Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on jo vuosia vaivannut miksi lapsuuden- ja nuoruuden aikainen paras ystäväni lopetti yhteydenpidon kokonaan. Oltiin kuin paita ja peppu, mutta 16-vuotiaana hän muutti toiselle paikkakunnalle niin sitten ei enää voitu nähdä, yhteyttä pidettiin kuitenkin mesellä ja puhelimitse päivittäin. Kunnes yhteydenpito hänen puolelta loppui kokonaan, ei vastannut viesteihin eikä puheluihin, meseenkään ei enää kirjautunut, lopulta puhelinliittymäkin lakkasi toimimasta ei hälyttänyt vaan "liittymä ei ole käytössä".

Mulla on edelleen ikävä tuota henkilöä ja haluaisin vain tietää mitä hänelle kuuluu, kyseessä on kuitenkin mulle lapsuuden ja nuoruuden tärkein ihminen heti äidin jälkeen. Haluaisin vain tietää onko hänellä kaikki hyvin. Ei ole pitänyt yhteyttä muihinkaan kavereihin joita hänellä oli tällä paikkakunnalla. Muutaman kerran olen nähnyt hänen mummon ja kysynyt "mitä x:lle kuuluu" niin edes oma mummonsa ei tiedä kun ei pidä yhteyttä mummoonsa, mikä on todella omituista :(

Omituisinta on se, että hän ei koskaan liittynyt esim. Facebookiin vaikka yhdessä vaiheessa kaikki liittyi sinne ja haali kavereihin kaikki ihmiset jotka on tuntenut jossain vaiheessa elämää. Ainoa asia mitä hänestä löytää googlella on se kun valmistui ammattiin, muuta ei löydy. 

Ihan älytöntä että ikävöin ihmistä jota en ole nähnyt yli 10:een vuoteen ja jolta olen saanut viestin viimeksi 8v sitten. Tiedän että kuollut ei ole, ihmettelen ja harmittaa miksi lopetti yhteydenpidon. Hänen muita sukulaisia en ole nähnyt mutta olen ajatellut jos lähestyisin hänen sisaruksia facessa ja kysyisin, mutta mietin vain onko se soveliasta vuosien jälkeen tehdä noin?

Minä olen tehnyt tällaisen katoamistempun. Syynä on se, että lapsuuteni ja nuoruuteni oli erittäin traumaattinen, ja olen halunnut sulkea elämästäni kaikki ne ihmiset ja asiat, jotka muistuttavat tuosta ajasta. En usko että kukaan lapsuuskavereistani tietää kokemuksistani, narsistinen isäni oli todella hyvä esittämään kunnon miestä ulospäin.

Olen käynyt terapiassa vuosia ja käsitellyt nuo kokemukseni. Silti koen liian raskaaksi herättää henkiin ihmissuhteita, jotka tuovat mieleen vanhoja, tuskallisia muistoja. Kyse on itsesuojelusta.

Toivoisin että kaikki tajuaisivat, että elämästänne kadonneilla ihmisillä voi olla monenlaisia syitä ratkaisulleen.

Tuo on niin surullista. Itse menetin pitkäaikaisimman ystäväni, koska hän on enää halua olla tekemisissä. Meillä on ainakin minun kokemuksen mukaan niin ihania yhteisiä kokemuksia, joita olisi ihana kerrata ja muistella sekä tietenkin tietää, mitä hänelle nykyään kuuluu. On surullista, että toiselle nuo muistot eivät merkkaa mitään.

Tämä tapahtui joskus 80-90 -luvun vaihteesssa:

Lankapuhelin soi perjantai-iltana joskus 23:n jälkeen. Puhelimessa joku (englanninkielinen) keskus ilmoittaa, että Jaana Pariisista soittaa vastapuhelua kotiin, otanko vastaan. Sanoin, että en ota, koska en tunne ketään Jaanaa. Tämä toistui vielä kaksi kertaa, kunnes ei soittoa enää tullut. Seuraavalla viikolla luin paikallislehdestä, että suomalaistyttö oli murhattu samalla viikonlopulla Pariisissa. Uteliaana tutkin asioita ja sain selville että tuo tapettu tyttö oli naapurikylästä ja nimeltään Jaana.

