Appivanhemmat kinuavat luokseen ja haukkuvat sitten ihan koko ajan

Jep, meillä ihan sama. Olen ihan normaali opiskelija, joka käy myös töissä (oman alan), menestyy opinnoissa, huolehtii asioistaan jne.

Silti appi haukkuu tyhmäksi, laiskaksi, ruoanlaittotaidottomaksi, riipaksi joka vie poikansa rahat jne. Ja koko ajan päälle sitten sitä kotikaupunkini mollaamista...

Mulla oli joskus sama apen kanssa. Olin hänen mielestään ruma, laiska ja miehen rahojen perässä loisiva hyväksikäyttäjä. Tämä oli siinä maailmassa silloin mulle ihan käsittämätön juttu. No ulkonäölle en mahda mitään, saatan olla ruma. Sen sijaan en ole koskaan mieltänyt itseäni laiskaksi. Olen opiskellut ja tehnyt työtä koko aikuisikäni, onneksi on töitä riittänyt. En ole miehen kanssa rahan takia, tulen kyllä omillani toimeen.

Kestin ihan liian pitkään. Lopulta kuppi meni nurin enkä käynyt hänen luonaan ainakaan viiteen vuoteen. Siinä välissä kasvoin ja karaistuin. Palattuani ei Ukolle ole tullut mieleenkään moittiminen tai arvostelu. Enää mun silmille ei hypitä ja kas mun ammattini nousi siinä välissä suureen arvoon.

En kyllä käsitä miksi mieheni ei jyrähtänyt ja pitänyt puoliani silloin. Olin liian kiltti liian pitkään ja tavallaan on sääli ettei sitä arvostettu.

Minä en kutsu heitä enää kotiini.

Sisustuksemme on paska (perintöhuonekaluni), talomme on vääränlainen (vain tiilitalo käy), asuinalue on mäntti (normaali omistusasuntovoittoinen pientaloalue puiston vieressä, Helsinki on perseestä, ruokamme on pahaa, syömme väärään aikaan, ehdottamamme tekeminen on kamalaa (koiran kanssa ulkoilu valaistulla auratulla polulla aiheutti apelle pahan mielen, kun ”raahasin häntä pitkin ojia”) ja niin edelleen.

Mikään ei käy, eikä kelpaa.

Up

Meitä kinutaan käymään mutta jos menen paikalle niin minulle ei puhuta juuri mitään. Miehelle juorutaan minulle tuntemattomien ihmisten asioita. En myöskään saa kuin mustaa kahvia (eikä sitäkään aina tarjota). Miehelle passataan ruokaa nenän eteen.

Eipä tule käytyä.

Sama ja sitten ihmetellään kun olen ahdistunut ja hädin tuskin silmiin uskallan katsoa. Haukkumalla itsevarmaksi?

Mun vanhemmat on samanlaisia.

Ihmettelevät kun ei mennä sinne syömään - kuka jaksaa kuunnella mollaamista ja kuittailua pari tuntia ja altistaa lapsetkin sille? Eivät tajua, vaikka on suoraan sanottu ettei tulla kun koko ajan haukutaan.

Anoppi kyttää koko ajan. Yölläkin hiippailee käytävällä tutkimassa, ette minulla pala lukulamppu, kun ”sähkö maksaa”.

Rasittavinta on se, ertä haukkuu meille miehen siskojen miehiä. Siitä tietää suoraan, että kun meidän perävalot himmenee, anopilla köynnistyy se minun haukkumiseni. Harrastaa myös sitä, että soittaa kaikki siskonsa ja selittää heille kaikki kunmalliset tulkintansa tekemisistäni. Mm kun kerran veimme heidät ravintolaan, koko suku kuuli sen niin, että minä ayön AINA ravintolassa ja ajan sillä mieheni perikatoon. Vein ravintolaan koska en jaksanut enää kuunnella sitä, kun haukkuu ruokiamme....

Oikeasti pelkään anoppiani ja jos jostain kumman syystä joskus eroaisin tai mies kuolisi, en ottaisi uutta miestä. Ellei sen äiti olis jo kuollut..

Kun olin nuorempi, appeni oli aina niin ilkeä, että tuntuu, että happi loppuu ja keuhkot painuu kasaan. Itse selitti kaikille, että on leppoisa ihminen.

Nyt on selvinnyt, että hänellä on Alzheimer ja se luonteen pimeneminen johtuu muistisairaudesta.

Se ilkeys ja mollaaminen ja pimeä negatiivisuus oli tosi raskasta, mutta byt siihen on jotenkin helpompi suhtautua.

Anopin pistävä herkeämätön arvosteleva tuijotus, hyh..