaan ollut luonteva osa elämää. Tuntuu, että liikunnalle raivattava aika on aina pois jostakin muusta, mielenkiintoisemmasta. Ei ole myöskään omakohtaisia kokemuksia liikunnan tuottamista endorfiiniryöpyistä tai kehittymisen tuomasta ilosta, jotka varmaan motivoivat monia. Kaikki omat liikuntaan liittyvät tunnemuistot on edelleen häpeää ja fiilis siitä että on siinä maailman huonoin. On ihan liian helppoa alitajuisesti vältellä alistamasta itseään sellaisiin tilanteisiin.

Mun uudenvuoden lupaus olikin, että teen tänä vuonna joka päivä edes jotakin pientä liikunnallista. Jos ei muuta niin lenkki korttelin ympäri tai vähän kotijumppaa tai venyttelyä. Kaikki "normaalit" ihmiset varmaan nauraa nyt partaansa, mutta luulen että mulle on nyt tärkeintä saada siitä liikkumisesta vaan se luonteva osa ajatusmaailmaa ja elämää, ja niitä kivoja kokemuksia jotka sitten toivottavasti osaltaan motivoi aikanaan vähän tavoitteellisempaan toimintaan. Katsotaan kuinka käy :)

Hiki ja väsymys.

Koululiikunta. Lisäksi mulla ei oo varaa niin hyvään polvitukeen, että liikunta ei sattuisi ihan vitusti tai korjausleikkaukseen jonka avulla en tarvis sitä tukea.

En tiedä mikä minussa on vikana mutta en jotenkin osaa oikeaa hengitystekniikkaa liikkuessa ja hengästyn heti ja tuntuu että en saa happea ollenkaan. Harrastan kyllä hidastepoista liikuntaa (kävely, hidastempoinen hiihto ja uinti) niin peruskunto on ihan ok mutta kun yritänkin ottaa juoksuaskeleen alan jostain syystä heti pidättämään hengitystä. Näin käy vaikka kuinka yrittäisin kiinnittää huomiota hengitykseeni. Oliskohan jossain joku asiantuntija joka osaisi ehkä auttaa hengitystekniikan kanssa.

Olen aina ollut karkeamotorisesti vähän kömpelö, olen enemmän yksintekijä kuin ryhmäpelaaja ja koululiikuntatunnit olivat täyttä helvettiä. Siinäpä suurimmat syyt miksi liikunnasta ei ole ikinä muodostunut minulle luonnollinen osa arkea. 

Komppaan koululiikuntaa. Yläasteella tykkäsin tosi paljon, oli kiva ope, joka ymmärsi ja kannusti liikkumaan ja kehui. Olin tuolloin aktiivinen nuori, pyöräilin 16 km päivässä koulumatkat talvellakin vain koska tykkäsin.

Lukiossa meno muuttui, vaikka liikuntaa kesti vain vuosi siellä. Koululiikunta oli yhtäkkiä kamalaa, ja tunsin olevani kömpelö ja yksin. Ope vaihtui 3x vuoden aikana. Aloin saada paniikkikohtauksia ensin pukkarissa tuntien jälkeen, mutta myöhemmin myös muutoin liikkuessa, esim. koulumatkaa polkiessa.

Vielä vuosia myöhemminkin koen liikunnan ja siihen liittyvän hengästymisen tunteen jotenkin ahdistavan tukahduttavana euforisen sijaan. Olen pari kertaa pystynyt juoksemaan pari kilometriä hyvän kaverin kanssa, mutta siihen se jääkin. Salilla en ole ikinä käynyt sen sosiaalisen aspektin takia, ja jumppatunneille en voi mennä, sillä ne muistuttavat liikaa koululiikuntatunteja.

Wanhojen tanssiminenkin lukiossa oli kovan tuskan takana, sillä tansseja harjoiteltiin samoissa tiloissa kuin koululiikunta oli ykkösellä ollut.

Itse liikun paljon koska en halua olla läski ja haluan pysyä kunnossa. Silti vihaan liikuntaa sydämeni pohjasta ja se on täyttä pakkopullaa. Ainut laji josta aidosti pidän on laskettelu, mutta aika ja raha eivät riitä käydä kovin montaa kertaa vuodessa isompien vuorten äärellä.