Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Mitä tapahtui Meksikossa kadonneelle, neljävuotiaalle, suomalaistytölle? Löytyikö / pääsikö äidin luokse? Oli noin 1,5v sitten juttua tästä.

Miksi kaverini ei suostu uskomaan, että Yhdysvalloissakin on ihmisiä, jotka eivät osaa englantia? Hän väittää, että siellä ei voi pärjätä, jos ei osaa.

Vierailija kirjoitti:

Pelailin yömyöhään sängyssä kännykällä ja kuulin hitonmoista kolinaa, ajattelin että kissat vaan riehuu. Kunnes tajusin, että kumpikin kissa on kanssani makuuhuoneessa ja tuijottaa ovea. Kolina yltyi kuin joku olisi paiskonut tuoleja asunnossani ja lakkasi, mitä seurasi välittömästi olohuoneesta lähtevä ja makuuhuoneen seinää pitkin kulkeva terävä raapiva ääni kuin  tuoleja viskonut ihminen olisi nyt alkanut juosta vetäen kirvestä tai muuta terävää seinää pitkin! Ääni kulki makuuhuoneen seinää pitkin ja loppui kylpyhuoneen ovelle.

Menin katsomaan varmana siitä, että asunto on sekaisin ja seinässä naarmuja. Ei ollut.  Kissat käveli tyynesti olohuoneeseen kuin sanoen "se meni pois, relaa hooman".

Aika karmivaa.

Vierailija kirjoitti:

Pahoinpitely ja kumma lovestoori...

Toisen miehen kanssa oli niin on-off tarinaa ainakin parin vuoden ajan ja itse olisin ollut valmis sitoutumaan. Sitten kerran mies sanoi, että jospa nyt alkaisimme seurustella oikein kunnolla. Siihen sanoin, että sitä vain olen odottanut. Sitten ei kuitenkaan tapahtunut mitään kummempaa, mutta eräänä iltana en saanut unta ja lamppukin paloi vielä keskellä iltaa ikkunallani. Sitten mies yhtäkkiä ilmestyi ovelleni kaatokännissä (ei juuri käyttänyt alkoholia yleensä). Sitten ryhtyi koviin panopuuhiin aivan kuin se olisi viimeinen kerta... Minä olin kuulemma maailman paras nainen, jonka on koskaan tavannut on sanonut minulle jossain vaiheessa ja olin myös hyvännäköinen hänen mielestään.

Kun mitään ei sitten kuitenkaan taaskaan kuulunut niin päätin mennä hänen kämpilleen katsomaan... Matkaeroa asunnoillamme oli vajaat kaksi kilometriä. Mutta mies ei ollut kotona. Kurkistin postiluukusta sisälle ja mitä näinkään... Asunto oli muuttokunnossa... siellä oli vain laatikoita... Olin aivan järkyttynyt. Mitä hän on salannut minulta - onko koko ajan ollut joku toinenkin nainen... oliko hän ehkä tullut raskaaksi ja nyt tämmöinen pikamuutto??? Mies oli kyllä kunnollinen joten voisin ajatella... 

Pakko olla keksitty juttu, koska muuten olisit kertonut saitko vielä mieheen yhteyden tai miten juttu ylipäätään jatkui ensijärkytyksen jälkeen. Nyt lopetus on tuollainen tylsä ala-asteen kauhutarinan avoin loppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun aloitin lukion eräässä sisäoppilaitoksessa syksyllä 2003, samaan kouluun tuli kymppiluokalle eräs henkilö, joka asui tämän lukuvuoden samassa soluasunnossa kuin minä. Tulin hänen kanssaan aluksi hyvin toimeen ja hän oli minulle ystävällinen, mutta jo saman lukuvuoden keväällä hän oli minulle ilkeä suunnilleen joka toinen kerta, kun sanoin hänelle jotain eikä pyytänyt enää minua mukaan mihinkään. Kun kysyin, miksi hän ei enää pyydä minua mukaan mihinkään kivaan, hän vastasi, että koska vastaan aina pyyntöön kieltävästi. Sanoin sitten monta kertaa, että kyllä minä nyt haluan lähteä ja olin aivan tosissani, mutta se ei auttanut. Tämä henkilö myös oli tekemisissä niiden henkilöiden kanssa, joihin olin tutustunut ollessani itse kymppiluokalla edellisenä vuonna. Olisin halunnut olla myös näidenkin kanssa tekemisissä, ja heidän kanssaan olin tullut myös hyvin toimeen eivätkä he kuitenkaan koskaan olleet ilkeitä minulle. Olin kuitenkin luonteeltani sellainen, että en jaksanut olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa etenkään toisten samanikäisten kanssa hirveän paljon, mutta olisin halunnut opetella sitä, mutta en sitten saanut enää olla tämänkään kaverin kanssa tekemisissä muuten kuin oppitunneilla, vaikka hän tiesi varsin hyvin, että olisin halunnut olla. Ihmettelen vain, että miksi hän ei enää pyytänyt minua mukaan, vaikka tolkutin monta kertaa, että haluan. Mielestäni tuokin on kyllä kiusaamista, jos tietää, että toinen haluaa tulla mukaan, mutta silti jättää pyytämättä.

