Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Miten tuo yksi hullu jaksaa keksi ja kirjoittaa tähän kirjoittaa tähän ketjuun yhä uusia ja uusia viestejä? Tälläkin sivulla kaikki viestit ovat hänen kirjoittamiaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten tuo yksi hullu jaksaa keksi ja kirjoittaa tähän kirjoittaa tähän ketjuun yhä uusia ja uusia viestejä? Tälläkin sivulla kaikki viestit ovat hänen kirjoittamiaan.

Taitaa toi kehitysvammainen 51 v mieskin olla joku hullu.

Vierailija kirjoitti:

Olimme käymässä nukkumaan, mies vielä katsoi kännykkäänsä mutta oma kännykkäni oli latauksessa toisessa huoneessa. Olin nukahtamassa kun kuulin miehen saavan viestin ja toisen, minkä jälkeen mies ärähti että mitä sä viestiä laitat? Vastasin hölmistyneenä, että eihän minulla edes ole puhelinta  tässä..

Mies näytti viestit, toisessa luki vain hänen nimensä sanotaan Pekka ja toinen oli kuvaviesti keittiön kaapeista. Mies meni katsomaan, kun en itse uskaltanut ja siellä mun puhelin oli nätisti laturissa keittiön pöydällä! 

Mitä ihmettä :o Olitko sinä siis ottanut joskus kuvan keittiön kaapeista? Vai oliko sellainen itsestään ilmestynyt kännykkääsi??

Ikinä en ole uskonut mihinkään yliluonnolliseen, mutta eilen kävi niin outo juttu, että olen miettinyt olenko mahdollisesti sekoamassa tai jotain...

Olin ulkoilemassa ja eräs ihan tuntematon mummeli moikkasi minua tuttavallisesti. Ei siinä mitään outoa, mutta tää mummo oli kasvoiltaan TÄYSIN samannäköinen kuin vuonna 2001 menehtynyt mummoni.

Kun tulin kotiin ja rupesin siivoamaan kaappeja, erään kansion välistä tipahti onnittelukortti, jonka tämä kyseinen mummo oli minulle joskus lähettänyt.

Lapsuudesta muistan, kun asuttiin vuokralla semmoisessa talonyhtiössä, mihin kuului muutama kaksikerroksinen rivitalo.

Viereisen talon eräässä asunnossa oli vissiin aika huono karma, sillä muutaman vuoden aikana juuri siinä kyseisessä kämpässä kuoli kolme eri asukasta. Ensimmäinen oli puukotus, seuraava asukas sai yllättävän aivoverenvuodon ja löytyi kotoaan menehtyneenä. Kolmannen tapauksen syistä ei ole käsitystä. Kaikki menehtyneet alle 50v.

No tässä sitten yksi juttu lisää:

Minua on jäänyt askarruttamaan se asia, että patteriautossa jotkut osat eivät ilmeisesti kulu tai vaurioidu koskaan: koskaan ei tarvi vaihtaa iskareita, jousia, jarruja tai niiden osia, kaikki mukavuutta edistävät jututkin toimivat ikiliikujan lailla: ilmastointiin ei ikinä tule vikaa, kaikki, ihan kaikki sähkölaiteetkin autossa toimivat virheettä ikuisesti, kunhan vai matkanteon voimanlähteenä on sähkö. Se estää myös, ihme ja kumma, myös korin ja alustan teräsrakenteiden ruostumisen.

Riennän oikopäätä ostamaan sähköauton, kunhan joku vain luotettavasti selittää, mistä nuo minua askarruttavat asiat johtuvat, täytyyhän niihin olla jokin luonnollinen, tieteeseen pohjautuva selitys.

Kaikkein eniten minua ihmetyttää, että sähköauton voi ilmeisesti ladata, vaikka koko talo on muuten sähkötön vaikkapa ukkosmyrskyn seurauksena. Vaan jospa se jotenkin tiivistää salaman sähköenergian ja puristaa sen ajoakkuun...

Jalat jäi auton pyörän alle eikä mitään tapahtunut talvella iso auto mutta kai siinä joku enkeli suojeli.

