Miksi et voisi olla onnellinen lapsettomana?

Olisin halunnut geenieni siirtyvän seuraavaan sukupolveen. Ei hassummat. 

Tää on niin hyvä. Perusteluita suuntaan kuin toiseen on niin paljon.

Itsellä yksi lapsi, olin toivonut saavani ison lauman mutta ei onnistunut. 

Samalla mietin vapautta mikä mulla voisi olla ilman lasta. Vastuuvapautta, ei muuta :)

Haluaisin myös kuulla mielipiteitä!

Minäkin olen vapaaehtoisesti lapseton. En vain halua niitä. Vierastan koko ajastusta omista lapsista. Kavereiden lapsia voi silloin tällöin hoitaa ja se riittää kyllä mulle. Miehelläni on 2 lasta ja hänkään ei halua enempää. Meille riittää toisemme ja miehen lasten vierailu kun tulevat isälleen.

Toivon, että jokainen vanhemmaksi tuleva olisi kypsä ihminen, joka olisi voinut elää onnellisena myös lapsettomana. Tasapainoinen vanhempi antaa lapselle parhaat eväät maailmaan.

Koska ollakseni lapseton, kaikkien kolmen lapseni pitäisi kuolla. 

Olisin tällöin äärettömän onneton. 

Minä taas olen 25v nainen ja jo useamman vuoden kokenut olevani valmis äidiksi. En osaa sanoa onko tämä kutsumus, vietti vai miksi koen niin voimakasta, jopa fyysistä kaipuuta omaa lasta kohtaan. Lemmikit tai muiden lasten satunnainen hoito eivät toimi lääkkeenä tähän vaivaan. Jos jäisin lapsettomaksi, kokisin elämäni tarkoituksen kadonneen, vaikka en pidä jonkun lapsettoman ihmisen elämää lainkaan tyhjänä tai turhana. Voisinhan minä elää ns. hyvää elämää lapsettomana, mutten olisi onnellinen. Tämä voi kuulostaa hullulta, mutta tunnen "rakkautta" lastani kohtaan, vaikka en ole vielä äiti.

On hyvä aviomies, koti ja hyvät työt jne, joten toivon vaan, että vielä raskaudun.

Mä olisin kyllä voinut olla ihan yhtä onnellinen myös lapsettomana. Elämä olisi vaan mennyt eri tavalla.

Minulla on yksi lapsi, jonka hankin nelikymppisenä. Olisin ehkä ollut onnellinen lapsettomanakin kun en mitään äitiydestä tiennyt, mutta nyt kun tiedän en voisi mitenkään palata takaisin. Oli ihanaa olla raskaana. Maailma hymyili ja edessä oli niin paljon kaikkea ihanaa odotettavissa. Vauva-aika oli onnellista ja rauhallista, oli jännittävää seurata kun lapsi muuttuin niin nopeasti, kehittyi. Nyt lapsi on taapero. Oppi juuri puhumaan kokonaisilla lauseilla ja on nautintoa käydä hänen kanssaan keskusteluja, kuulla miten hän jäsentää maailmaa ja elämää. Minulla on vielä monta ihanaa kehitysvaihetta seurattavana ja paljon mukavia hetkiä hänen kansssaan koettavana. Oma parisuhdekin lujittui lapsen myötä täysin uusiiin sfrääreihin. Kyllä kyllä se oma lapsi on niin tajuntaa räjäyttävä kokemus, että ei sitä mitenkään olisi voinut kuvitella lapsettomana.

Hankin lapsia koska en kokenut saavani enää minkäänlaista tyydytystä juhlimisesta, ystävistä, matkustamisesta, opiskelusta, työstä tai harrastuksista. Miehellä oli samanlainen olo, joten koimme, että nyt on ehkä aika aloittaa uusi elämä: perhe-elämä. Kaikki muuttui lasten myötä asuinpaikkaa myöten, tuli uudet harrastukset, uusia ystäviä, erilaiset matkakohteet jne. Myöhemmin kuvioihin on tullut myös lasten harrastukset ja olen pakahtua onnesta kun näen lasteni innon omissa harrastuksissaan. Perhe-elämä toi omat rajoituksensa ja mm. taloudellisesti on huomattavasti tiukempaa kuin kaksin, mutta minä olen tehnyt lapset nuorena, lapseni muuttavat pois kotoa ennen kuin minä olen 45v ja uskon, että sitten aloitamme miehen kanssa taas uuden elämän! Jos sitten kasvamme taas siihen suuntaan, että haluamme omaa rauhaa niin muutamme ehkä jonnekin kauas tai jos taas olemme hyvin mummo/ukki -tyyppisiä, niin ehkä odottelemme innolla lapsenlapsia. Who knows! Eli elämämme olisi aivan toinen jos emme olisi "kääntäneet sivua". :)

Kyllä minä ehkä voisin olla onnellinen lapsettomana. Mutta siihen sisältyisi ehkä koko ajan sellainen epävarmuus, että pitäisikö sittenkin. 

Olisin varmasti ollut onnellinen lapsettomanakin. En silloin olisi tullut tietämään, miten ihanaa ja erityistä on omaan lapseen kohdistuva rakkaus. Tuskin olisin osannut sitä tunnetta kaivatakaan. Lapset ovat pehmentäneet minut, tehneet minusta nauravan ja rakastavan jopa siinä määrin, että  minulla riittää nykyisin rakkautta muihinkin lapsiin vapaaehtoistyön parissa. Eli sain kokonaan uuden puolen itseeni. Tuskin kukaan, joka tunsi minut parikymppisenä, olisi arvannut millainen pehmo minusta tulee :)

Minulla on kolme alle kouluikäistä ja kyllä sanoisin, että he ovat syy sille, että onnellisuuteni on näin syvää. Olisin voinut olla onnellinen ilman heitä ja joskus nuorempana tietty olinkin, mutta onnellisuuteni saavutti aivan uuden tason lasten ja ylipäätään perheytymisen myötä. Luulen, että syy on rakkaudessa; en ole koskaan ennen tuntenut näin ketään tai mitään kohtaan.