En tiedä, oliko asioilla mitään yhteyttä toisiinsa, mutta outo tunne siitä jäi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui joskus 80-90 -luvun vaihteesssa:

Lankapuhelin soi perjantai-iltana joskus 23:n jälkeen. Puhelimessa joku (englanninkielinen) keskus ilmoittaa, että Jaana Pariisista soittaa vastapuhelua kotiin, otanko vastaan. Sanoin, että en ota, koska en tunne ketään Jaanaa. Tämä toistui vielä kaksi kertaa, kunnes ei soittoa enää tullut. Seuraavalla viikolla luin paikallislehdestä, että suomalaistyttö oli murhattu samalla viikonlopulla Pariisissa. Uteliaana tutkin asioita ja sain selville että tuo tapettu tyttö oli naapurikylästä ja nimeltään Jaana.

En tiedä, oliko asioilla mitään yhteyttä toisiinsa, mutta outo tunne siitä jäi.

Hui! Mulle ois tullu tunne, että mun ois pitäny jotenkin osata auttaa tätä Jaanaa. Kylmikset menis.

Kokoomuksen nousu Suomen suurimmaksi puolueeksi on vuosituhannen mysteeri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tapahtui joskus 80-90 -luvun vaihteesssa:

Lankapuhelin soi perjantai-iltana joskus 23:n jälkeen. Puhelimessa joku (englanninkielinen) keskus ilmoittaa, että Jaana Pariisista soittaa vastapuhelua kotiin, otanko vastaan. Sanoin, että en ota, koska en tunne ketään Jaanaa. Tämä toistui vielä kaksi kertaa, kunnes ei soittoa enää tullut. Seuraavalla viikolla luin paikallislehdestä, että suomalaistyttö oli murhattu samalla viikonlopulla Pariisissa. Uteliaana tutkin asioita ja sain selville että tuo tapettu tyttö oli naapurikylästä ja nimeltään Jaana.

En tiedä, oliko asioilla mitään yhteyttä toisiinsa, mutta outo tunne siitä jäi.

Hui! Mulle ois tullu tunne, että mun ois pitäny jotenkin osata auttaa tätä Jaanaa. Kylmikset menis.

Arvaa, montako kertaa on tullut mieleen, että se vastapuhelu olisi pitänyt ottaa vastaan.

Muutin syksyllä uuteen kaupunkiin, joka on aika pieni. Pari kilometriä kodistani on jonkinlainen kehitysvammaisten asuntola, jonka nimen minä tiedän, mutta johon minulla ei ole mitään yhteyksiä. Muuttoni jälkeen minulle on todella usein puhuttu siihen tapaan aivan kuin asuisin siellä asuntolassa. Esim. apteekissa on useamman kerran kysytty, että jakavatko ohjaajat lääkkeeni, kaupassa saatetaan kysyä, että tulevatko ostokset asuntolan laskuun, hammaslääkärissä kysyttiin, että asunko siellä asuntolassa, tuntemattomat ihmiset kadulla saattavat tulla kysymään, että eikö minun pitäisi olla siellä asuntolassa eikä ulkona kävelemässä ja että osaanko sinne takaisin yksin jne. Ihmiset ovat aina yhtä ihmeissään, että kun kerron, että en ole sen asuntolan asukas. Miksi niin monet ihmiset luulevat, että olen sen asuntolan asukas, kun tietääkseni käytöksessäni, ulkonäössäni tai muissa sellaisista seikoista ei pitäisi luulla minun olevan kehitysvammainen ja siksi asua siellä asuntolassa. Minä jopa lähetin sähköpostia kuvani kanssa sinne asuntolaan kysyen, että muistutanko minä jotain heidän asukastaan ja kertoen, että minua luullaan usein asuntolan asukkaaksi. Vastauksen mukaan siellä ei ole koskaan asunut minun näköistäni henkilöä ja hekin ihmettelivät samaa, sinnekin on kuulemma tullut kyselyitä, että onko heillä uusi asukas, joka kuljeskelee ilman lupaa pitkin kyliä. Sen asuntolan asukkaat kun ovat tietääkseni vielä sen verran vaikeavammaisia, että he tarvitsevat apua 24/7 eivätkä osaisi lähteä yksin sieltä esim. ostoksille kauppaan.