Suurperheen äiti kirjoitti:

Tästä on jo reilut 30 vuotta aikaa mutta tämä vaivaa minua yhä. Silloin 6-vuotias poika oli sairaalassa hänelle tehdyn melko pienen ja vaarattoman leikkauksen jälkeen. Olimme mieheni kanssa katsomassa häntä ja kun lähdimme pois, niin poika sanoi, että "Hyvästi nyt äiti ja isä. Tämä oli viimeinen kerta kun näitte minut elävänä". Me toruimme poikaa ja sanoimme, että ei kuolemasta saa laskea leikkiä. Muutaman tunnin kuluttua sairaalasta yllättäen soitettiin, että jos haluamme nähdä pojan vielä elossa niin pitäisi tulla kiireesti paikalle. Me hankimme muille lapsille nopeasti hoitajan ja ajoimme sairaalaan niin nopeasti kuin pääsimme hankkimatta ylinopeussakkoa. Emme ehtineet kuitenkaan ajoissa perille sillä poika oli jo kuollut kun tulimme paikalle. Hänen tilansa oli tuntemattomasta syystä alkanut huonontua nopeasti eikä sitä oltu saatu paranemaan hoidosta huolimatta. Pojan sydän jostain syystä petti ja pysähtyi useamman kerran mutta se saatiin aina uudestaan lyömään kunnes se ei enää uudestaan käynnistynyt vaan pysähtyi lopullisesti niin että poika julistettiin kuolleeksi juuri vähän ennen meidän tuloamme. Sitä ei lääketiede pystynyt selvittämään, että mikä aiheutti ennen leikkausta täysin terveelle pojalle sydänkohtauksen pienen leikkauksen jälkeen josta kaikki muut potilaat selvisivät elossa ja miten poika tiesi, että mitä hänelle tulee tapahtumaan. En unohda koskaan sitä pettynyttä katsetta millä poika minua katsoi kun huoneen ovella vielä poikaa katsomaan kääntyessäni pojan kasvoilla näin kun poika istui sängyllä katsoi meitä vanhempia. Poika selvästi tiesi näkevänsä meidät viimeisen kerran ja me olimme toruneet häntä kun hän yritti kertoa asiasta meille. 

Niin järkyttävää ja surullista, että joku kokee tarvetta keksiä tällaisia tarinoita. Hae apua.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kertoi jo vuosia sitten, kuinka katseli synnytyssairaalassa uutisia, joissa kerrottiin eräästä onnettomuudesta ja pelkäsi että eräs sukulainen liittyisi siihen. Nyt hiljattain vaan ollaan googlattu tämä onnettomuus ja paljastui, että se tapahtuikin vasta viikko syntymäni jälkeen, jolloin oli jo kotiutunut. Meillä ei ollut siihen aikaan televisiota eikä käyty kylässä. On ollut aika ihmeissään tästä muistosta. Hän siis muistaa keskustelleensa hoitajien kanssa asiasta ja spekulaatiot, joita kävi läpi selvittääkseen itselleen, ettei sukulainen voi olla kuollut tässä onnettomuudessa.

Olisiko voinut käydä jossain jälkitarkastuksessa tai vastaavassa kontrollissa sairaalassa tuolloin viikko syntymäsi jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on muutama.

- Olen nähnyt samaa unta mieheni kanssa. Herättiin aamulla ja kerroin unestani, ja mies kertoi nähneensä samaa unta, verrattiin niitä toisiinsa siinä sitten. Mieskin oli ollut unessani, ja hassuinta on, että se, mihin oma uneni päättyi, oli mistä hänen unensa oli jatkunut... Eli tavallaan sama juoni jatkui hänen unessaan.

