Tunnetteko yhtään peräkammarin poikaa/tyttöä?

Lasketaanko se, jos aikuinen lapsi opiskelee ja asuu vanhempiensa luona?

Exäni muutti isänsä nurkkiin, kun pilasi elämäänsä narkkaamisella. Eli hyvä kai hälle, en tosin tiedä mitä puuhaa nykyisin.

Valitettavasti tunnen.

Tunnen naisen joka selittelee äitinsä kanssa asumista sillä että hänen isänsä on kuollut. Äiti on kylläkin iäkäs, mutta ei mitenkään niin huonokuntoinen ettei voisi asua yksin.

Tunnen yhden, joka kyllä opiskeli ja oli kymmenkunta vuotta töissä. Sitten yt:t, potkut ja pakkomuutto takaisin vanhempien luokse maalle, jonne nyt näyttää jäävänkin. Nähtäväksi jää, miten paljon hänestä on vanhemmilleen apua, kun nämä eivät enää itse pärjää arkiaskareissa.

Jokainen elää elämänsä niinkuin haluaa. Peräkammarin pojilla voi olla vaikka vakavaa masennusta, mikä ei näy ulospäin. Voi olla myös muita sairauksia. Ehkä heidät on passattu pilalle ja vanhemmat ei päästä irti. En lähtisi haukkumaan tai kritisoimaan heidän valintaa. Keskustelun aloittaja on sen sijaan keskinkertainen älyltään. Älykkäät ihmiset eivät käy heikompien päälle.

Minä tunnen yhden, mutta mitään pahaa sanottavaa ei hänestä ole. Hän asuu äitinsä kanssa pienellä muuttotappiopaikkakunnalla ja käy osa-aikatöissä. Mitä järkeä olisi kummankin asua omassa asunnossa yksinään? Tämä mies ei polta eikä juo. Tarkemmin en tiedä, kuka hoitaa heillä kodin, pyykit tai tiskit.

Tunnen jo nelikymppisen naisen joka asuu vanhempien passattavana lapsuudenkodissaan vielä, luulin ihan tavalliseksi ihmiseksi mutta ilmeisesti jotain häikkää on (ei kait kukaan muuten jäisi kotiin kun ei ole mitään hoitosuhdetta tai vastaavaakaan), toinen on vähän kehitysvammainen jonka kotona asumisen ehkä paremmin ymmmärrän mutta sitä en tiedä miten pärjää elämässään kun äidistä aika jättää?

Veli. Mbd. Vanhemmat passasivat piloille ja kohtelivat kuin 10-vuotiasta kuolemaansa saakka. Sitten yli 40-vuotiaana opetteli pesemään pyykkiä. Ruokaa ei laita vieläkään, muuta kuin lämmittää mikrossa. Edes makaronia tai kaurapuuroa ei keitä. Kun isä meni huonoon kuntoon ja äiti kuoli, joutui opettelemaan itse, mutta isä oli terävä loppuun asti ja piti veljeä lapsena, vaikka veli oli omaishoitajana. Kovasti on passaamista meiltä sisaruksilta vailla aina kun käydään. Autetaan, mutta ei passata, vaan pistetään tekemään itse.

Toinen tapaus on lievästi kehitysvammainen, mutta kuoli ennen isäänsä.

Saku Timonenkin taitaa asua äitinsä kanssa, vaikka on asunut kai välillä muuallakin. Näin luin lehtijutusta, kun koetin etsiä ammattiaan. Häntä en nyt tunne kuitenkaan.

Tunnen useita, osa tosin jo saatellut vanhemmat hautaan, ihan tavallista täällä. Olen jopa deittaillutkin. On kyllä niitä vässyköitä joista ei ole apua vanheneville vanhemmilleen, ja vanhemmat maksavat ruoatkin. Ja siis ihan keski-ikäisiä ovat. 