Mulle soitettiin vihainen viesti pavelutalosta vastaajaan, kun opiskeluni vuoksi oli usein päällä vastaaja, johon huudettiin suoraan jotain mitä äitini oli tehnyt. Kun soitin takaisin, alettiin huutaa mutta sanoin tyylini mukaan rauhallisesti, että minulla ei ole mitään sukua siellä päinkään ikinä ollutkaan sekä sen, että äitini on maannut toisella puolella Suomea haudassa yli viisitoista vuotta. Numero heillä oli kyllä minun numeroni, se oli selvä, mutta miten heille oli minun numeroni päätynyt ja saikohan koskaan oikea henkilö tiedon. Tuolta tuli noita viestejä ja soittoja muutaman kerran ja viimeisen kerran jälkeen ei sitten enää. Eli he eivät edes heti sitä numeroa korjanneet.

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt ei ole mitenkään ihmeellinen juttu, mutta häiritsee kyllä sitäkin enemmän! Asumme miehen kanssa kahdestaan ja nyt yhtäkkiä meiltä on alkanut hävitä keittiövälineitä, kyllä. Ensin katosi hyvä kuorimaveitsi, kummallakaan ei ole mitään hajua, missä ihmeessä se voi olla. Ei ole pudonnut mihinkään, sitä on käytetty vain keittiössä ja käytön jälkeen pesty, sitten laatikkoon. Nyt sitä ei näy missään. Samaten on alkanut hävitä haarukoita ja lusikoita. Vähän aika sitten meillä oli vielä vaikka kuinka paljon haarukoita ja lusikoita, mutta nyt jos ei yhtenä päivänä laita tiskikonetta päälle niin lusikat ja haarukat loppuu. Isoja lusikoita on enää 5 ja koko ajan saa olla tiskaamassa niitä että ei lopu puhtaat. Haarukoitakin ihan muutama ja loppuu kesken, jos ei koko ajan pese. Mihin ihmeeseen ne on kadonnut, en vaan pysty ymmärtämään :D

Jos teidän laatikossa on ne muoviset "karsinat" haarukoille, lusikoille ja veitsille yms niin oisko siihen muoviin tullut reikä ja ovat sujahtaneet laatikon ja muovikerroksen väliin 😂 Meille kerran kävi niin 😂

Lapsuudenkodissani on tapahtunut yhtä jos toista "yliluonnollista" jota en nyt tarkemmin erittele, mutta käytännössä ollaan perheeni kanssa päätetty että mummoni se siellä vaan vierailee/jotain etsiskelee. 

Sen sijaan enemmän vaivaamaan on jäänyt vähemmän yliluonnollisia piirteitä omaava juttu :D N. kahdeksan vuotta sitten ylioppilasjuhlieni jatkoilla, baaritiskillä luokseni tuli täysin tuntemattoman näköinen samanikäinen poika. Alkoi juttelemaan mulle todella tuttavallisesti ja aluksi kiusaannuin hieman, kun luulin että yrittää vain iskeä. Jossain vaiheessa alkoi puhutella minua etunimelläni ja selvästi tiesi paljon minusta/kuulumisistani. Olin todella hämmentynyt, sillä olisin voinut vannoa etten ole koskaan häntä tavannut. Mulla oli todella suppea kaveripiiri ja oma luokkani pysynyt lähes muuttumattomana ensimmäiseltä luokalta lukion viimeiselle saakka, sen lisäksi en oikein koskaan käynyt missään ja yleensä mulla on todella hyvä kasvomuisti. Irtaannuin tilanteesta jotenkin, koska hävetti etten muistanut kyseistä tyyppiä ollenkaan. Myöhemmin törmäsin häneen uudestaan vielä illan aikana, kun tuli hengaamaan kaveriporukkani keskelle. Heitti siinä porukassa taas minusta jotain kommenttia tyyliin "tyypillistä Annaa (nimeni)", kun kerroin jostain sattumuksesta. Tämän jälkeen kyselin kavereiltani ja poikaystävältäni kuka tuo tyyppi oli, sillä olin ihan varma että se on joku heidän tuttunsa. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt ja sen jälkeen en ole uudestaan häneen törmännyt. Häiritsee vielä tänäkin päivänä niin suuresti, sillä en keksi mitään loogista mahdollisuutta, josta olisin voinut hänet tuntea.