- Tämä sattui minulle keskellä Helsingin keskustaa 18-vuotiaana. Naureskelin lähinnä ihmisille, jotka uskoivat yliluonnolliseen. Noh, näin Helsingin keskustassa omin silmin alastoman ihmisen. Enkä minkä tahansa ihmisen, vaan vähän ihmisestä erilaisen... Jonkin sortin olennon. Kädet ja jalat ja ruumiin mittasuhteet olivat erilaiset, pidemmät, ja pää oli soikeampi. Korvat suippomaiset. Olento hiippaili lasten leikkipuistossa jonkinlainen vesikannu kädessään, ja tiputteli vettä sinne tänne, ja tanssahteli ilmeisen iloisen oloisena. Avasin ja suljin silmiäni useaan otteeseen, enkä ollut uskoa näkemääni. Puistossa oli ihmisiä lasten kanssa, jotka ei reagoinu mitenkään, joten päättelin, että vain minä näen tuon olennon, mikä sitten onkaan. Se lähestyi keinuja, ja itse esitin katua pitkin kävellessä, etten nähnyt mitään. Pelkäsin ihan perkeleesti :D Enkä todellakaan halunnut jäädä kiinni A) muille ihmisille siitä, että näen jotain tuollaista B) sille olennolle kiinni siitä, että näen sen. Kävelin ripakasti ohi enkä katsonut taakseni, ja sinne jäi. Mitään vastaavaa en ole kokenut sen jälkeen. Edelleen tuo asia vaivaa minua. Se ei mahdu maailmankatsomukseeni ja siksi suljinkin tapahtuneen mielestä vuosikausiksi. Kerroin asiasta vain muutamalle läheiselle, joille uskalsin. Minulla ei ole diagnosoitu tai ollut epäilystä psykooseista tai muista hallusinaatioista, enkä käyttänyt tuolloin minkäänlaisia päihteitä, alkoholia tupakkaa tms.

No ehkä jätän tarinat tähän. :D Tuossakin tarpeeksi sulateltavaa...

Olen skeptikko ja suhtaudun kriittisesti kaikkiin kertomuksiin yliluonnollisista tapahtumista, mutta viime aikoina nämä tonttu-/keijukais-/enkeli-/humanoiditarinat ovat alkaneet jonkin verran kiinnostaa. Kautta aikojen on kerrottu kohtaamisista ihmismäisten olentojen kanssa, joita kuvaillaan jokseenkin samalla tavalla kuin tässäkin tapauksessa. Olen leikitellyt ajatuksella, että kyseessä olisivatkin aistiharhojen, muiden planeettojen asukkaiden tai henkiolentojen sijaan tulevaisuuden ihmiset tai ihmisestä edelleen kehittynyt uusi laji, joka on keksinyt tavan matkustaa menneisyyteen...

Vierailija kirjoitti:

Suurperheen äiti kirjoitti:

Tästä on jo reilut 30 vuotta aikaa mutta tämä vaivaa minua yhä. Silloin 6-vuotias poika oli sairaalassa hänelle tehdyn melko pienen ja vaarattoman leikkauksen jälkeen. Olimme mieheni kanssa katsomassa häntä ja kun lähdimme pois, niin poika sanoi, että "Hyvästi nyt äiti ja isä. Tämä oli viimeinen kerta kun näitte minut elävänä". Me toruimme poikaa ja sanoimme, että ei kuolemasta saa laskea leikkiä. Muutaman tunnin kuluttua sairaalasta yllättäen soitettiin, että jos haluamme nähdä pojan vielä elossa niin pitäisi tulla kiireesti paikalle. Me hankimme muille lapsille nopeasti hoitajan ja ajoimme sairaalaan niin nopeasti kuin pääsimme hankkimatta ylinopeussakkoa. Emme ehtineet kuitenkaan ajoissa perille sillä poika oli jo kuollut kun tulimme paikalle. Hänen tilansa oli tuntemattomasta syystä alkanut huonontua nopeasti eikä sitä oltu saatu paranemaan hoidosta huolimatta. Pojan sydän jostain syystä petti ja pysähtyi useamman kerran mutta se saatiin aina uudestaan lyömään kunnes se ei enää uudestaan käynnistynyt vaan pysähtyi lopullisesti niin että poika julistettiin kuolleeksi juuri vähän ennen meidän tuloamme. Sitä ei lääketiede pystynyt selvittämään, että mikä aiheutti ennen leikkausta täysin terveelle pojalle sydänkohtauksen pienen leikkauksen jälkeen josta kaikki muut potilaat selvisivät elossa ja miten poika tiesi, että mitä hänelle tulee tapahtumaan. En unohda koskaan sitä pettynyttä katsetta millä poika minua katsoi kun huoneen ovella vielä poikaa katsomaan kääntyessäni pojan kasvoilla näin kun poika istui sängyllä katsoi meitä vanhempia. Poika selvästi tiesi näkevänsä meidät viimeisen kerran ja me olimme toruneet häntä kun hän yritti kertoa asiasta meille. 

