Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Kerran keskellä päivää Helsingin kaduilla vastaan käveli nainen, jonka silmät eivät olleet ihmismäiset, liskomaiset. Pelästyin. Liekkö piilarit tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin noin 5-6 vuotias, ja oli kaksi vuotta nuoremman siskoni synttärijuhlat, joihin oli kutsuttu sukulaisia. Mummu ja pappa (isän vanhemmat) tulivat, ja mummullani oli roskapussi kädessä sekä lahjapaketti toisessa kädessä. Lahjapaketin hän antoi siskolleni. Mummoni huikkasi: ”Ja äiti saa roskapussin!” ja nauroi oudosti. Äitini oli hieman hämmentynyt muttei kummemmin reagoinut asiaan mitään. En edes muista tästä tapahtuneesta kovin selkeästi, ja tästä tapahtumasta huolimatta äitini ja mummu ovat aina tulleet hyvin toimeen. Olen koittanut välillä kysellä tästä tapahtumasta, mutta en saa ikinä mitään kunnon vastausta äidiltäni.

Mummo hajamielisyyksissään ei muistanut pistää roskapussia lähtiessään roskikseen vaan kantoi sen mukanaan kyläpaikkaan ja huomasi vasta siellä, että on roskapussi mukana. 

Toi autosta roskapussin roskikseen laitettavaksi? Antoi äidille pussin, jossa oli kantanut lahjaa?

Ihan mahdollista hajamieliselle ihmiselle. Oma äitini on kauan ennen eläkeikää laittanut ompelukoneen jääkaappiin ja ihmetellyt missä hänen siivousvälineensä ovat- löytyivät kädestä.

Miten ihmeessä ompelukone mahtuu jääkaappiin?  Luulisi nyt siinä vaiheessa tajuavansa, mitä tekee, kun yrittää tunkea painavaa ompelukonetta kaikkien ruokatavaroitten sekaan jääkaappiin, ompelukoneessa kun on vielä johdot sun muut mukana.  En nyt tajua.  Mulla on ihan reilun kokoinen jääkaappi, mutta ompelukonettani en sinne saisi mahdutettua en pystyyn enkä lappeelleen, en mitenkään.

Ellei sitten ole kyseessä se joku ihme muovinen pikkuhärveli, jota joskus on mainostettu jossain Cellbesin luettelossa tai vastaavassa, mitä voi kuulemma pitää matkalla mukana ja sillä voi jotain pientä ommella. 

Hajamielisyys on kyllä meikäläisenkin helmasynti.  Meillä hukkuu tavaroita ja löytyy milloin mistäkin.  Jotkut ei löydy ikinä. 

Mutta asia, joka on ihmetyttänyt aikanaan ja vieläkin, on yksi kauppakirjajuttu 80-luvulta.  Ostimme mieheni sukulaisilta vanhan omakotitalon, joka oli rakennettu jo ennen sotia.  Jostain arkistosta piti hakea talon vanhat paperit joista ilmeni maan omistussuhteet tai jotain tällaista.  Siellä oli paperi, jossa oli todistajien allekirjoitukset.  Kyse oli jostain lisämaan kaupasta.   Todistajien nimet olivat samat kuin silloisella anopillani ja heidän naapurissaan asuvalla miehellä.  Anoppini nimikirjoitus oli täsmälleen samannäköinen kuin hänellä oli, siis käsiala täsmäsi täysin.  Samoin tuon naapurin miehen käsiala oli aivan samanlainen, näytimme sitä hänelle kerran ja hän tunnisti oman käsialansa.  "Ongelma" oli vain se, että anoppini ei mitenkään ollut voinut olla todistajana tuossa paperissa, hän ei silloin asunut siellä päinkään eikä ollut edes naimisissa appiukkoni kanssa vielä, ja tuo naapurin mies oli silloin vielä pikkupoika, ei voinut siis olla todistajana. 

