Oletko huomannut, että monet kumppaninkipeät, onnettomat sinkut tarvitsisivat ennemminkin ystäviä kuin seurustelukumppanin?

En koe olevani yksinäinen, vaikka olenkin suurimman osan vapaa-ajastani yksin.

Yksinäinen voi olla myös henkilö, jolla on ns. tarpeeksi ihmisiä ympärillään.

Olisiko se niin että suhde on helpompi saada (seksillä) kuin ystävyyttä tai edes kaveruutta?

Itse asiassa deittailu tuottaa melkein väistämättä yksinäisyyden ja hylätyksi tai torjutuksi tulemisen kokemuksia. Siinä vaiheessa on apua siitä, että peruskokemus huomioiduksi tulemisesta ja joukkoon kuulumisesta löytyy takataskusta.

Kyllä. Moni kaipaa tukea rakastetulta, muttei tajua sitä tosiasiaa, että toista ei voi rakastaa ennen kuin osaa itse rakastaa itseään.

Seurustelukumppani ei tuo sisäistä rauhaa, onnea ja tasapainoa. Häneltä ei voi vaatia sellaista eikä imeä sitä toisesta ihmisestä.

Kaveri olisi tärkeä oman itsen määrittelyn apuna.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko se niin että suhde on helpompi saada (seksillä) kuin ystävyyttä tai edes kaveruutta?

Ei välttämättä, mutta ainakin suhteen saamiseen on selvä kaava ja jopa useita nettipalveluita. Ystävien saaminen on etenkin aikuisiässä paljon epämääräisempi prosessi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Moni kaipaa tukea rakastetulta, muttei tajua sitä tosiasiaa, että toista ei voi rakastaa ennen kuin osaa itse rakastaa itseään.

Seurustelukumppani ei tuo sisäistä rauhaa, onnea ja tasapainoa. Häneltä ei voi vaatia sellaista eikä imeä sitä toisesta ihmisestä.

Kaveri olisi tärkeä oman itsen määrittelyn apuna.

Mutta naiset aina vaativat ettei saa olla kavereita...  

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Moni kaipaa tukea rakastetulta, muttei tajua sitä tosiasiaa, että toista ei voi rakastaa ennen kuin osaa itse rakastaa itseään.

Seurustelukumppani ei tuo sisäistä rauhaa, onnea ja tasapainoa. Häneltä ei voi vaatia sellaista eikä imeä sitä toisesta ihmisestä.

Kaveri olisi tärkeä oman itsen määrittelyn apuna.

Tuo on ihan täyttä shittiä. "Ei voi rakastaa toista ennen kuin rakastaa itseään." Höpö höpö.

Kerrankin järkevä ketju tällä palstalla!

Miten totta se onkaan, että omaa sisäistä tyhjyyttä ei kukaan ulkopuolelta voi täyttää.

Sitä kun ei vain ymmärretä.

Vierailija kirjoitti:

Kerrankin järkevä ketju tällä palstalla!

Miten totta se onkaan, että omaa sisäistä tyhjyyttä ei kukaan ulkopuolelta voi täyttää.

Sitä kun ei vain ymmärretä.

No siis aloituksen pointtihan on siinä, että moni yrittää saada deittailusta sellaisia kokemuksia, joita kannattaisi mieluummin hakea ystävyyssuhteista ja kavereilta. Yksinäisyyteen auttaa muiden seura, mutta se seura ei tule Tinderistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Moni kaipaa tukea rakastetulta, muttei tajua sitä tosiasiaa, että toista ei voi rakastaa ennen kuin osaa itse rakastaa itseään.

Seurustelukumppani ei tuo sisäistä rauhaa, onnea ja tasapainoa. Häneltä ei voi vaatia sellaista eikä imeä sitä toisesta ihmisestä.

Kaveri olisi tärkeä oman itsen määrittelyn apuna.

Tuo on ihan täyttä shittiä. "Ei voi rakastaa toista ennen kuin rakastaa itseään." Höpö höpö.

Tarkoitan sitä, että jos et aluksi tunne/arvosta/rakasta itseästi, et voi hankkia toista ihmistä täyttämään tätä tarvetta. Aidosti itsensä tunteva ja itseään arvostava/rakastava ihminen löytää kumppanikseen toisen yhtä itsenäisen persoonan, jonka kanssa voi rakentaa yhteisen tulevaisuuden tasa-arvoisena parina. Kumpikaan ei tällöin ime toiselta energiaa itsensä täyttämiseksi, vaan molemmat toimivat vapaaehtoisesti toistaan rakastaen, ei toista hyödyntäen.

Olen nähnyt niin monta paria, jossa toinen imee toisen energioita ja vaatii toiselta itselleen kaikenlaista, koska oikeasti on sisäisesti tyhjä eikä rakasta/arvosta itseään. Kumppani joutuu toimimaan terapeuttina ja lääkitsijänä tällaiselle rikkinäiselle ja se vie voimat. Lopuksi tulee vääjäämättä ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerrankin järkevä ketju tällä palstalla!