Niin järkyttävää ja surullista, että joku kokee tarvetta keksiä tällaisia tarinoita. Hae apua.

Valitettavasti tämä ei ole keksitty tarina vaan tapahtui todella vuonna 1987. Sinun tai kenenkään muunkaan täällä ei tarvitse tätä uskoa, riittää että me pojan perhe ja sukulaiset tiedämme näin käyneen vuonna 1987.

Suurperheen äiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurperheen äiti kirjoitti:

Tästä on jo reilut 30 vuotta aikaa mutta tämä vaivaa minua yhä. Silloin 6-vuotias poika oli sairaalassa hänelle tehdyn melko pienen ja vaarattoman leikkauksen jälkeen. Olimme mieheni kanssa katsomassa häntä ja kun lähdimme pois, niin poika sanoi, että "Hyvästi nyt äiti ja isä. Tämä oli viimeinen kerta kun näitte minut elävänä". Me toruimme poikaa ja sanoimme, että ei kuolemasta saa laskea leikkiä. Muutaman tunnin kuluttua sairaalasta yllättäen soitettiin, että jos haluamme nähdä pojan vielä elossa niin pitäisi tulla kiireesti paikalle. Me hankimme muille lapsille nopeasti hoitajan ja ajoimme sairaalaan niin nopeasti kuin pääsimme hankkimatta ylinopeussakkoa. Emme ehtineet kuitenkaan ajoissa perille sillä poika oli jo kuollut kun tulimme paikalle. Hänen tilansa oli tuntemattomasta syystä alkanut huonontua nopeasti eikä sitä oltu saatu paranemaan hoidosta huolimatta. Pojan sydän jostain syystä petti ja pysähtyi useamman kerran mutta se saatiin aina uudestaan lyömään kunnes se ei enää uudestaan käynnistynyt vaan pysähtyi lopullisesti niin että poika julistettiin kuolleeksi juuri vähän ennen meidän tuloamme. Sitä ei lääketiede pystynyt selvittämään, että mikä aiheutti ennen leikkausta täysin terveelle pojalle sydänkohtauksen pienen leikkauksen jälkeen josta kaikki muut potilaat selvisivät elossa ja miten poika tiesi, että mitä hänelle tulee tapahtumaan. En unohda koskaan sitä pettynyttä katsetta millä poika minua katsoi kun huoneen ovella vielä poikaa katsomaan kääntyessäni pojan kasvoilla näin kun poika istui sängyllä katsoi meitä vanhempia. Poika selvästi tiesi näkevänsä meidät viimeisen kerran ja me olimme toruneet häntä kun hän yritti kertoa asiasta meille. 

Niin järkyttävää ja surullista, että joku kokee tarvetta keksiä tällaisia tarinoita. Hae apua.

Valitettavasti tämä ei ole keksitty tarina vaan tapahtui todella vuonna 1987. Sinun tai kenenkään muunkaan täällä ei tarvitse tätä uskoa, riittää että me pojan perhe ja sukulaiset tiedämme näin käyneen vuonna 1987.

Hoitoon. Nyt.