Mutta keitä nämä todistajat sitten olivat, paperi oli laadittu joskus 40-luvun lopulla.  Naapurin miehen nimi oli vielä erittäin erikoinen, kukaan mieheni sukulaisista ja tutuista kyläläisistä, vanhoistakaan siis, ei muistanut, että tuon nimistä ihmistä olisi ketään muuta ollut ikinä kuin se silloinen  naapurin mies.  Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut ketään kaimaa lähimenneisyydessä eikä aiemminkaan ollut.   Ja kuka oli tuo salaperäinen anoppini niminen nainen, sellaistakaan ei kukaan muistanut tietäneensä.  Muut paperissa olevat nimet olivat kaikille vanhemmille sukulaisille täysin tuttuja, samassa maaseutukylässä kun olivat ikänsä asuneet.  Tätä aikansa pohdittiin, mutta selitystä ei ole olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin noin 5-6 vuotias, ja oli kaksi vuotta nuoremman siskoni synttärijuhlat, joihin oli kutsuttu sukulaisia. Mummu ja pappa (isän vanhemmat) tulivat, ja mummullani oli roskapussi kädessä sekä lahjapaketti toisessa kädessä. Lahjapaketin hän antoi siskolleni. Mummoni huikkasi: ”Ja äiti saa roskapussin!” ja nauroi oudosti. Äitini oli hieman hämmentynyt muttei kummemmin reagoinut asiaan mitään. En edes muista tästä tapahtuneesta kovin selkeästi, ja tästä tapahtumasta huolimatta äitini ja mummu ovat aina tulleet hyvin toimeen. Olen koittanut välillä kysellä tästä tapahtumasta, mutta en saa ikinä mitään kunnon vastausta äidiltäni.

Mummo hajamielisyyksissään ei muistanut pistää roskapussia lähtiessään roskikseen vaan kantoi sen mukanaan kyläpaikkaan ja huomasi vasta siellä, että on roskapussi mukana. 

Toi autosta roskapussin roskikseen laitettavaksi? Antoi äidille pussin, jossa oli kantanut lahjaa?

Ihan mahdollista hajamieliselle ihmiselle. Oma äitini on kauan ennen eläkeikää laittanut ompelukoneen jääkaappiin ja ihmetellyt missä hänen siivousvälineensä ovat- löytyivät kädestä.

Miten ihmeessä ompelukone mahtuu jääkaappiin?  Luulisi nyt siinä vaiheessa tajuavansa, mitä tekee, kun yrittää tunkea painavaa ompelukonetta kaikkien ruokatavaroitten sekaan jääkaappiin, ompelukoneessa kun on vielä johdot sun muut mukana.  En nyt tajua.  Mulla on ihan reilun kokoinen jääkaappi, mutta ompelukonettani en sinne saisi mahdutettua en pystyyn enkä lappeelleen, en mitenkään.

Ellei sitten ole kyseessä se joku ihme muovinen pikkuhärveli, jota joskus on mainostettu jossain Cellbesin luettelossa tai vastaavassa, mitä voi kuulemma pitää matkalla mukana ja sillä voi jotain pientä ommella. 

Hajamielisyys on kyllä meikäläisenkin helmasynti.  Meillä hukkuu tavaroita ja löytyy milloin mistäkin.  Jotkut ei löydy ikinä. 

Mutta asia, joka on ihmetyttänyt aikanaan ja vieläkin, on yksi kauppakirjajuttu 80-luvulta.  Ostimme mieheni sukulaisilta vanhan omakotitalon, joka oli rakennettu jo ennen sotia.  Jostain arkistosta piti hakea talon vanhat paperit joista ilmeni maan omistussuhteet tai jotain tällaista.  Siellä oli paperi, jossa oli todistajien allekirjoitukset.  Kyse oli jostain lisämaan kaupasta.   Todistajien nimet olivat samat kuin silloisella anopillani ja heidän naapurissaan asuvalla miehellä.  Anoppini nimikirjoitus oli täsmälleen samannäköinen kuin hänellä oli, siis käsiala täsmäsi täysin.  Samoin tuon naapurin miehen käsiala oli aivan samanlainen, näytimme sitä hänelle kerran ja hän tunnisti oman käsialansa.  "Ongelma" oli vain se, että anoppini ei mitenkään ollut voinut olla todistajana tuossa paperissa, hän ei silloin asunut siellä päinkään eikä ollut edes naimisissa appiukkoni kanssa vielä, ja tuo naapurin mies oli silloin vielä pikkupoika, ei voinut siis olla todistajana. 