Miten totta se onkaan, että omaa sisäistä tyhjyyttä ei kukaan ulkopuolelta voi täyttää.

Sitä kun ei vain ymmärretä.

No siis aloituksen pointtihan on siinä, että moni yrittää saada deittailusta sellaisia kokemuksia, joita kannattaisi mieluummin hakea ystävyyssuhteista ja kavereilta. Yksinäisyyteen auttaa muiden seura, mutta se seura ei tule Tinderistä.

Näinpä ja vice versa: kun sinkulla on kavereita, tulee mentyä eri paikkoihin heidän kanssaan ja tavattua paljon ihmisiä. Näistä verkostoista voi löytyäkin se rakastettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Moni kaipaa tukea rakastetulta, muttei tajua sitä tosiasiaa, että toista ei voi rakastaa ennen kuin osaa itse rakastaa itseään.

Seurustelukumppani ei tuo sisäistä rauhaa, onnea ja tasapainoa. Häneltä ei voi vaatia sellaista eikä imeä sitä toisesta ihmisestä.

Kaveri olisi tärkeä oman itsen määrittelyn apuna.

Tuo on ihan täyttä shittiä. "Ei voi rakastaa toista ennen kuin rakastaa itseään." Höpö höpö.

Tarkoitan sitä, että jos et aluksi tunne/arvosta/rakasta itseästi, et voi hankkia toista ihmistä täyttämään tätä tarvetta. Aidosti itsensä tunteva ja itseään arvostava/rakastava ihminen löytää kumppanikseen toisen yhtä itsenäisen persoonan, jonka kanssa voi rakentaa yhteisen tulevaisuuden tasa-arvoisena parina. Kumpikaan ei tällöin ime toiselta energiaa itsensä täyttämiseksi, vaan molemmat toimivat vapaaehtoisesti toistaan rakastaen, ei toista hyödyntäen.

Olen nähnyt niin monta paria, jossa toinen imee toisen energioita ja vaatii toiselta itselleen kaikenlaista, koska oikeasti on sisäisesti tyhjä eikä rakasta/arvosta itseään. Kumppani joutuu toimimaan terapeuttina ja lääkitsijänä tällaiselle rikkinäiselle ja se vie voimat. Lopuksi tulee vääjäämättä ero.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että myötätunto ja rakkaus itseä kohtaan, omalla puolellaan oleminen, itsevarmuus ja arvostus omaa erityisyyttä kohtaan ovat valtavan hienoja voimavaroja. Mutta suurimmalla osalla ihmisistä on pahoja puutteita näissä asioissa, ja silti ihmiset onnistuvat rakastamaan ja antamaan rakkautta, muodostamaan toimivia parisuhteita ja kehittymään niissä. En siis ole ollenkaan yhtä pessimistinen kuin sinä. Parisuhteet voivat onnistua ja olla oikein hyviä, vaikka itseään ei osaisikaan rakastaa sillä lailla kuin me molemmat toivoisimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Moni kaipaa tukea rakastetulta, muttei tajua sitä tosiasiaa, että toista ei voi rakastaa ennen kuin osaa itse rakastaa itseään.

Seurustelukumppani ei tuo sisäistä rauhaa, onnea ja tasapainoa. Häneltä ei voi vaatia sellaista eikä imeä sitä toisesta ihmisestä.

Kaveri olisi tärkeä oman itsen määrittelyn apuna.

Tuo on ihan täyttä shittiä. "Ei voi rakastaa toista ennen kuin rakastaa itseään." Höpö höpö.

Tarkoitan sitä, että jos et aluksi tunne/arvosta/rakasta itseästi, et voi hankkia toista ihmistä täyttämään tätä tarvetta. Aidosti itsensä tunteva ja itseään arvostava/rakastava ihminen löytää kumppanikseen toisen yhtä itsenäisen persoonan, jonka kanssa voi rakentaa yhteisen tulevaisuuden tasa-arvoisena parina. Kumpikaan ei tällöin ime toiselta energiaa itsensä täyttämiseksi, vaan molemmat toimivat vapaaehtoisesti toistaan rakastaen, ei toista hyödyntäen.

Olen nähnyt niin monta paria, jossa toinen imee toisen energioita ja vaatii toiselta itselleen kaikenlaista, koska oikeasti on sisäisesti tyhjä eikä rakasta/arvosta itseään. Kumppani joutuu toimimaan terapeuttina ja lääkitsijänä tällaiselle rikkinäiselle ja se vie voimat. Lopuksi tulee vääjäämättä ero.

Tiedostan tämän ja toivon tulevan kumppaninikin ymmärtävän. Voin siitä huolimatta kokea suurta katkeruutta itseäni kohtaan. Suurimmalta osin elämäni on hanskassa. En koe pientä itsevihaa kovin häiritsevänä tekijänä enää, minulla on tarvittava tukiverkosto sitä varten ja terapeutit sun muut jotka osaavat tarpeen tullen auttaa.