Jos muutit mielesi vain sen takia, että hän sanoi syyn siihen, miksei pyydä enää mukaan, niin ei se ole aitoa haluamista.

Mitä järkeä olisi sanoa, että haluaa jotain, jos ei kuitenkaan oikeasti halua? Jos tuo ei ole aitoa haluamista, mitä se mielestänne on?

Huomion kerjäämistä.

Vai niin. No minä en ainakaan mitään huomiota kerjännyt. Mutta nyt jälkeenpäin mietin, että miksi koskaan pidin kyseistä henkilöä kaverinani.

Eli jos häntä olisikin alettu pyytää uudestaan, hän ei olisi edelleenkään lähtenyt?

Vierailija kirjoitti:

Perheeni asui koko lapsuuteni samassa omakotitalossa. Itse asiassa vanhempani muuttivat siihen nyorena pariskuntana pian naimisiin menonsa jlkeen ja muuttivat sieltä pois kun heidän oli aika muuttaa vanhainkotiin eli he asuivatsiellä monta kymnentä vuotta ja kaikki me iheidän lapsensa asuimme siellä koko lapsuutenne syntymästä kunnes muutimme omiin koteihin. Taloon liittyy yksi outo yksityiskohta.

Minä synnyin esikoisena ja koko lapsuuteni ajan erään tietyn huoneen ovi oli lukossa. Avain sinne oli vain vanhemmilla ja he ilmeisesti kävivät siellä joskus mutta me lapset emme päässeet sinne koskaan saati että olisimne saaneet edes kurkistaa sinne. Pienestä asti me lapset opimme yksi kerrallasn, että tuosta huoneesta ei yksinkertaisesti saanut puhua tai siitä seurasi rangaistus. Ovi pysyi lukossa vuosikymmenien ajan ainakin kun me lapset olimme paikalla. Emme saaneet puhua siitä vanhempien kanssa, keskenämme, sukulaisten kanssa tai kenenkään kanssa. Kaikista ankarimmin oli kieletty kysyä, että mitä huoneessa oli.

Huoneen ikkunat olivat huolella sisäpuolelta peitetty ja vaikka me lapset yritimme salaa kuubnells oven läpi, niin huoneesta ei kuulunut mitään kuten ei silloinkaan kun minä uskaltauduin koputtamaan oveen ja kysymään oven läpi, että onko siellä joku. Mitään vastausta ei kuulunut.

Me lapset kasvoimme aikuisiksi ja muutinne kotoa yksi kerrallaan, mutta ovi pysyi yhä lukittuna ja huone kiellettynä puheenaiheena.

Lopulta vanhemmat tulivat siihen ikään, että heidän piti muuttaa vanhainkotiin jonne he muuttivat yhdessä. Kun muuttoa alettiin suunnitella ja kotia tyhjentämään, niin tuon huobeen ovi oli auennut. Isä kertoi vain, että vanhemmat olivat itse qvanneen oven ja tyhjentäneet huoneen yhdessä äidin kanssa. Lopulta me lapsetkin pääsimne sinne mutta siellä ei ollut enää mitään.

Vanhempien asuessa vanhainkodissa se lukittu huine oli yhä tabu josta ei saanut puhua. Vanhemmat ovat nyt kuolleet ja he veivät salaisuuden hautaan. Vain he kaksi tiesivät, mitä huoneessa oli. Sen äiti tunnusti kuolinvuoteellaan. Me sisarukset emme koskaan saa tietää, mitä huoneessa oli sillä kukaan nykyään elossa oleva sukulainen tai tuttava ei tiedä tai ainskasn kerro sitä.