Vierailija kirjoitti:

Mulle soitettiin vihainen viesti pavelutalosta vastaajaan, kun opiskeluni vuoksi oli usein päällä vastaaja, johon huudettiin suoraan jotain mitä äitini oli tehnyt. Kun soitin takaisin, alettiin huutaa mutta sanoin tyylini mukaan rauhallisesti, että minulla ei ole mitään sukua siellä päinkään ikinä ollutkaan sekä sen, että äitini on maannut toisella puolella Suomea haudassa yli viisitoista vuotta. Numero heillä oli kyllä minun numeroni, se oli selvä, mutta miten heille oli minun numeroni päätynyt ja saikohan koskaan oikea henkilö tiedon. Tuolta tuli noita viestejä ja soittoja muutaman kerran ja viimeisen kerran jälkeen ei sitten enää. Eli he eivät edes heti sitä numeroa korjanneet.

Ja mitä asiaa mahtoi palvelutalosta tuleva vihainen huuto vastaajaan koskea?

Pöyristyttävää käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Joskus poutaisena kesäpäivänä kävelin silloisen poikaystäväni kanssa kaupungilla liikkeiden ohi, kun jostain katonrajasta välähti äänetön salama! Kumpikin sen huomasi, mutta kukaan ei siihen tuntunut reagoivan. Oli jännä. Oisko kellään selitystä moiselle ilmiölle?

Jos vastapäisessä asunnossa avataan tai suljetaan ikkuna, aurinko heijastaa kuin lasista väläyksenä. Ikkunalasi on valoisalla siis kuin peili.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju.

Minulla oli kolme kissaa. Kaikki suhteellisen samanikäistä, ja kuolivatkin sitten kaikki kahden vuoden sisään. Kissat nukkuivat usein vieressäni patsängyllä. Yöllä aina tunsin, kun kissat hyppäsivät sängylle, kävelivät sängyllä ja painautuivat vaikkapa jalkaani vasten. Usein silittelin kissoja, ennen kuin nukahdin.

Kun vanhin kissani kuoli, ja kaksi muuta kissaani olivat vielä elossa, tunsin muutaman kerran kissan tulevan sängylle viereeni. Kurkotin silittämään sitä, mutta ei siinä mitään kissaa ollutkaan. No, ajattelin, että joku kissoistani oli vain hypännyt pois sängyltä huomaamattani.

Tämä jatkui kuitenkin muutaman kerran myös sen jälkeen, kun kaikki kissani olivat jo kuolleet. Silloin en enää yrittänyt silittää olemattomia kissoja. Oli kuitenkin lohdullista tuntea kissan paino jalkaa vasten. Jos siirsin jalkaa, tunne hävisi. Tämä ilmiö loppui vasta noin puoli vuotta viimeisen kissani kuoleman jälkeen.

Olen miettinyt, voiko ihmisellä olla jonkinlainen tuntomuisti, joka muistaa usein tapahtuneet asiat vielä senkin jälkeen, kun niitä ei enää tapahdu.

En siis ikinä nähnyt kissoja mitenkään visuaalisesti asunnossani kummittelemassa, enkä kuullut mitään naukumista tai kehräystä. Ainoastaan nuo tuntemukset ennen nukkumaanmenoa sängyllä. Olen niistä kuitenkin vain iloinen, koska rakastin kissojani kovasti. Kaunis muisto jäi.