Se kokemus itsensä rakastamisesta syntyy nimenomaan suhteissa muiden kanssa. Ensisijaisesti se opitaan kiintymyssuhteessa omiin vanhempiin, mutta myöhemmin elämässä mm. romanttisissa suhteissa ja ystävyyssuhteissa. Ei sitä yksikseen pähkäilemällä opita. Aivot oppivat kokemuksista.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteista on paljon iloa, mutta jos ihmisen perusongelma on yksinäisyys, deittailu ei ole siihen paras lääke.

Kuten jos turvattomuus on ongelma, ei välttämättä "isänikäinen" kumppani ole se paras lääke.

Aika monessakin tilanteessa parisuhteella taidetaan hoitaa omia ongelmia?

Toisaalta aika paha, jos on yksinäinen ja kaipaisi ystäviä mutta kaipaisi MYÖS seksiä ja läheisyyttä. Eikö silloin saa olla Tinderissä ollenkaan?

Miten voi rakastaa itseään jos kukaan muukaan ei rakasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Moni kaipaa tukea rakastetulta, muttei tajua sitä tosiasiaa, että toista ei voi rakastaa ennen kuin osaa itse rakastaa itseään.

Seurustelukumppani ei tuo sisäistä rauhaa, onnea ja tasapainoa. Häneltä ei voi vaatia sellaista eikä imeä sitä toisesta ihmisestä.

Kaveri olisi tärkeä oman itsen määrittelyn apuna.

Tuo on ihan täyttä shittiä. "Ei voi rakastaa toista ennen kuin rakastaa itseään." Höpö höpö.

Tarkoitan sitä, että jos et aluksi tunne/arvosta/rakasta itseästi, et voi hankkia toista ihmistä täyttämään tätä tarvetta. Aidosti itsensä tunteva ja itseään arvostava/rakastava ihminen löytää kumppanikseen toisen yhtä itsenäisen persoonan, jonka kanssa voi rakentaa yhteisen tulevaisuuden tasa-arvoisena parina. Kumpikaan ei tällöin ime toiselta energiaa itsensä täyttämiseksi, vaan molemmat toimivat vapaaehtoisesti toistaan rakastaen, ei toista hyödyntäen.

Olen nähnyt niin monta paria, jossa toinen imee toisen energioita ja vaatii toiselta itselleen kaikenlaista, koska oikeasti on sisäisesti tyhjä eikä rakasta/arvosta itseään. Kumppani joutuu toimimaan terapeuttina ja lääkitsijänä tällaiselle rikkinäiselle ja se vie voimat. Lopuksi tulee vääjäämättä ero.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että myötätunto ja rakkaus itseä kohtaan, omalla puolellaan oleminen, itsevarmuus ja arvostus omaa erityisyyttä kohtaan ovat valtavan hienoja voimavaroja. Mutta suurimmalla osalla ihmisistä on pahoja puutteita näissä asioissa, ja silti ihmiset onnistuvat rakastamaan ja antamaan rakkautta, muodostamaan toimivia parisuhteita ja kehittymään niissä. En siis ole ollenkaan yhtä pessimistinen kuin sinä. Parisuhteet voivat onnistua ja olla oikein hyviä, vaikka itseään ei osaisikaan rakastaa sillä lailla kuin me molemmat toivoisimme.

Harva asia on täysin mustavalkoisesti joko tai, mutta melkein jokaisesta asiasta voi nähdä mihin SUUNTAAN pyritään.

Eräs tyttökaveri oli kummallinen: hän kovasti kyttäsi ja uteli menojani ja oli aivan varma että minulla on jotain salaista hauskaa, josta hän jää paitsi.

Epäilin lesboutta mutta ei, hän oli todellakin miehiin päin. Kun mainitsin pitkäaikaisesta poikaystävästäni, hän suuttui ja kun kerroin erosta, hän riemastui. Ja kiukutteli. Voi että kun hän kiukutteli, jolloin tuli mieleen että hän ystävyyksien sijaan kaipaisi juuri seurustelua, mutta ei mitään sitoutumista eli oli täysin solmussa itsensä kanssa. Kyllähän monet tyttökaverit kulkee yhdessä ja kuvio muuttuu, kun yksi tai toinen alkaa seurustelemaan.

Tuosta tytöstä tuli terapeutti.

Kaikki ei saisi olla yhden asian varassa, vaan ympyrässä on monta sektoria, jos yksi sektori pettää, ei putoa vaan voi keskittyä vaikka uuteen harrastukseen.

Nyt vuoden alkaessa voi kääntää sivua ja aloittaa uuden harrastuksen. Kavereita löytyy tai ei löydy, mutta eteenpäin on mentävä ja aina voi oppia uutta itsestään ja muista.