Olin kerran kävelemässä töistä kotiin kun vastaani tuli vanhempi pariskunta nuorehkon naisen kanssa. Minä huomasin heti, että tässä nuoressa naisessa oli jotain erikoista. Sitten tämä nuori nainen tuli minun luokseni, tuijotti minua suu auki ja alkoi kiskomaan takkini hihaa melko voimakkaasti. Minä pyysin häneltä aivan kohteliaasti, että hän päästäisi irti. Silloin vähän matkan päähän jäänyt nainen totesi kuuluvalla äänellä minulle, että heidän tyttärellään on asiaa minulle. Tämä nuori nainen repi takkini hihaa todella voimakkaasti ja päästi suustaan omituisia ääniä joista minä en saanut mitään selvää.  Vanhempi nainen totesi minulle, että on kohteliasta vastata kun toinen tulee puhumaan. Minä sanoin tälle nuoremmalle naiselle niin että se vanhempi pariskunta taatusti kuuli, että "Valitettavasti minä en nyt ymmärrä, että mitä sinä tarkoitat". Silloin tämä nuori nainen alkoi huutamaan suoraa huutoa, heilutti käsiä ilmassa ja polki jalkaa maahan vanhemman naisen tullessa minua kohti sanoen, että minä olen todella epäkohtelias, kun en vastaa heidän tyttärelleen. Minä vain totesin kuten asia oli, että "Valitettavasti minä en ymmärrä mitä hän tarkoittaa. Te luultavasti ymmärrätte häntä joten ettekö te voisi kertoa minulle, että mitä asiaa hänellä on". Silloin tämä pariskunta lähti suoraa huutoa huutavan nuoren naisen kanssa pois puhuen tälle, että kuinka ilkeä täti minä olen kun en suostunut puhumaan hänen kanssaan. 

Tämä asia vaivaa minua yhä. Ymmärsikö tämä vanhempi pariskunta todella tytärtään kun tämä tuijotti minua suu auki, repi takkini hihaa tai tämän ääntelyitä ja suoraa eläimellistä huutoa? Jos he ymmärsivät tyttärensä tapaa kommunikoida niin miten he olettivat, että täysin tuntematon ihminen voi ymmärtää mitä tuollainen kommunikointi tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

Olin kerran kävelemässä töistä kotiin kun vastaani tuli vanhempi pariskunta nuorehkon naisen kanssa. Minä huomasin heti, että tässä nuoressa naisessa oli jotain erikoista. Sitten tämä nuori nainen tuli minun luokseni, tuijotti minua suu auki ja alkoi kiskomaan takkini hihaa melko voimakkaasti. Minä pyysin häneltä aivan kohteliaasti, että hän päästäisi irti. Silloin vähän matkan päähän jäänyt nainen totesi kuuluvalla äänellä minulle, että heidän tyttärellään on asiaa minulle. Tämä nuori nainen repi takkini hihaa todella voimakkaasti ja päästi suustaan omituisia ääniä joista minä en saanut mitään selvää.  Vanhempi nainen totesi minulle, että on kohteliasta vastata kun toinen tulee puhumaan. Minä sanoin tälle nuoremmalle naiselle niin että se vanhempi pariskunta taatusti kuuli, että "Valitettavasti minä en nyt ymmärrä, että mitä sinä tarkoitat". Silloin tämä nuori nainen alkoi huutamaan suoraa huutoa, heilutti käsiä ilmassa ja polki jalkaa maahan vanhemman naisen tullessa minua kohti sanoen, että minä olen todella epäkohtelias, kun en vastaa heidän tyttärelleen. Minä vain totesin kuten asia oli, että "Valitettavasti minä en ymmärrä mitä hän tarkoittaa. Te luultavasti ymmärrätte häntä joten ettekö te voisi kertoa minulle, että mitä asiaa hänellä on". Silloin tämä pariskunta lähti suoraa huutoa huutavan nuoren naisen kanssa pois puhuen tälle, että kuinka ilkeä täti minä olen kun en suostunut puhumaan hänen kanssaan. 

Tämä asia vaivaa minua yhä. Ymmärsikö tämä vanhempi pariskunta todella tytärtään kun tämä tuijotti minua suu auki, repi takkini hihaa tai tämän ääntelyitä ja suoraa eläimellistä huutoa? Jos he ymmärsivät tyttärensä tapaa kommunikoida niin miten he olettivat, että täysin tuntematon ihminen voi ymmärtää mitä tuollainen kommunikointi tarkoittaa?

Oikeasti, mene hoitoon. Nyt heti.