Mutta keitä nämä todistajat sitten olivat, paperi oli laadittu joskus 40-luvun lopulla.  Naapurin miehen nimi oli vielä erittäin erikoinen, kukaan mieheni sukulaisista ja tutuista kyläläisistä, vanhoistakaan siis, ei muistanut, että tuon nimistä ihmistä olisi ketään muuta ollut ikinä kuin se silloinen  naapurin mies.  Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut ketään kaimaa lähimenneisyydessä eikä aiemminkaan ollut.   Ja kuka oli tuo salaperäinen anoppini niminen nainen, sellaistakaan ei kukaan muistanut tietäneensä.  Muut paperissa olevat nimet olivat kaikille vanhemmille sukulaisille täysin tuttuja, samassa maaseutukylässä kun olivat ikänsä asuneet.  Tätä aikansa pohdittiin, mutta selitystä ei ole olemassa.

Eihän se mahtunut ja se hänet havahdutti.

Meillä oli kyllä 80-luvun lattiamalli, joka oli tilaihme nykyisiin verrattuna.

Anoppi oli käynyt miehineen peukaloimassa papereita, muttei myöntänyt.

Siivosin ja oli olin ostanut kaksi olutta. Avasin toisen ja  kaadoin sisällön lasiin, otin huikan,   laskin lasin keittiön pöydälle ja menin pesemään olohuoneen lattian. Palatessani keittiöön, ja aikoessani ottaa hörpyn jäin hölmistyneenä tuijottamaan sillä lasi, sellainen mäkkärin korkea kokislasi, oli tyhjä. Ja  sen yhden huikan olin vain ottanut!Hämilläni hain sen toisen, enkä laskenut silmistäni.

Kummitus joi mun oluet?

Vierailija kirjoitti:

Anoppi oli käynyt miehineen peukaloimassa papereita, muttei myöntänyt.

No ei kyllä ollut.  Kauppakirja oli laadittu sen ajan nimismiehen kansliassa, nimismiehenkin kaikki vanhemmat sukulaiset muistivat hyvin ja koko tuon maakaupankin.  Kauppakirjan mukaan todistajat olivat paikalla, siinä oli joku vanha sanamuoto jolla se ilmoitettiin, siis jotenkin "läsnäolevina" todistajina.  Ja kauppakirja oli siellä jossain kunnan tai maistraatin arkistossa, mistä sen pankinjohtaja oli käynyt  meille hakemassa.  Ei siihen kukaan sivullinen olisi käsiksi päässyt.

Ja mitäpä se anopille olisi hyötyä tuottanut, hänelle koko asia oli täysin merkityksetön. Hän oli sitä paitsi kauppakirjaa tehtäessä vielä tyttönimelläänkin, eli eri niminenkin kuin paperiin kirjoitettu sukunimi, jonka hän sai sitten myöhemmin mentyään naimisiin.  Mutta kuka sen niminen henkilö siellä olisi silloin ollut, ei kukaan tiennyt eikä muistanut.  No, ehkä siellä nimismiehen kansliassa oli silloin sen niminen virkailija, joka oli vain kutsuttu todistamaan kaupantekoa.  Kukaan ei vain muistanut, että sen nimistä ihmistä olisi ollut edes koko kylässä, kyseessä on siis ihan ihan pieni paikkakunta. 

Mutta nää on näitä.

Ettei hänelle olisi ollut hyötyä käydä omalla ajalla ja luvalla tsekkaamassa paperit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi oli käynyt miehineen peukaloimassa papereita, muttei myöntänyt.

No ei kyllä ollut.  Kauppakirja oli laadittu sen ajan nimismiehen kansliassa, nimismiehenkin kaikki vanhemmat sukulaiset muistivat hyvin ja koko tuon maakaupankin.  Kauppakirjan mukaan todistajat olivat paikalla, siinä oli joku vanha sanamuoto jolla se ilmoitettiin, siis jotenkin "läsnäolevina" todistajina.  Ja kauppakirja oli siellä jossain kunnan tai maistraatin arkistossa, mistä sen pankinjohtaja oli käynyt  meille hakemassa.  Ei siihen kukaan sivullinen olisi käsiksi päässyt.

Ja mitäpä se anopille olisi hyötyä tuottanut, hänelle koko asia oli täysin merkityksetön. Hän oli sitä paitsi kauppakirjaa tehtäessä vielä tyttönimelläänkin, eli eri niminenkin kuin paperiin kirjoitettu sukunimi, jonka hän sai sitten myöhemmin mentyään naimisiin.  Mutta kuka sen niminen henkilö siellä olisi silloin ollut, ei kukaan tiennyt eikä muistanut.  No, ehkä siellä nimismiehen kansliassa oli silloin sen niminen virkailija, joka oli vain kutsuttu todistamaan kaupantekoa.  Kukaan ei vain muistanut, että sen nimistä ihmistä olisi ollut edes koko kylässä, kyseessä on siis ihan ihan pieni paikkakunta. 