Vähän mietin, voikohan tämä olla totta, mutta toisaalta, itsellä hieman saman tyyppinen outous ja selvittämättömäksi jäänyt juttu.

Minulla oli lapsena kaveri, jonka perhe asui vanhassa omakotitalossa vuokralla, perhe oli aika köyhä ja vähän erikoinenkin. Talossa oli yksi huone, jonne ei saanut mennä. Se sanottiin perheen äidin huoneeksi, mutta en tiedä, mitä hän siellä teki, tai mitä siellä oli. Hän nukkui kuitenkin toisessa huoneessa, eikä hän tehnyt töitä tai ylipäätään ikinä ollut siellä huoneessa. Kerran näin oven raosta jotain valkoisia kankaita roikkuvan katosta.

Vierailija kirjoitti:

Perheeni asui koko lapsuuteni samassa omakotitalossa. Itse asiassa vanhempani muuttivat siihen nyorena pariskuntana pian naimisiin menonsa jlkeen ja muuttivat sieltä pois kun heidän oli aika muuttaa vanhainkotiin eli he asuivatsiellä monta kymnentä vuotta ja kaikki me heidän lapsensa asuimme siellä koko lapsuutenne syntymästä kunnes muutimme omiin koteihin. Taloon liittyy yksi outo yksityiskohta.

Minä synnyin esikoisena ja koko lapsuuteni ajan erään tietyn huoneen ovi oli lukossa. Avain sinne oli vain vanhemmilla ja he ilmeisesti kävivät siellä joskus mutta me lapset emme päässeet sinne koskaan saati että olisimne saaneet edes kurkistaa sinne. Pienestä asti me lapset opimme yksi kerrallasn, että tuosta huoneesta ei yksinkertaisesti saanut puhua tai siitä seurasi rangaistus. Ovi pysyi lukossa vuosikymmenien ajan ainakin kun me lapset olimme paikalla. Emme saaneet puhua siitä vanhempien kanssa, keskenämme, sukulaisten kanssa tai kenenkään kanssa. Kaikista ankarimmin oli kieletty kysyä, että mitä huoneessa oli.

Huoneen ikkunat olivat huolella sisäpuolelta peitetty ja vaikka me lapset yritimme salaa kuubnells oven läpi, niin huoneesta ei kuulunut mitään kuten ei silloinkaan kun minä uskaltauduin koputtamaan oveen ja kysymään oven läpi, että onko siellä joku. Mitään vastausta ei kuulunut.

Me lapset kasvoimme aikuisiksi ja muutinne kotoa yksi kerrallaan, mutta ovi pysyi yhä lukittuna ja huone kiellettynä puheenaiheena.

Lopulta vanhemmat tulivat siihen ikään, että heidän piti muuttaa vanhainkotiin jonne he muuttivat yhdessä. Kun muuttoa alettiin suunnitella ja kotia tyhjentämään, niin tuon huobeen ovi oli auennut. Isä kertoi vain, että vanhemmat olivat itse qvanneen oven ja tyhjentäneet huoneen yhdessä äidin kanssa. Lopulta me lapsetkin pääsimne sinne mutta siellä ei ollut enää mitään.

Vanhempien asuessa vanhainkodissa se lukittu huine oli yhä tabu josta ei saanut puhua. Vanhemmat ovat nyt kuolleet ja he veivät salaisuuden hautaan. Vain he kaksi tiesivät, mitä huoneessa oli. Sen äiti tunnusti kuolinvuoteellaan. Me sisarukset emme koskaan saa tietää, mitä huoneessa oli sillä kukaan nykyään elossa oleva sukulainen tai tuttava ei tiedä tai ainskasn kerro sitä.

Tää on ollut joku seksileikkihuone tai bdsm-luola ihan varmasti!

Mitkään tämän ketjun tapahtumista eivät taatusti ole totta. Te olette nähneet vain unta.

Minua kiusasi ala-asteella koulussa eräs luokallani ollut poika aika pahasti useamman vuoden ajan. Se alkoi heti ensimmäisellä luokalla.

