Miksi onnellisessa parisuhteessa oleva tekee itsemurhan? (lehtijuttu)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huumeet. En enää luota yhtään median uutisointiin. Eräästä tuttavastani uutisoitiin erään tapahtuman johdosta useassakin mediassa jokunen aika sitten - ihan Hesari mukaanlukien. Käytiin läpi hahmon koko elämänkulku, mikä uutisoitavan tapahtuman taustalla oli. Jokaisesta lukemastani jutusta tosin puuttui lähes oleellisin tieto, eli henkilön hyvinkin mittava huumeongelma, mistä hän on toki nyt selvinnyt ja elää tietääkseni hyvää elämää. Sitä sitten en tiedä, jätettiinkö elämäntarina huumeiden käytön osalta vaillinaiseksi toimittajien vai itse päähenkilön toimesta. Se kuitenkin olisi ollut tarinan oikeellisuuden kannalta hyvin keskeisessä roolissa.

Paljon jää näissä tarinoissa kertomatta. Ihan Helsingin Sanomien kaltaisessa julkaisussakin.

Hesari nyt onkin täynnä tomittajien subjektiivisia juttuja. Ylipäätään se mistä Hesari ei kirjoita, on tärkeää ja merkityksellistä, mutta sitä ei välttämättä tietenkään huomaa, jos lukee lähinnä vain Hesaria ja sen valitsemia uutisia.

Menikö nyt vähän ohi pointin? Mainitsin tuon Hesarin tuossa lähinnä siksi, että kyseisestä tapauksesta tekivät juttuja myös ainakin iltapäivälehdet ja useampi naistenlehtikin. Ja jos näistä joku nyt pitäisi valita luottettavimpana pitämäkseni lähteeksi, olisi se tuo HS. Itse luen toki paljon muutakin.

Kyllä melkein mikä tahansa lehti Suomessa kirjoittaa avoimemmin ja rehellisemmin kuin Hesari. Sen luotettavuus on yllättävän heikko. Joskus 80- ja 90-luvulla siellä oli ihan hyviäkin toimittajia, mutta ne ajat eivät palaa.

Totta tuo yllä oleva koskien Hesarin yleistä uutisointia. Mutta nyt kerroin jutusta, jossa lähinnä käytiin läpi erään henkilön elämäntarinaa. Ja sama juttu iltapäivälehdissä. Niin jotenkin se nyt ei tule yllätyksenä, että iltapäivälehdissä kerrotaan muunneltua totuutta, mutta että hesarissa jätetään ihan henkilökuvauksessa (kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ”julkkis”, vaan aivan tavallinen ihminen) tarinan oleellisimmat seikat kertomatta. Ja kun kyse oli jutun kannalta niin äärettömän oleellinen seikka, niin se tuli yllätyksenä. Hesarissa.

Mutta palattaisiinko takaisin aiheeseen. Eli vaikka, miten naisen facebookista tosiaankin selviää, että selkäydinvamma onkin tulehdusperäinen sekä parantuvaa laatua... Se on aika oleellinen seikka mielestäni myös! Kuten huumetaustat tässäkin.

Ruotsissa oli nainen, jolla oli taloprojekti kesken miehensä kanssa, 3 pientä

Lasta, ystäviä, sisko, ihanat vanhemmat. Nainen ei ikinä puhunut pahasta olostaan, jättänyt hyvästi-viestiä tai muuta vaan löytyi hirtettynä vanhan talon autotallista. Itsekäs paska. Lapset kärsivät todella paljon. Apua olisi varmasti saanut, oli iso tukiverkko ympärillä!!

Terve ihminen ei tee itsemurhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella on se käsitys, että parisuhde pelastaa kaiken. Vaikka parisuhde olisi täydellinen, se ei poista taustalla olevaa vakavaa masennusta tms. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että parisuhde olisi sen masennuksen/itsemurhan AIHEUTTAJA. Moni vakavasti masentunut voi päätyä itsemurhaan, koska oman elämän asiat on niin huonosti, että vaikka parisuhde olisi täydellinen, niin henkilö itse ajattelee, että toisen olisi parempi ilman minua. Tästä ei pidä syyttää kumppania, etenkään jos toinen on salannut ongelmansa.