Elämäni ainoa selvittämättömäksi jäänyt tapahtuma oli luonteeltaan hyvin harmiton, eikä edes erityisen dramaattinen verrattuna moniin muihin täällä oleviin kokemuksiin. Se on kuitenkin jäänyt askarruttamaan, sillä sen takana ollut henkilö ei ole koskaan astunut esiin, vaikka kaiken järjen mukaan kyseessä on täytynyt olla joku lähipiiriini kuuluva. Haluaisin nimittäin kovasti kiittää kyseistä henkilöä romantiikan- ja mysteerinnälkäisten teinivuosieni piristämisestä! :D

Ollessani ehkä 16-vuotias saimme postilaatikkoomme lyhyen ajan sisään kaksi minulle koko nimelläni osoitettua pakettia. Paketeissa ei ollut lähettäjän eikä vastaanottajan tietoja minun nimeäni lukuun ottamatta, eli jonkun on mitä todennäköisimmin täytynyt ne henkilökohtaisesti toimittaa (mihin perustuu päätelmäni, että kyseessä on täytynyt olla joku tuntemani henkilö). Kussakin paketissa oli koruja, asusteita ja A4-paperi, jossa oli jonkun filosofin/kirjailijan/ajattelijan lainaus. Tästä on kymmenisen vuotta, enkä valitettavasti enää liiemmin muista lainausten sisältöjä tai kirjoittajia, mutta ainakin toinen käsitteli muistaakseni ystävyyttä.

Paketeissa olleet tavarat olivat ainakin osin tavallisten vaatekauppojen koruvalikoimaa, eikä niiden alkuperästä voinut siten päätellä lähettäjän henkilöllisyyttä. Pidin koruista ja käytin monia niistä kauan. Vuosien varrella mieleen on noussut parikin "epäiltyä", mutta kukaan ei ole tunnustanut olleensa mysteerilähetysten takana. Aikanaan demi.fi:stä tänne siirtyneet saattavat minut ehkä tästä tunnistaa, koska raportoin tästä sinnekin ja aihe herätti paljon keskustelua, mutta menköön.

Näin noin 19vuotiaana unta  silloisesta poikakaveristani: Unessa hän oli jonkinlanen vampyyri/demoni ja kävi  kimppuuni. Aamulla huomasin yöpaidassani ja lakanoissa verta, mistään ei kuitenkaan löytynyt haavoja . Käteni oli  myös kipeä, kuin sitä olisi väännetty.  Poikaystäväni oli lähtenyt töihin jo kun heräsin ja vähätteli kokemustani että "oot vaan telonu ittes.". 

En kyenyt jatkamaan suhdetta, kun uni ja verijäljet ei  jättäneet minua rauhaa ja aloin jopa kärsiä pelosta ettei poikakaverini ole ihminen (silloin pyöri X-files telkassa).

Vierailija kirjoitti:

Ollessani 9-vuotias 1990-luvun alussa 3-vuotias sisareni ilmoitti haluavansa lähteä käymään yksin kaupassa joka oli noin kilometrin päästä kotoamme. Muistan kuinka siskolle annettiin seteli (en muista, että minkä arvoinen seteli) käteen ja ulko-ovi avattiin hänelle. Hän lähti ulos pelkät vaipat jalassa ja käveli suoraan pihan poikki ja pois pihalta. Sitten hän lähti kävelemään väärään suuntaan jalkakäytävää pitkin jos hänen tarkoituksensa oli mennä kauppaan. Minä ihmettelin, että päästävätkö vanhemmat siskon tosiaan yksin kauppaan ja he sanoivat, että tietysti. Miten hän muuten voisi oppia, että miten kaupassa käydään yksin jos hän ei saa käydä siellä yksin. Minä sanoin, että minusta sisko on liian pieni menemään yksin kauppaan ja minä voisin lähteä hänen mukaansa. Vanhemmat kielsivät sen. Me muut menimme sisälle. Tunnit kuluivat mutta siskoa ei kuulunut kotiin. Minä olin yhä huolestuneempi mutta vanhemmat olivat kuin kaikki olisi kunnossa. Minä kyselin, että eikö siskoa pidä lähteä etsimään mutta vanhemmat sanoivat, että kaikki on kunnossa. Seuraava päivä tuli ja päivät seurasivat toisiaan mutta siskoa ei kuulunut kotiin ja kun minä yritin kysellä vanhemmilta, että eikö siskosta pitäisi tehdä katoamisilmoitus mutta he vain sanoivat, että ei huolta, kaikki on kunnossa. Vuodet kuluivat ja siskoa ei kuulunut koskaan kotiin. Vanhemmat olivat silti sitä mieltä, että kaikki on kunnossa.