Sitten neljännellä luokalla perjantaina kun olin lähdössä koulusta niin kuulin kuinka hän huusi nimeäni ja tuli luokseni. Hän oli selvästi pahoillaan ja pyysi anteeksi kiusaamista. Keskustelimme siinä hetkrn ja minä annoin hänelle kiusaamisen anteeksi kun hän lupasi, että se ei jatku enää. Sitten hän hymyili, toivotti minulle hyvää viikonlopoua johon minä vastasin, että "Kiitos samoin" ja me lähdimme eri suuntiin.

Maanantaina saimne tietää, että tuo poika oli kuollut viikonloppuna tapaturmaisesti. Luokassa järjestettiin muistohetki hänen vuokseen.

Minua jäi vaivaamasn, että miten hän pyysi anteeksi kiusaamista juuri vähän ennen kuolemaansa ja se jäi sitten selvittämättä, että mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kuollut. Pilailiko hän vai ja olisiko kiusaaminen jatkunut vai olisiko hän oikeasti lopettanut sen?

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusasi ala-asteella koulussa eräs luokallani ollut poika aika pahasti useamman vuoden ajan. Se alkoi heti ensimmäisellä luokalla.

Sitten neljännellä luokalla perjantaina kun olin lähdössä koulusta niin kuulin kuinka hän huusi nimeäni ja tuli luokseni. Hän oli selvästi pahoillaan ja pyysi anteeksi kiusaamista. Keskustelimme siinä hetkrn ja minä annoin hänelle kiusaamisen anteeksi kun hän lupasi, että se ei jatku enää. Sitten hän hymyili, toivotti minulle hyvää viikonlopoua johon minä vastasin, että "Kiitos samoin" ja me lähdimme eri suuntiin.

Maanantaina saimne tietää, että tuo poika oli kuollut viikonloppuna tapaturmaisesti. Luokassa järjestettiin muistohetki hänen vuokseen.

Minua jäi vaivaamasn, että miten hän pyysi anteeksi kiusaamista juuri vähän ennen kuolemaansa ja se jäi sitten selvittämättä, että mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kuollut. Pilailiko hän vai ja olisiko kiusaaminen jatkunut vai olisiko hän oikeasti lopettanut sen?

Muistatko vaikuttiko hän aidosti olevansa pahoillaan? On kyllä aikamoinen sattuma että lupaa lopettaa kiusaamisen ja sitten kuoleekin pian.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusasi ala-asteella koulussa eräs luokallani ollut poika aika pahasti useamman vuoden ajan. Se alkoi heti ensimmäisellä luokalla.

Sitten neljännellä luokalla perjantaina kun olin lähdössä koulusta niin kuulin kuinka hän huusi nimeäni ja tuli luokseni. Hän oli selvästi pahoillaan ja pyysi anteeksi kiusaamista. Keskustelimme siinä hetkrn ja minä annoin hänelle kiusaamisen anteeksi kun hän lupasi, että se ei jatku enää. Sitten hän hymyili, toivotti minulle hyvää viikonlopoua johon minä vastasin, että "Kiitos samoin" ja me lähdimme eri suuntiin.

Maanantaina saimne tietää, että tuo poika oli kuollut viikonloppuna tapaturmaisesti. Luokassa järjestettiin muistohetki hänen vuokseen.

Minua jäi vaivaamasn, että miten hän pyysi anteeksi kiusaamista juuri vähän ennen kuolemaansa ja se jäi sitten selvittämättä, että mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kuollut. Pilailiko hän vai ja olisiko kiusaaminen jatkunut vai olisiko hän oikeasti lopettanut sen?

Entä jos kaverin kuolinsyy olikin oikeasti itsemurha, mutta hän sai sen näyttämään tapaturmalta?

Scruffis kirjoitti:

Mitä tapahtui Meksikossa kadonneelle, neljävuotiaalle, suomalaistytölle? Löytyikö / pääsikö äidin luokse? Oli noin 1,5v sitten juttua tästä.

Ei ole päässyt äidin luokse. Lapsen isä pitää luonaan, ei suostu tapaamisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusasi ala-asteella koulussa eräs luokallani ollut poika aika pahasti useamman vuoden ajan. Se alkoi heti ensimmäisellä luokalla.