Mä taas uskon, että parisuhde, joka on oikeasti onnellinen, suojaa ja ehkäisee itsemurhalta. Jos kumppani oikeasti tukee ja auttaa ja on aidosti myötätuntoinen eikä vain esitä olevansa.

Toisaalta uskon myös, että oikeasti onnellinen parisuhde on äärimmäisen harvinainen. Yleensä ainakin toinen kärsii enemmän tai vähemmän. Onko tämä sitten kyynisyyttä vai mitä.

Tämä voi myös olla toisinpäin. Ihminen, joka rakastaa läheisiään, voi odottaa että kiistat on sovittu ja ongelmat ratkaistu ennenkuin poistaa itsensä maailmasta. Juuri näin teki ystäväni, selvitti aviokriisinsä, sopi asiat vaimon kanssa, varmisti, että lapset voivat hyvin ja sitten tappoi itsensä. Hän ajatteli (ja kertoi minulle) että hänen olemassaolonsa olisi pahempi asia hänen rakkailleen kuin se, että joutuvat kerran luopumaan ja sen jälkeen pääsevät jatkamaan elämäänsä. 

Tuossa vaiheessa luovuin yrityksistä muuttaa hänen mielensä, masennushoidot lääkkeistä suljetulle oli kokeiltu, mutta ystäväni oli tehnyt päätöksensä. Toivoin vain, mutta suruviesti tuli. 

Itsemurha on tavallaan itsekäs teko, mutta näin muutaman vuosikymmenen takaa katsellen sanoisin, että se ei välttämättä sitä ole. Toki itsekekskeinen, mutta yksilön näkökulmasta joskus paras ja ainoa ratkaisu paitsi hänelle, myös rakkailleen. 

Masennusta on niin monta, kun n kantajaansa. Koskaan ei tiedä miksi, ellei henkilö ole sitä itse kertomassa. Jutun mukaan oli impulsiivinen hetken mielijohteesta tehty teko. Olisiko niin, että hänellä oli joku muukin mielen sairaus? Mitä näitä nyt on mitkä saattavat impulsiivikohtauksen aikana johtaa itsemurhaan.

Itse olen itsemurhan partaalla. Elämäni on päällisin puolin hyvin, mutta olen saanut ympäristöltäni niin kovin paljon vihaa ja ymmärtämättömyyttä osakseni, että katossa roikkuva hirttoköysi odottaa käyttäjäänsä.

Tiedän aidon rakkauden olevan se parantava voima itseni kohdalla. Kaksin on helpompaa kuin yksin...

Hippielämää viettävä mies ei pysty hankimaan edes ammattia ja joutuu huolehtimaan pyörätuoliin vammautuneesta puolisosta, joka edellyttää jatkuvaa onnellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Totta tuo yllä oleva koskien Hesarin yleistä uutisointia. Mutta nyt kerroin jutusta, jossa lähinnä käytiin läpi erään henkilön elämäntarinaa. Ja sama juttu iltapäivälehdissä. Niin jotenkin se nyt ei tule yllätyksenä, että iltapäivälehdissä kerrotaan muunneltua totuutta, mutta että hesarissa jätetään ihan henkilökuvauksessa (kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ”julkkis”, vaan aivan tavallinen ihminen) tarinan oleellisimmat seikat kertomatta. Ja kun kyse oli jutun kannalta niin äärettömän oleellinen seikka, niin se tuli yllätyksenä. Hesarissa.

No nyt kyllä heräsi uteliaisuus, vihjaa lisää.

Joskushan psyyke voi romahtaa ihan hetkessä, eihän kukaan tiedä, mitä miehelle oli tapahtunut ennen kuin päätyi itsemurhaan. Tosin puolison tai perheenjäsenen vammautumisesta tuskin kukaan ilman jonkinlaisia psyykkisiä ongelmia selviää?

88, tuli surullinen olo ja hätä sun puolesta. Älä tee sitä, ethän. Aina on toivoa. Aina. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Löydät vielä rakkauden, jonkun jota rakastaa ja joka rakastaa sinua. Halaus. <3

Vierailija kirjoitti:

Luulisi vaan, että jos oikeasti toista rakastaa niin ei koskaan haluaisi aiheuttaa toiselle sitä kärsimystä että vie hengen itseltään. Mikä voi olla sellainen ongelma, ettei siitä olisi ollut muuta ulospääsyä. Eikö kestänyt naisen vammautumista, eikä pystynyt jättämään naista? Koki oikeasti olevansa onnettomassa suhteessa ja loukussa?