Toisaalta, nykyisessä taloustilanteessa en pidä hyvänä sitäkään että yhteiskunta maksaisi kaikkien asumisen tukina heti täysi-ikäisyydestä lähtien, vaikka itsekin ns. elätti olen. Omat lapset saavat asua kanssani jos haluavat, helpompi kai se tuttujen ihmisten kanssa kimppakämpässä on kuin kenen tahansa vieraan.

Setäni oli peräkammarin poika. Hän oli myös vammainen, mikä varmaan sai äitinsä tarrautumaan poikaan ja pojalla ei kai ikinä riittänyt rohkeus muuttaa kotoa. Setä oli varsin älykäs ja vamma oli niin lievä, että olisi ihan hyvin pärjännyt yksinkin. Käveli kepin kanssa.

Äitinsä kuoli ja sedän kunto myöhemmin hieman huononi ja hän siirtyi asumaan palvelutaloon, jossa asui muita liikuntavammaisia. Siellä kai vihdoin heräsi tajuamaan, että elämä olisi voinut mennä toisin, vaikka on vammainen.

Asuin itse lähes 3-kymppiseksi asti vanhempien nurkissa. Nyt omilleen päästyäni ihmettelen, miksen muuttanut aikaisemmin. Kärsin masennuksesta, heikosta itsetunnosta yms. ja siellä kotona se ajatuksenjuoksu vaan jotenkin hämärtyi. Se tuntui aivan järjettömän suurelta ponnistukselta päästä pois sieltä, vaikka aina välillä omilleenmuuttoa ajattelinkin. Puuttui vaan jonkin sortin itseluottamus asian sihteen, en uskonut pärjääväni yksin ja pelkäsin erakoituvani täysin omillani. No, paikkansahan se oikeastaan pitikin, muttei tämä nyt niin kaameaa ole kuin kuvittelin.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen elää elämänsä niinkuin haluaa. Peräkammarin pojilla voi olla vaikka vakavaa masennusta, mikä ei näy ulospäin. Voi olla myös muita sairauksia. Ehkä heidät on passattu pilalle ja vanhemmat ei päästä irti. En lähtisi haukkumaan tai kritisoimaan heidän valintaa. Keskustelun aloittaja on sen sijaan keskinkertainen älyltään. Älykkäät ihmiset eivät käy heikompien päälle.

Et kritisoi, mutta leimaat heidät heikommiksi.

Tunnen. Vähän alle kolmekymppinen mies, joka asuu äitinsä kanssa. Opiskelee netissä  kaikenlaista. Ei ole hakenut mitään tukia koskaan mistään eli kuuluu niihin nuoriin miehiin, jotka ovat kadonneet tilastoista. On herkkä, ystävällinen ja hyväntahtoinen nuorimies. Auttaa niin äitiään, isovanhempiaan, tätejään, serkkujaan kuin sisaruksiaankin aina ja kaikessa. Fyysisesti raskaista hommista lastenhoitoon. Vain hän ja minä tiedämme, miten sairas äitimme on. Äiti ei koskaan näytä ulospäin, miten huonossa kunnossa todellisuudessa on. Muutama vuosi sitten äiti sai vakavan sairaskohtauksen ja veljeni toimi hänelle omaishoitajana. Syötti, pesi, auttoi vessaan ja kuntoutti käveleväksi. Veljeni haaveena tulevaisuudessa on sairaanhoitajan ammatti. En pidä veljeäni vässykkänä, vaikka moni varmasti pitääkin. Itse en olisi pystynyt samaan, mitä veljeni on tehnyt.

En tunne mielisairaita luusereita.

Vierailija kirjoitti:

Lasketaanko se, jos aikuinen lapsi opiskelee ja asuu vanhempiensa luona?

Onhan näitä ketkä "opiskelee" vielä yli kolmekymppisenä ja asuu vanhempien nurkissa. Minusta tuo menee ihan samaan peräkämmarin henkilö osastoon.

Ei se yliopiston kirjoilla junnaaminen vuodesta toiseen asiaa paranna.