Siskosta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun hän lähti kauppaan. Ollessani täysi-ikäinen ja asuessani yksin menin poliisiasemalle tekemään katoamisilmoituksen siskosta. Kuitenkaan siskosta ei ole löytynyt mitään tietoja. Kerroin poliiseille sisareni nimen ja syntymäajan, mutta suomessa ei ole ole poliisien mukaan syntynyt kyseisenä päivänä tyttöä, jolla oli se nimi kuin siskollani oli. Siskoani ei pitäisi olla olemassa. Kuitenkin sisko oli olemassa. Vanhemmat muistat hänet ja hän on mukana monissa valokuvissa. Olen puhunut asiasta vanhempieni kanssa ja hekin sanovat, että sisko lähti kauppaan mutta he eivät välitä siitä, että sisko on kadonnut. He eivät koskaan tuntuneet välittävän siskosta tai välittävän tämän katoamisesta.

Hän ei varmaan ole löytänyt vielä kaikkia ostoksia kaupan hyllyiltä. On myös voinut tulla hankaluuksia maksamisen kanssa, kun markat ei enää kelpaa. Lähde katsomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kerran kävelemässä töistä kotiin kun vastaani tuli vanhempi pariskunta nuorehkon naisen kanssa. Minä huomasin heti, että tässä nuoressa naisessa oli jotain erikoista. Sitten tämä nuori nainen tuli minun luokseni, tuijotti minua suu auki ja alkoi kiskomaan takkini hihaa melko voimakkaasti. Minä pyysin häneltä aivan kohteliaasti, että hän päästäisi irti. Silloin vähän matkan päähän jäänyt nainen totesi kuuluvalla äänellä minulle, että heidän tyttärellään on asiaa minulle. Tämä nuori nainen repi takkini hihaa todella voimakkaasti ja päästi suustaan omituisia ääniä joista minä en saanut mitään selvää.  Vanhempi nainen totesi minulle, että on kohteliasta vastata kun toinen tulee puhumaan. Minä sanoin tälle nuoremmalle naiselle niin että se vanhempi pariskunta taatusti kuuli, että "Valitettavasti minä en nyt ymmärrä, että mitä sinä tarkoitat". Silloin tämä nuori nainen alkoi huutamaan suoraa huutoa, heilutti käsiä ilmassa ja polki jalkaa maahan vanhemman naisen tullessa minua kohti sanoen, että minä olen todella epäkohtelias, kun en vastaa heidän tyttärelleen. Minä vain totesin kuten asia oli, että "Valitettavasti minä en ymmärrä mitä hän tarkoittaa. Te luultavasti ymmärrätte häntä joten ettekö te voisi kertoa minulle, että mitä asiaa hänellä on". Silloin tämä pariskunta lähti suoraa huutoa huutavan nuoren naisen kanssa pois puhuen tälle, että kuinka ilkeä täti minä olen kun en suostunut puhumaan hänen kanssaan. 

Tämä asia vaivaa minua yhä. Ymmärsikö tämä vanhempi pariskunta todella tytärtään kun tämä tuijotti minua suu auki, repi takkini hihaa tai tämän ääntelyitä ja suoraa eläimellistä huutoa? Jos he ymmärsivät tyttärensä tapaa kommunikoida niin miten he olettivat, että täysin tuntematon ihminen voi ymmärtää mitä tuollainen kommunikointi tarkoittaa?

Oikeasti, mene hoitoon. Nyt heti.