Hyvin järkeenkäypää, joten tietenkin sait alapeukkuja.

"Voi olla, että ihminen ei oikein tunne itseäänkään eikä osaa avautua ongelmistaan kenellekään. Voi olla muuten onnellinen parisuhde, mutta jos ei osaa antaa itsestään kaikkea, jokin syvyyden taso puuttuu. Toinen osapuoli voi olla asiasta täysin tietämätön kun kaikki peittyy hyvän näyttelemisen alle. Itse asiassa näyttelijä itsekään ei välttämättä ymmärrä näyttelevänsä niin paljon kuin tekee."

Aika harva osaa ja uskaltaa kuunnella mitä masentuneella on sanottavaa. Itsellä esim. lapsi oli kuoleman partaalla sairaalassa ja yritin niin ambulanssimiehille kuin sairaanhoitajille sanoa että minulla on tosi huono olo että sairastan mielenterveysongelmia, taisin olla shokissa. Minulle vaan pirteästi hymyillen sanottiin että ai jaa, ei kyllä huomaa mitenkään. Olisin tarvinnut jotain rauhoittavaa lääkettä noille kuukausille tai apukäsiä lapsen hoitoon. Jälkikäteen on todettu tuossa tilanteessa olevan psykoottinen ahdistus mutta sillä hetkellä ei kukaan huomannut. Lapsen vuoksi minun oli pakko pitää itseni koossa että pystyin hoitamaan enkä tartuttaisi huoltani häneen vaikka sielua salpasi.

Olen kuntoutustuella ollut jo pitkään vaikean masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, jos kerron sairaudestani jotain niin siihen vaan samalla tyylillä kepeästi sanotaan että aijaa, eipä huomaa mitenkään, osaatpa näytellä hyvin. Tai sitten, "noh sä voit tehdä tällaisen hengitysharjoituksen niin sitten sä voit mennä töihin". Kerran sanoin ystävälle julkisella paikalla että nyt taitaa tulla paniikkikohtaus niin vastaus oli että "höpö höpö".

Tunnen myös naisen joka menetti lapsensa muutama vuosi sitten. Hän vaikuttaa rempseältä ulospäin, kertoo esim. kovaan ääneen teatraalisesti juttuja ja pälpättää. Kaikki ajattelevat että onpa hän hyvin selvinnyt. Itse taas näen että teatraalisen kuoren alla on hyvin epätoivoinen ihminen joka vaan yrittää selviytyä ja kahden kesken keskusteluissa hän onkin tosi murtunut. Olen sanonut sukulaisilleen että olen huolissani naisesta, mutta siihen vaan sanotaan että ei sillä mikään ole, se on vain menettännyt lapsensa.

Vain ja vain. Niin helppo toisen sanoa. Miksi ihmisten on vaikea myöntää että vastassa olevalla ihmisellä on oikeasti paha olla? Miksi se halutaan kieltää, sysätä syrjään? Miksi on niin vaikea aidosti kuunnella toista ihmistä? En itse ainakaan kaipaa neuvoja tai kommentteja, ei ystävän tarvitse terapeutiksi ruveta, mutta kaipaisin että joku uskoisi mitä sanon, että ok sulla on varmaan tosi paha olo nyt vaikka ei omakohtaista kokemusta olisikaan. Ihan vaan kuuntelevaa korvaa kaipaisin ilman neuvoja, monet neuvot ovatkin naurettavia(esim. mene saunaan ja nauti, jos on ihmisellä niin paha olo että hädin tuskin koossa pysyy niin ei siinä nautiskella silloin).