Aika moni on kokenut kissan askeleet peiton päällä, vaikkei kissaa enää olisi. Kyse on kehomuistista. Samasta syystä seksuaali tai väkivaltarikoksesta toipuminen voi olla hankalaa: vaikka asiat olisi järjellä jo käsitellyt, keho muistaa. Siksi traumasta toipuminen on niin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin 3-4 vuotiaana olin aamulla vielä sängyssäni kun muut olivat aamupalalla. Nousin istumaan sängylläni hämärässä huoneessa ja yhtäkkiä sänkyni edessä alkoi kulkemaan valkoinen hahmo edes takaisin. Hahmo oli perinteisen kummituksen muotoinen mutta ei kuitenkaan realistinen vaan "yliluonnollisen" näköinen. Menin kauhusta kankeana peiton alle ja kun tulin pois niin hahmo oli kadonnut

Minäkii oon nähny 5-vuotiaana juurikin sellaisen perinteisen kummituksen hahmon. Vaikka tapauksesta on yli kakskymmentä vuotta niin pelkään vieläkin pimeää sen takia.

Useimmissa tapauksissa hahmoja nähdään unisena tai väsyneenä mutta minä olin ollut siis ihan iloinen lapsonen vaan minding my own business ja yhtäkkiä näin tämän valkoisen hahmon pimeässä. Traumat jäi.

Näin pinnasängystä huoneeseen päin vaalean "hahmon" liikkuvan, jota pelästyin. Myöhemmin tajusin että se oli naapurin pihaan kääntyvän auton valot.

Muuten kuulostaisi helpottavalta ratkaisulta, mutta me asuttiin maaseudul keskellä ei mitään ja huone oli yläkerrassa (huoneen ikkunoista näkyi vaan mettää; ei siellä autolla ajella). Hahmo ei liikkunut, pysyi vaan paikallaan.

Jos kuu vaikka tuli pilvestä? Tai joku jälkikuva valon sammuttamisen jälkeen? Tai jotain mitä ei lapsena tajunnut mutta aikuisena tajuaisi. Tekokuitupeitossa voi näkyä kipinöitä tms.

Tää nyt ei ole mikään selvittämätön juttu, ihan vaan sattuma, mutta silti aika jännä.

Isälläni ja hänen äidillään oli läheiset välit.

Isäni kuoli suhteellisen nuorena, äitinsä syntymäpäivänä.

Hänen äitinsä eli pitkän elämän, kunnes kuoli sairauden voittaessa -isäni syntymäpäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on jäänyt vaivaamaan, miksi Kummisetä meni naimisiin kummilapsensa kanssa ja tekee vielä lapsen hänen kanssaan?

Sinulle tulee varmasti yllätyksenä, mutta suomessakin mafia. 

Ei kuitenkaan verisukulaisten, sisarusten ja serkkujen naimista noin yleisesti.

Jossain muinaisessa egyptissä lisäännyttiin suvun kesken, jotta rikkaudet pysyi suvussa.

Vierailija kirjoitti:

Tää nyt ei ole mikään selvittämätön juttu, ihan vaan sattuma, mutta silti aika jännä.

Isälläni ja hänen äidillään oli läheiset välit.

Isäni kuoli suhteellisen nuorena, äitinsä syntymäpäivänä.

Hänen äitinsä eli pitkän elämän, kunnes kuoli sairauden voittaessa -isäni syntymäpäivänä.

Meillä sekä minun isoisäni kuoli poikansa eli isäni 40- vuotispäivänä ja appiukkoni isä kuoli appiukkoni 41-vuotispäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.

Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.

Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.

Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?

Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.

Minunkin varhaisin muistoni on ajalta, jolloin olin pari kuukautta päälle 2 vuotta. Muistan kaiken tosi tarkasti ja vasta äskettäin kerroin muistoni äidilleni, joka muisto koski, kuvailin ympäröivät talot, jne. ja äiti varmasti muistoni oikeaksi!

Synnyin loppuvuodesta -72 ja varhaisin muistoni on alkutalvesta -74. Siinä esiintyy mm.ihminen, joka kuoli pian sen jälkeen. Äiti on nuori ja mennään saunaan.En osannut edes puhua vielä.