Mutta nää on näitä.

 Voisiko muista sen ajan papereista löytyä sama todistaja , jolloin se voisi tosiaan olla joku  virkailija.

Tietenkin on vaikea löytää papereita  juuri tuolta ajalta.

Oltiin todettu ystävän kanssa, että emme jaksa toisiamme.

Kuukauden päästä ystävä soittaa ja pyytää ulos.

Ei mitenkään huvita lähteä.

Rasittavaa tekstailua tunti pari.

En edellenkään ole lähdössä mukaan.

Illalla vien koiran ulos ja kerään huvikseni tyhjiä tölkkejä..

Nostan katseeni ja tuo ystävähän siinä, typertävä hymy naamallaan.

Katsoen söpöä koiraani enemmin kuin mua.

Minulle on sattunut monia selittämättömiä asioita mutta kerron nyt siitä mikä edelleen aiheuttaa kylmiä väreitä. Noin 10 vuotta sitten matkustin tapaamaan kaveriani ja hänen perhettään toiselle paikkakunnalle, ja kun mies lähti nukuttamaan lasta ulos kaveri halusi näyttää minulle jotain koneeltaan. Hän oli eräänä iltana ottanut paljon kuvia lapsestaan ja siirtäessään niitä koneelle huomasi joukossa yhden mustan kuvan, josta ajatteli että on vain peittänyt linssin sormellaan tms, ja oli aikeissa poistaa kuvan kun huomasikin että kuvassa heikosti erottui jotain. Hän oli säätänyt kuvan valotusarvoja ja järkyttynyt melkoisesti koska se oli kuva minusta. Istun kuvassa ison Guinness kyltin alla, isken silmää ja näytän kieltä kameralle. Edellisestä yhteisestä baari-illastamme oli reilusti yli vuosi aikaa koska ei hän raskaana ollessaan tietenkään lähtenyt mihinkään juhlimaan, missään entisissä kantapaikoissamme moista kylttiä ei ollut eikä hänellä ollut tapana pitää kameraa usein mukana ja aina kyllä kysyi luvan saako ottaa kuvan koska tiesi että vihaan kuvattavana olemista. Vaikka kuvan mystisen ilmaantumisen olisi voinut selittää digikameran temppuiluna ja että joku yksinäinen otos olisi jäänyt kummittelemaan kameran muistiin niinkin pitkän ajan jälkeen ei meillä kummallakaan ole mitään muistikuvaa tuollaisesta tilanteesta. Edelleen muistelemme tuota kuvaa ja yritämme pohtia eri selityksiä sille, mutta se taitaa jäädä ikuiseksi mysteeriksi. Heti ensimmäisenä kuvan nähdessäni tuli mieleen kaikki kuulemani jutut kaksoisolennoista ja kuinka niiden näkeminen ennustaa kuolemaa, mutta koska edelleen porskutan menemään niin tuskin se mikään huono enne oli ainakaan. Kylmää silti joka kerta kun ajattelen sitä.

Minusta ja siskostani on myös valokuva, jota ei pitäisi olla olemassa. Se on otettu 80-luvun alussa, kun käytössä oli vielä filmikamerat. Kukaan ei muista kuvaustilannetta ja ajallisesti se ei oikein sopinut muihin rullassa olleisiin kuviin. Halvassa taskukamerassa ei ollut päiväystäkään.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ja siskostani on myös valokuva, jota ei pitäisi olla olemassa. Se on otettu 80-luvun alussa, kun käytössä oli vielä filmikamerat. Kukaan ei muista kuvaustilannetta ja ajallisesti se ei oikein sopinut muihin rullassa olleisiin kuviin. Halvassa taskukamerassa ei ollut päiväystäkään.

Siinä oli jotain sellaista, ettei meillä vielä pitänyt olla niitä kuvassa esiintyviä vaatteita. Saimme ne mummolta lahjaksi myöhemmin.