Ei sinne pääse, ellei ole vaaraksi itselleen tai muille. Typerien tarinoiden keksiminen ei vielä täytä kriteerejä.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollessani 9-vuotias 1990-luvun alussa 3-vuotias sisareni ilmoitti haluavansa lähteä käymään yksin kaupassa joka oli noin kilometrin päästä kotoamme. Muistan kuinka siskolle annettiin seteli (en muista, että minkä arvoinen seteli) käteen ja ulko-ovi avattiin hänelle. Hän lähti ulos pelkät vaipat jalassa ja käveli suoraan pihan poikki ja pois pihalta. Sitten hän lähti kävelemään väärään suuntaan jalkakäytävää pitkin jos hänen tarkoituksensa oli mennä kauppaan. Minä ihmettelin, että päästävätkö vanhemmat siskon tosiaan yksin kauppaan ja he sanoivat, että tietysti. Miten hän muuten voisi oppia, että miten kaupassa käydään yksin jos hän ei saa käydä siellä yksin. Minä sanoin, että minusta sisko on liian pieni menemään yksin kauppaan ja minä voisin lähteä hänen mukaansa. Vanhemmat kielsivät sen. Me muut menimme sisälle. Tunnit kuluivat mutta siskoa ei kuulunut kotiin. Minä olin yhä huolestuneempi mutta vanhemmat olivat kuin kaikki olisi kunnossa. Minä kyselin, että eikö siskoa pidä lähteä etsimään mutta vanhemmat sanoivat, että kaikki on kunnossa. Seuraava päivä tuli ja päivät seurasivat toisiaan mutta siskoa ei kuulunut kotiin ja kun minä yritin kysellä vanhemmilta, että eikö siskosta pitäisi tehdä katoamisilmoitus mutta he vain sanoivat, että ei huolta, kaikki on kunnossa. Vuodet kuluivat ja siskoa ei kuulunut koskaan kotiin. Vanhemmat olivat silti sitä mieltä, että kaikki on kunnossa.

Siskosta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun hän lähti kauppaan. Ollessani täysi-ikäinen ja asuessani yksin menin poliisiasemalle tekemään katoamisilmoituksen siskosta. Kuitenkaan siskosta ei ole löytynyt mitään tietoja. Kerroin poliiseille sisareni nimen ja syntymäajan, mutta suomessa ei ole ole poliisien mukaan syntynyt kyseisenä päivänä tyttöä, jolla oli se nimi kuin siskollani oli. Siskoani ei pitäisi olla olemassa. Kuitenkin sisko oli olemassa. Vanhemmat muistat hänet ja hän on mukana monissa valokuvissa. Olen puhunut asiasta vanhempieni kanssa ja hekin sanovat, että sisko lähti kauppaan mutta he eivät välitä siitä, että sisko on kadonnut. He eivät koskaan tuntuneet välittävän siskosta tai välittävän tämän katoamisesta.

Ehkä sisaresi päättikin lähteä käymään jossain Intialaisessa kaupassa. Siinä menee 3-vuotiaalta pitkä aika kävellä Suomesta Intiaan asti, suorittaa ostokset ja palata kävellen takaisin. Varsinkin kun hänen on täytynyt tai täytyy jossain vaiheessa käydä jossakin suorittamassa valuutan vaihto eli vaihtaa Suomessa 1990-luvulla käytössä olleet rahat eli markat Intian rahaksi eli Intian rupliksi. Ja ehkä sisaresi viihtyykin Intiassa niin hyvin, että on jäänyt sinne asumaan olettaen, että hän pääsi sinne perille.

Intiassa on käytössä rupiat, ei ruplat :)

Vierailija kirjoitti:

Näin noin 19vuotiaana unta  silloisesta poikakaveristani: Unessa hän oli jonkinlanen vampyyri/demoni ja kävi  kimppuuni. Aamulla huomasin yöpaidassani ja lakanoissa verta, mistään ei kuitenkaan löytynyt haavoja . Käteni oli  myös kipeä, kuin sitä olisi väännetty.  Poikaystäväni oli lähtenyt töihin jo kun heräsin ja vähätteli kokemustani että "oot vaan telonu ittes.". 

En kyenyt jatkamaan suhdetta, kun uni ja verijäljet ei  jättäneet minua rauhaa ja aloin jopa kärsiä pelosta ettei poikakaverini ole ihminen (silloin pyöri X-files telkassa).

Olisitko saanut nenäverenvuodon painajaisen aikana?