Sillä mielellä vaan osallistun keskusteluun että eilen olin joulua sukuloimassa vaikka oli ihan hirvittävän huono olo. Yritin seurustella normaalisti ja jotkut kyselivätkin että milloin palaan töihin. Vaikea siinä oli sanoa koko suvun silmien edessä että en usko että pystyn töihin ollenkaan, hädin tuskin selviän kotiarjesta. Ei minusta varmaan ulospäin nähnyt että olen koko joulun ajatellut kuolemaa ja että minulla on pahoja fyysisiä oireita ahdistukseeni liittyen kuten sydämen tykytystä ja huimausta ja pakokauhun tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

88, tuli surullinen olo ja hätä sun puolesta. Älä tee sitä, ethän. Aina on toivoa. Aina. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Löydät vielä rakkauden, jonkun jota rakastaa ja joka rakastaa sinua. Halaus. <3

Kiitos. Olet harvinaisuus tässä maailmassa.

Minulla on kummallinen tarina tämän kaiken takana. 

Nyt on toisen ihmisen tahallaan aiheuttamia kipuja sen verran etten taida kyetä tähän. Kyllä, kävin lääkärissä asiani kanssa useampaan otteeseen. Viimeisimmälle kerroin mistä kipujen epäilen tulleen, koska pakotti minut keromaan. Sanoin etten halua, että asiaa laitetaan kantaan. Laittoi. Ja lopulta romutti toivon kipinän kokonaan. Maailma on kummallisen julma paikka ollut minulle jo aika pitkään. En tiennyt, että olen näin paha ihminen ja ansaitsen tämän kaiken. En tiedä kumpi on pahempaa kestää fyysinen, vai psyykkinen kipu...

Tiedän erään naisen, joka jätti erittäin vakavasti sairastuneen puolisonsa. Tilanne oli hänelle rankka ja kukapa tietää millaisia ongelmia heillä oli jo ennen sairastumista. Se p*skan määrä oli ihan uskomatonta mitä tämän naisen niskaan satoi.

Mistä siis tietää, vaikka tämä jutun itsemurhan tehnyt mies olisi kans halunnut puolisonsa jättää mutta tiesi että se aiheuttaisi vaan p*skanjauhantaa muilta ja nainen olisi vaikka ruvennut vainoamaan häntä. Ehkä mies ei nähnyt muuta ulospääsyä, eikä ollut tarpeeksi vahva siihen kaikkeen negatiiviseen mitä olisi saanut elämäänsä jätettyään tuon naisen.

Edelleenkin, selkäydinvamman (joka oli siis tulehdusperäinen...) diagnosoinnin yhteydessä on käynyt ilmi, että halvaantuminen ei ole pysyvä, vaan paranee. Tämä käy ilmi ihan naisen facebookista.

Eihän sitä koskaan  tiedä  mitä ihmisten päiden sisällä tapahtuu. On minullekin sanottu, että näytän seesteiseltä, vaikka olen ollut oikeasti äärimmäisen stressaantunut ja ahdistunut. Ihmisen henkinen tila voi liittyä vaikka vain hänen sisäiseen maailmaansa ja tuntemuksiinsa. Vaikuttihan Sylvia Plathkin varmaan onnelliselta, ennen kuin työnsi päänsä kaasu-uuniin.

Jutussa mainittiin, että äkkipikaistuksissaan teki itsemurhan. Varsinkin nuoret ihmiset saattavat päihtyneenä päätyä itsaria yrittämään ja valitettavasti monet onnistuvatkin.

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä koskaan  tiedä  mitä ihmisten päiden sisällä tapahtuu. On minullekin sanottu, että näytän seesteiseltä, vaikka olen ollut oikeasti äärimmäisen stressaantunut ja ahdistunut. Ihmisen henkinen tila voi liittyä vaikka vain hänen sisäiseen maailmaansa ja tuntemuksiinsa. Vaikuttihan Sylvia Plathkin varmaan onnelliselta, ennen kuin työnsi päänsä kaasu-uuniin.

Sylvia Plath kärsi masennuksesta 10 viimeistä elinvuottaan, ainakin, ja yrityksiä oli useita opiskeluajoista lähtien.

 Lisäksi Sylvia Plathin avioliitto oli kovin onneton.

ohis

Vierailija kirjoitti:

"Voi olla, että ihminen ei oikein tunne itseäänkään eikä osaa avautua ongelmistaan kenellekään. Voi olla muuten onnellinen parisuhde, mutta jos ei osaa antaa itsestään kaikkea, jokin syvyyden taso puuttuu. Toinen osapuoli voi olla asiasta täysin tietämätön kun kaikki peittyy hyvän näyttelemisen alle. Itse asiassa näyttelijä itsekään ei välttämättä ymmärrä näyttelevänsä niin paljon kuin tekee."