Sitten neljännellä luokalla perjantaina kun olin lähdössä koulusta niin kuulin kuinka hän huusi nimeäni ja tuli luokseni. Hän oli selvästi pahoillaan ja pyysi anteeksi kiusaamista. Keskustelimme siinä hetkrn ja minä annoin hänelle kiusaamisen anteeksi kun hän lupasi, että se ei jatku enää. Sitten hän hymyili, toivotti minulle hyvää viikonlopoua johon minä vastasin, että "Kiitos samoin" ja me lähdimme eri suuntiin.

Maanantaina saimne tietää, että tuo poika oli kuollut viikonloppuna tapaturmaisesti. Luokassa järjestettiin muistohetki hänen vuokseen.

Minua jäi vaivaamasn, että miten hän pyysi anteeksi kiusaamista juuri vähän ennen kuolemaansa ja se jäi sitten selvittämättä, että mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kuollut. Pilailiko hän vai ja olisiko kiusaaminen jatkunut vai olisiko hän oikeasti lopettanut sen?

Entä jos kaverin kuolinsyy olikin oikeasti itsemurha, mutta hän sai sen näyttämään tapaturmalta?

Tuntuu aika käsittämättömältä, että niin nuori kuin neljännen luokan oppilas tekisi itsemurhan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusasi ala-asteella koulussa eräs luokallani ollut poika aika pahasti useamman vuoden ajan. Se alkoi heti ensimmäisellä luokalla.

Sitten neljännellä luokalla perjantaina kun olin lähdössä koulusta niin kuulin kuinka hän huusi nimeäni ja tuli luokseni. Hän oli selvästi pahoillaan ja pyysi anteeksi kiusaamista. Keskustelimme siinä hetkrn ja minä annoin hänelle kiusaamisen anteeksi kun hän lupasi, että se ei jatku enää. Sitten hän hymyili, toivotti minulle hyvää viikonlopoua johon minä vastasin, että "Kiitos samoin" ja me lähdimme eri suuntiin.

Maanantaina saimne tietää, että tuo poika oli kuollut viikonloppuna tapaturmaisesti. Luokassa järjestettiin muistohetki hänen vuokseen.

Minua jäi vaivaamasn, että miten hän pyysi anteeksi kiusaamista juuri vähän ennen kuolemaansa ja se jäi sitten selvittämättä, että mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kuollut. Pilailiko hän vai ja olisiko kiusaaminen jatkunut vai olisiko hän oikeasti lopettanut sen?

Entä jos kaverin kuolinsyy olikin oikeasti itsemurha, mutta hän sai sen näyttämään tapaturmalta?

Tuntuu aika käsittämättömältä, että niin nuori kuin neljännen luokan oppilas tekisi itsemurhan.

Itse muistan tapauksen vuodelta 1998, jolloin 12-vuotias poika teki itsemurhan, koska häntä kiusattiin koulussa.

Olin kävelemässä melko aukealla paikalla kun kuulin takani juoksuaskelia ja huudon: "Hei, odota minua". Käännyin katsomaan taakseni ja siellä ei ollut ketään. Paikka oli todelka aukea, siellä olisi nähnyt toisen ihmisen hos hän olisi ollut niin lähellä että juoksuaskeleet kuuluivat ja toisaalta huutaja oli sen verran lähellä, että siinä ei ollut lähellä piilopaikkoja johon hän olisi voinut piiloutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusasi ala-asteella koulussa eräs luokallani ollut poika aika pahasti useamman vuoden ajan. Se alkoi heti ensimmäisellä luokalla.

Sitten neljännellä luokalla perjantaina kun olin lähdössä koulusta niin kuulin kuinka hän huusi nimeäni ja tuli luokseni. Hän oli selvästi pahoillaan ja pyysi anteeksi kiusaamista. Keskustelimme siinä hetkrn ja minä annoin hänelle kiusaamisen anteeksi kun hän lupasi, että se ei jatku enää. Sitten hän hymyili, toivotti minulle hyvää viikonlopoua johon minä vastasin, että "Kiitos samoin" ja me lähdimme eri suuntiin.

Maanantaina saimne tietää, että tuo poika oli kuollut viikonloppuna tapaturmaisesti. Luokassa järjestettiin muistohetki hänen vuokseen.