Onnellisuus ei tietenkään ole vuorokauden ympäri jatkuvaa mielihyvätulitusta, vaan siihen kuuluu myös ajoittaista tasaisuutta ja epämukavuutta. Esim. kaksivuotiaan markettiraivarit ovat yksi kymmenminuuttinen otos koko kuukaudestamme, jonka perimmäisiä syitä ovat lapsen väsymys ja kiukku, joka on luonnollinen tapa reagoida pettymykseen. Tuo äärimmäisen kiusallinen hetki on pelkkä pisara valtameressä, vaikka se onkin helposti muiden silmissä taas yksi tavanomainen tenava.

Koska olen niin onnellinen jokaisesta lapsestani, on vaikea kuvitella, että voisin olla yhtä onnellinen ilman heitä. Minulla on myös vahva hoivavietti. Lasten kasvettua otin kissan, mutta ei se ikinä olisi voinut lapsia korvata.

13-v. jo tiesin haluavani ainakin 2 lasta, 3 sain.

Ennen lasta suuri osa ajasta meni haaveillessa perhe-elämästä. Kai sitä olisi voinut mukava elämä olla ilmankin. Todella kova "tarve" oli kuitenkin saada lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen vapaaehtoisesti lapseton. En vain halua niitä. Vierastan koko ajastusta omista lapsista. Kavereiden lapsia voi silloin tällöin hoitaa ja se riittää kyllä mulle. Miehelläni on 2 lasta ja hänkään ei halua enempää. Meille riittää toisemme ja miehen lasten vierailu kun tulevat isälleen.

Luitko otsikon: sinulta e nyt vahteeksi kysytty mitään.

Kuka tahansa olisi onnellisempi ilman lapsia. Silloin olisi vapaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme alle kouluikäistä ja kyllä sanoisin, että he ovat syy sille, että onnellisuuteni on näin syvää. Olisin voinut olla onnellinen ilman heitä ja joskus nuorempana tietty olinkin, mutta onnellisuuteni saavutti aivan uuden tason lasten ja ylipäätään perheytymisen myötä. Luulen, että syy on rakkaudessa; en ole koskaan ennen tuntenut näin ketään tai mitään kohtaan.

Onnellisuus ei tietenkään ole vuorokauden ympäri jatkuvaa mielihyvätulitusta, vaan siihen kuuluu myös ajoittaista tasaisuutta ja epämukavuutta. Esim. kaksivuotiaan markettiraivarit ovat yksi kymmenminuuttinen otos koko kuukaudestamme, jonka perimmäisiä syitä ovat lapsen väsymys ja kiukku, joka on luonnollinen tapa reagoida pettymykseen. Tuo äärimmäisen kiusallinen hetki on pelkkä pisara valtameressä, vaikka se onkin helposti muiden silmissä taas yksi tavanomainen tenava.

Niin, kaipa se onnellisuus on enemmän kiinni siitä, kokeeko tuollaisen vanhemman ja lapsen välisen suhteen, kasvattamisen, opastamisen ja toisen kehityksen seuraamisen ylipäätään mielekkääksi asiaksi. Se kymmenen minuutin raivari saa aika eri merkityksen, jos ei yhtään halua olla vanhempi, verrattuna tilanteeseen, jossa vanhemmuus koetaan omaksi kutsumukseksi tai suorastaan elämäntehtäväksi. Itse asiassa arki varmaan musertaa aika äkkiä, jos tuota peruskokemusta ei sieltä taustalta löydy. Veikkaisin.

Viitisentoist vuotta sitten elämäni alkoi tuntua tyhjältä ja tyhjänpäiväiseltä. En enää viihtynyt baareissa, bileissä, en enää jaksanut sitä elämäntyyliä shoppailuineen, olin matkustanut paljon, asuin ulkomailla suurkaupungissa. Kaipasin omaa perhettä ja lapsia todella paljon, halusin asettua aloilleni. Mies löytyi, lapsia tuli kolme, sain asettua aloilleni niin sanotusti. Tuskin olisin ollut yhtä onnellinen kuin nyt, jos olisin juuttunut siihen elämäntyyliin silloin. Lapset ja perhe on parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Kai sen lapsettomuudenkin olisi voinut hyväksyä, mutta olen onnellinen etten joutunut lapsettomuudesta kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Kuka tahansa olisi onnellisempi ilman lapsia. Silloin olisi vapaa.

Minulla on lapsia, yksi kuollut. En tahdo elää jos lapset kuolee. Elän, koska on muita lapsia elossa. Olen pahoillani, mutta olet todella, todella väärässä. Kuin Aushwitzin kyltti: työ on vapaus. Et voi määritellä miten elämä tuntuu, kun lapsi kuolee, kun hänet menettää niin se on vanhemmalle elämän loppu. Mene itseesi, älä puhu noin! En koe vapautuneeni koska lapseni kuoli. Olet saastaa jos noin voit puhua.

Lapset on tehneet minun elämästä merkityksellistä. Rakkaus omaa lasta kohtaan on parasta mitä on. Ilman lapsia tuntuisi elämä tyhjältä.