Aika harva osaa ja uskaltaa kuunnella mitä masentuneella on sanottavaa. Itsellä esim. lapsi oli kuoleman partaalla sairaalassa ja yritin niin ambulanssimiehille kuin sairaanhoitajille sanoa että minulla on tosi huono olo että sairastan mielenterveysongelmia, taisin olla shokissa. Minulle vaan pirteästi hymyillen sanottiin että ai jaa, ei kyllä huomaa mitenkään. Olisin tarvinnut jotain rauhoittavaa lääkettä noille kuukausille tai apukäsiä lapsen hoitoon. Jälkikäteen on todettu tuossa tilanteessa olevan psykoottinen ahdistus mutta sillä hetkellä ei kukaan huomannut. Lapsen vuoksi minun oli pakko pitää itseni koossa että pystyin hoitamaan enkä tartuttaisi huoltani häneen vaikka sielua salpasi.

Olen kuntoutustuella ollut jo pitkään vaikean masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, jos kerron sairaudestani jotain niin siihen vaan samalla tyylillä kepeästi sanotaan että aijaa, eipä huomaa mitenkään, osaatpa näytellä hyvin. Tai sitten, "noh sä voit tehdä tällaisen hengitysharjoituksen niin sitten sä voit mennä töihin". Kerran sanoin ystävälle julkisella paikalla että nyt taitaa tulla paniikkikohtaus niin vastaus oli että "höpö höpö".

Tunnen myös naisen joka menetti lapsensa muutama vuosi sitten. Hän vaikuttaa rempseältä ulospäin, kertoo esim. kovaan ääneen teatraalisesti juttuja ja pälpättää. Kaikki ajattelevat että onpa hän hyvin selvinnyt. Itse taas näen että teatraalisen kuoren alla on hyvin epätoivoinen ihminen joka vaan yrittää selviytyä ja kahden kesken keskusteluissa hän onkin tosi murtunut. Olen sanonut sukulaisilleen että olen huolissani naisesta, mutta siihen vaan sanotaan että ei sillä mikään ole, se on vain menettännyt lapsensa.

Vain ja vain. Niin helppo toisen sanoa. Miksi ihmisten on vaikea myöntää että vastassa olevalla ihmisellä on oikeasti paha olla? Miksi se halutaan kieltää, sysätä syrjään? Miksi on niin vaikea aidosti kuunnella toista ihmistä? En itse ainakaan kaipaa neuvoja tai kommentteja, ei ystävän tarvitse terapeutiksi ruveta, mutta kaipaisin että joku uskoisi mitä sanon, että ok sulla on varmaan tosi paha olo nyt vaikka ei omakohtaista kokemusta olisikaan. Ihan vaan kuuntelevaa korvaa kaipaisin ilman neuvoja, monet neuvot ovatkin naurettavia(esim. mene saunaan ja nauti, jos on ihmisellä niin paha olo että hädin tuskin koossa pysyy niin ei siinä nautiskella silloin).

Sillä mielellä vaan osallistun keskusteluun että eilen olin joulua sukuloimassa vaikka oli ihan hirvittävän huono olo. Yritin seurustella normaalisti ja jotkut kyselivätkin että milloin palaan töihin. Vaikea siinä oli sanoa koko suvun silmien edessä että en usko että pystyn töihin ollenkaan, hädin tuskin selviän kotiarjesta. Ei minusta varmaan ulospäin nähnyt että olen koko joulun ajatellut kuolemaa ja että minulla on pahoja fyysisiä oireita ahdistukseeni liittyen kuten sydämen tykytystä ja huimausta ja pakokauhun tunnetta.

Niin tuttua... Kamala ahdistus ajoittain. Ja mä olen muuten lapsen menettänyt, siitä nämä kamalat oireet alkoivatkin eikä vielä vuosien jälkeenkään ole helpottanut. 

Ja joo, töihin pitäisi pystyä, vaikka välillä niin paha vaihe etten saa aikaiseksi edes lääkäriin soittaa.