Meillä kuuluu lähes joka ilta ihme kolinoita alakerrasta. Ei mitään pientä kolistelua, vaan ihan kunnon kolahduksia, ihan kuin kova metallinen suurikokoinen teline tai huonekalu tippusi lattialle kulma edellä. Mitään siellä ei ole tapahtunut, eikä ketään ole, eikä tämä asia minua oikeastaan suuremmin edes hetkauta. Ihmetyttää vain välillä, kun täällä yläkerrassa iltaisin olen ja ääni kuuluu.

Olin lukion ykkösellä, poikakaveri oli yötä, heräsin omaan hysteeriseen itkuuni ja karjumiseen vähän kahden jälkeen ja siihen että poikakaveri yrittää rauhotella. Nukahin melkein heti uudestaan, en muista että olisin nähnyt mitään unta. Aamulla sitten radiosta kuuntelin Konginkankaan bussiturmauutisia joissa kuoli kolme vanhaa peruskoulukaveria, tai tuttua(pienellä kylällä kaikki tunsi kaikki). Mietin siitäkö se paniikkinen itku ja karjuminen johtui gai liekkö oli vain sattumaa.

Vierailija kirjoitti:

Teini-ikäisenä oli parasta kun kesälomalla porukat oli töissä ja sain huudattaa musiikkia. Raahasin mankkarin kylpyhuoneeseen ja laitoin nupit kaakkoon niin että suihkuunkin kuulee. Kylppäri on nelikerroksisen omakotitalon alimmassa kerroksessa. Yhtäkkiä kuului järjettömän kova pamaus. Siinä vaahdotellessani olin katsellut kattolampun kuuppaa joten satuin näkemään että sekin oikein tärähti. Säikähdin ja laitoin musan pois. Ajattelin että isäni oli tullut käymään kotona kesken päivää ja paiskoo mielenosoituksellisesti ovea koska minä huudatan radioa. Tosin edes hän ei olisi saanut paiskattua ovea niin lujaa, se oli niin kova pamaus että tunsin sen kropassani.

Menin vettä valuvana tutkimaan taloa. Katsoin jopa ylimpään kerrokseen, josko siellä oleva valtava lasivitriini olisi kaatunut omia aikojaan. Ei ollut. Missään ei näkynyt mitään jälkiä pamauksen aiheuttajasta. Ja olen satavarma että se oli tullut talon sisältä. Olen asunut paikassa jossa melkein vieressä räjäytettiin kalliota, eikä se ollut mitenkään samanlaista.

Syytä en koskaan saanut selville.

Asuitko Viipurissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ja siskostani on myös valokuva, jota ei pitäisi olla olemassa. Se on otettu 80-luvun alussa, kun käytössä oli vielä filmikamerat. Kukaan ei muista kuvaustilannetta ja ajallisesti se ei oikein sopinut muihin rullassa olleisiin kuviin. Halvassa taskukamerassa ei ollut päiväystäkään.

Siinä oli jotain sellaista, ettei meillä vielä pitänyt olla niitä kuvassa esiintyviä vaatteita. Saimme ne mummolta lahjaksi myöhemmin.

Muisti on voinut tehdä tepposet ja olette saaneet vaatteenne aiemmin tai kuva on otettu myöhemmin kuin muistat. Eräs tuttava väitti (tyyliin 30 vuotta myöhemmin) kuunnelleensa erästä kappaletta tietyssä tilanteessa eikä uskonut, kun hänelle kerrottiin, että kappaletta ei tuolloin ollut vielä edes tehty eikä uskonut sittenkään, kun eräs samassa tilanteessa ollut henkilö kertoi juuri tuota kappaletta kuunnellun toisessa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Amen tulee Herra Jeesus! kirjoitti:

Näin kerran erään lammen rannalla kummallisen eläimen täällä Suomessa. Se oli ehkä noin 20 cm pitkä, musta lisko, joka oli melko tanakka, sen iho näytti paksulta ja kumimaiselta. Sen pää oli erikoisin, koska se ei muistuttanut lainkaan normaalia päätä vaan sen paikalla oli kaksi käyrää piikkimäistä uloketta. Olin sen nähdessäni noin 10-vuotias ja yhä tulee ahdistunut olo. Sen näki myös eräs aikuinen ja hänen koiransa, joka yleensä oli erittäin utelias tutkimaan kaikkea, mutta siltä liskoa se selvästi karsasti. Yritin kysyä jälkeenpäin siltä sen nähneeltä aikuiselta, että mikä se olento oli, mutta hän ei halunnut puhua siitä ja kielsi minua puhumasta siitä kenellekään. Yhä reilun 20 vuoden jälkeen tulee sitä ajatellessa ahdistunut olo kun ajattelen, että mikä se oikein oli? Siitä olen varma, että se ei ollut kotoisin tältä planeetalta (ainakaan se ei ollut syntynyt täältä tai sitä ei oltu luotu täällä) ja olen aivan varma, että se liikkui, tosin melko hitaasti mutta liikkui silti. Tätä kirjoittaessakin on ahdistunut olo ja tunne, että en saisi kertoa tästä edes täällä, että joku tai jokin tarkkailee minua ja rankaisee minua myöhemmin koska lähetän tämän viestin tähän ketjuun. Kuitenkin lähetän tämän viestin koska tiedän että se paha kohdistuu minuun, sen sijaan jos se kohdistuisi läheisiini, esim. perheeseeni, niin en lähettäisi tätä. Ehkä kuolen ensi yönä ja sieluni joutuu tämän viestin takia Helvettiin, mutta ainakin sinne joudun minä, kun taas rakkaimpani pelastuvat pääsemällä Taivaaseen Jumalan luokse ja todella toivon että luja uskoni, haluni päästä Taivaaseen, vihani Paholaista ja kadotusta kohtaan ja Jumalan ja Jeesuksen minuun kohdistuva rakkaus onnistuvat lyömään pahan voimat ja minäkin pääsen Taivaaseen, ehkä ensin rangaistuksen saatuani, mutta pääsen silti.

Et kai kirjoittanut tuota tosissasi? Vaikutat psykoottiselta.

Entinen mies jolla oli pahoja mt-ongelmia, väitti sitkeästi nähneensä lapsena oudon valkoisen käärmeen. Se oli kuulemma pitkä ja hiukan läpikuultava. Tulee väkisinkin mieleen että tällaiset harhat kuuluvat asiaan kun kaikki ei ole hyvin. Ne ennustavat selvästi tulevia ongelmia.

Mt-ongelmainen täällä, olen myös nähnyt lapsena pari kertaa erikoisia eläimiä, enkä ole ikinä ennen kuullut että tämä olisi tavallista meidän latvasta lahojen keskuudessa. En ole ikinä kertonut näistä kenellekään. Uskon nuo todeksi, mutta todellisuudentajuni on ollut hataralla pohjalla aina, että en sitten tiedä...

Mitä erikoisia eläimiä olet sitten nähnyt?

Sukulaisen mökillä oli sellaisen pienen metsikön jälkeen kallio, jonka luona näin usein eläimiä, lähinnä vesilintuja. Olin ihan varma että nuo linnut keskustelivat kanssani samattomasti, usein niitä oli paljon ja ne "esiintyivät" minulle, muistan vaikkapa kun pari sorsaa uivat ympyrää ja silkkiuikku poikasineen ui tuosta ympyrän keskeltä, ja ne ääntelivät minulle.

En tiedä liittyykö tuohon mutta minulle on ollut aina vaikeaa erottaa unta todesta. Lapsena nuo kaksi menivät sekaisin vielä pahemmin. Sairastin teininä luultavasti psykoosin, vaikka ainoa virallinen diagnoosini on masennus. Pelkäsin että minua vainotaan, ja todellisuudentajuni heitti pahasti. Tuota ruokki sekin, että minut nähtiin jatkuvasti tuttujen toimesta tilanteissa joissa se ei ollut mahdollista (mm. lenkillä syvällä metsässä jossa ei ole muita polkuja), ja tavarani löytyivät mahdottomista paikoista. T. Tuo mt-ongelmainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän kerrostalossa on pyörävarasto, joka sijaitsee talon sisällä alimmassa kerroksessa. Talo on uudehko ja varasto siisti, eikä se ole koskaan mitenkään karminut minua - paitsi kerran. Juuri muutama viikko sitten tulin illalla kotiin töistä, ja lähdin viemään pyörää sisälle. Varaston oven ulkopuolella minulle tuli kuitenkin yhtäkkiä todella voimakas, vastenmielinen olo. Tuntui kuin vaistoni olisi huutanut minulle, että älä mene sinne. Eihän siihen mitään järjellistä syytä ollut, mutten todellakaan uskaltanut avata ovea. Jätin pyörän sitten ulos telineeseen ja luikin nopeasti varaston oven ohi hissille. Tuon tilanteen jälkeen varastoon meneminen ei ole tuntunut mitenkään uhkaavalta, eikä kukaan ole edes sattunut sinne samaan aikaan kanssani. Talomme on hyvin hiljainen, ja naapureihin törmää vain harvoin.