Minua jäi vaivaamasn, että miten hän pyysi anteeksi kiusaamista juuri vähän ennen kuolemaansa ja se jäi sitten selvittämättä, että mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi kuollut. Pilailiko hän vai ja olisiko kiusaaminen jatkunut vai olisiko hän oikeasti lopettanut sen?

Entä jos kaverin kuolinsyy olikin oikeasti itsemurha, mutta hän sai sen näyttämään tapaturmalta?

Vaikka olisi mahdollista, niin aika kaukaa haettua.

Teininä soitin pianoa ja äitini palkkasi nuoren naisen opettamaan pianoa. Tunteja kerkesi olla noin 3-5 kunnes seuraavan kerran kun oli soittotunnin aika, pianon opettajaani ei ilmaantunut paikalle. Äitini yritti soittaa perään muttei hän vastannut. En vieläkään tiedä mitä tapahtui. Tunnit menivät musta hyvin ja teininä olin ehkä hieman ujo mutta ystävällinen ja ahkera. Tämö opettaja tosin oli itsekin aika ujohkon ja välillö jopa pelokkaan oloinen. Hän jätti jopa piano kirjansa minulle. Toivottavasti ei käynyt mitään pahaa..

Vierailija kirjoitti:

Olen vuonna 1981 syntynyt mies eli täytin aikaisemmin tänä vuonna 40 vuotta. Lapsuudessani 1980-luvulla ei luultavasti suhtauduttu yhtä sallivasti kuin nykyään siihen, että poika leikkii nukeilla. Vanhempani kuitenkin väittävät, että minulla oli lapsena useita nukkeja ja sain leikkiä niillä vapaasti. Heidän mukaansa leikinkin niillä usein ja vielä melko vanhaksi asti eli noin 12-vuotiaaksi asti.

Minulla taas ei ole mitään muistikuvaa minulla olleista nukeista tai että olisin leikkinyt niillä vaikka muistan lapsuudestani paljon leluja ja leikkejä jo 4-5 vuotiasta asti. Päinvastoin muistan, kuinka toivoin lapsena itselleni nukkea jolloin sain piiskaa ja ankaran puhuttelun aiheesta kuinka pojat eivät leiki nukeilla.

Lapsuudestani on jäljellä paljon valokuvia joissa leikin mutta yhdessäkään kuvassa ei ole nukkea. Vanhemmillani on säästössä myös paljon lelujani eikä niiden joukossa ole yhtään nukkea vaikka vanhempien mukaan minulla oli paljon nukkeja.

Asuitteko Intiassa?

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tämä ketju mennyt baskaksi. No, jos siirrytään yliluonnollisesta näihin kauheisiin teinimuistelmiin niin yksi juttu on jonkin verran ihmetyttänyt. Silloin muinoin lukiolaispoikana olin norminörtti ja sosiaalisesti jokseenkin pihalla. Eräänä vikonloppuiltana hengailin yökerhossa ja tapasin sattumalta luokkatoverini, tytön siis. Juteltiin siinä näitä normaalisti kunnes hänen joku ystävänsä (vuotta nuorempi) kävi repimässä hänet pois.

Tämä nuorempi tyttö suhtautui muutenkin minuun jotenkin vihamielisesti ja toisella kerralla vastasi johonkin ohimennenkysymykseeni "mitä se sinulle kuuluu". Ihmetyttää kovasti tämä, sillä en lukiossa koskana ollut tekemisissä hänen kanssaan enkä tiennyt edes hänen nimeään. Olin loukannut häntä kai jotenkin suorasti tai epäsuorasti, tai mitä ihmettä liekään. t. m46

Vanhemmalla tytöllä oli poikaystävä, eikä nuorempi halunnut, että kaverinsa ”pettää” tätä juttelemalla sinun kanssasi?

Galactus72 kirjoitti:

Oli vuosia 1 kotiavain hukassa,etsitty siloin aikoinaan kyllä kaikki paikat.Sitten eräänä päivänä se oli keskellä lastenhuoneen mattoa.Ihan keskellä pelkkä avain.No hyvä kun löytyi.Ja lapset silloin kun hävisi ihan vauvoja.

Puolison rakastaja oli käynyt palauttamassa sen, koska puolisosi ei voinut lähteä suhteestanne lastenne vuoksi. Jos syy olisit ollut sinä, olisi avain löytynyt teidän makuuhuoneestanne.