Tuollaiset tilanteet ovat inhottavia, mutta kuka tietää, ne olla myös pelastus. Uskon, että ihmisen vaistot ovat joissain tilanteissa hyvin tarkat kuten eläimilläkin, ja niihin kannattaisi luottaa.

Tästä tuli mieleen jotain, mikä sattui, kun asuin vielä Tikkurilassa. Olin ollut viikonloppuna juhlimassa Helsingissä ja matkustin yöjunalla. Harmikseni nukahdin junassa ja heräsin vasta Korsossa. Pitkä kävelymatka kotiin oli siis edessä, koska mukana ei ollut ylimääräistä rahaa ja olin tuohon aikaan vähän pihikin.

Mietin, että matka oikaisisi vähän, jos kävelisin kotiin radan vartta pitkin. Olin jo lähdössä siihen suuntaan, kun tuli sellainen varoittava tunne. Myönnän, että yksi syy oli, että pelkäsin ja pelkään edelleen pimeää.

Päätin siis kävellä kotiin pääteitä pitkin, jotka olivat hyvin valaistuja.

Seuraavalla viikolla luin Vantaan Sanomista, että joku nainen oli raiskattu juuri samana yönä tuossa paikassa, jossa itse olin aikonut oikaista.

Sattumaa? No onhan tässä taustalla tietysti sekin, että naisia aina varoitetaan, ettei pidä lähteä pimeään paikkaan yöllä, etenkin jos on yksin.

Vierailija kirjoitti:

Siivosin ja oli olin ostanut kaksi olutta. Avasin toisen ja  kaadoin sisällön lasiin, otin huikan,   laskin lasin keittiön pöydälle ja menin pesemään olohuoneen lattian. Palatessani keittiöön, ja aikoessani ottaa hörpyn jäin hölmistyneenä tuijottamaan sillä lasi, sellainen mäkkärin korkea kokislasi, oli tyhjä. Ja  sen yhden huikan olin vain ottanut!Hämilläni hain sen toisen, enkä laskenut silmistäni.

Kummitus joi mun oluet?

Kaadoit sen ajatuksissasi vahingossa viemäriin? Minulle on käynyt noin.

Vierailija kirjoitti:

gertrud kirjoitti:

Reissaavan kirjan historia oli melko selittämätön juttu. Poikani oli Helsingissä kirjastosta lainannut kirjan "Pikku ihmisiä" ja unohti sen sitten käydessään kotiinsa Tampereelle. Kirja löytyi vuosia myöhemmin muutossa ja vietiin sitten Tampereen pääkirjastoon. Taas meni pari vuotta ja satunnainen mieshenkilö osti kirjan poistettujen hyllystä. Jonkin ajan kuluttua erosin miehestäni ja kuinka ollakkaan, tämä satunnainen kirjanostaja (jota en tuntenut aikaisemmin)  sattui olemaan tuleva puolisoni. Toinen poikani lainasi kirjan hyllystämme ja vei sen isänsä asunnolle luettavaksi. Siellä tämä kirjan alkuperäinen lainaaja käydessään kyseli, mistä hänen hukkaamansa kirja löytyi...Viisi vuotta, kaksi kaupunkia, avioero ja kaksi kotia.

Vaikka kirja oli kirjaston kirja, oli siinä muutama tunnusmerkki, että kyse oli juuri samasta yksilöstä.

Nyt kirja on taas hyllyssämme todistamassa, että suhteemme taisi olla juuri näin tarkoitettu.

Miten Helsingistä lainattu kirja vietiin Tampereella kirjastoon? Eikö sitä ollut alkuperäinen lainaaja jo joutunut korvaamaan Helsinkiin vuosien mittaan? Ei kai Tampereella oteta vanhoja, toisen kirjaston leimalla varustettuja kirjoja palautuksena?

Jos oli vain jätetty tiskille Tampereella, ei sitä aleta Helsinkiin postittamaan, on viskattu poistettujen laatikkoon. Ja Helsingissä: järjestelmät eivät ole aukottomia. Joskus jotain karhutaan turhaan, joskus joku jää karhuamatta.