Minä muistan varhaisesta lapsuudestani mummolasta tuvan ainoassa nojatuolissa istuvan vanhan, tummiin pukeutuneen naisen. Ajattelin, että kyseessä oli mummon äiti. Sain sittemmin kuulla, että hän oli kuollut vuosi ennen syntymääni. 

Vierailija kirjoitti:

Kun olin yläasteella, potki silloinen kaveriporukkani minut aivan yllättäen joukosta ulos. He eivät edes puhuneet minulle, eivätkä kutsuneet minua enää mukaan menoihinsa, vaikka aiemmin olin tiivis osa porukkaa. Sittemmin he puhuivat minulle vain vittuillakseen, ja alkoivat kiusaajikseni. Kun yritin kysyä heiltä, että mistä nyt oikein tuulee, he joko ignoroivat minut tai naureskelivat pirullisesti.

En nyt 10 vuotta myöhemminkään tiedä, mistä siinä oli kyse. Juttu oli tosi outo, koska meillä ei ollut edes ollut minkäänlaista riitaa - olimme ennen tuota oikein hyvissä väleissä. Vieläkin mietin, teinkö jotain väärin tai luulivatko he minun tehneen.

Samoin on käynyt. Vanhemmiten olen huomannut, että useimmilla on tarve kuulua laumaan ja sitä vahvistaa yhteinen "vihollinen", syntipukki ja juoruilun kohde. Tämä on monen työpaikka ja koulukiusaamisen juuri. Heikkoitsetuntoiset "uhraavat" jonkun, että itse olisivat jotain.

Väkivaltainen narsistinen ex halusi tutustua kaikkiin kavereihini ja minä tyhmä esittelin heidät. Lopputulema oli että eron jälkeen kuulin "sattumalta" juhlista joissa kaikki entiset kaverini oli olleet. Romahdin ja katosin baarikierrokselle pariksi vuodeksi. Jolloin kaverit sai lisää vettä myllyynsä. Nykyään mua ei löydä.

Mutta älkää välittäkö jos teitä kiusataan: syy ei ole teissä, vaan kiusaajissa. Ja kyllä uusia kavereita löytyy, ennemmin tai myöhemmin! Tsemppiä kaikille kiusatuille.

Vierailija kirjoitti:

Olin pimeenä talvi-iltana lenkillä koiran kanssa. Kuljettiin normaalia metsälenkkiä, koira edellä nenä tiiviisti maassa niin kuin yleensä. Yhtäkkiä se nosti pään ylös, tuijotti eteensä korvat pystyssä ja alkoi murista. Kun saavuin vierelle koira alkoi haukkua ja ei siis yksinkertaisesti suostunut liikkumaan eteenpäin. Mä jo vähän naureskellen jatkoin matkaa että mennään jo, mutta koira ei ees seurannut vaan haukkui edelleen. Mulla itelläni oli otsalamppu enkä tietenkään nähnyt omin silmin mitään kummallista. Hetken ihmeteltyäni totesin epävarmana että parempi luottaa koiraan ja käännyttiin takaisin. :D Me kuljetaan saman metsän läpi päivittäin, eikä koira oo ikinä aikasemmin kieltäytynyt niin itsepintaisesti liikkumasta. Seuraavana päivänä sama polku kävi koiralle hyvin ilman ongelmia, enkä itse nähnyt päivänvalossakaan mitään outoa. Isoin metsäneläin mitä täällä päin liikkuu on kettu. Ei satuttu kulkemaan siitä pimeällä vähään aikaan tän jälkeen, kunnes joku kuukausi eteenpäin oltiin jälleen samalla polulla, pimeää oli. Ja taas koira pysähtyy, alkaa haukkumaan vähän ennen tätä samaa kohtaa. Ainut ero on että tultiin tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta. Mies oli mukana myös, totesi ettei me mitään puskia aleta pelkäämään ja lampsi eteenpäin pimeyteen, minä kipitin vastustellen perässä ja lopulta ohi juoksi myös koira, joka rauhoittui vasta kotiovella. Mitään pelottavaa ei (me ihmiset) nähty, mutta sillä hetkellä musta tuntu kyllä että nyt leikitään elämällä ja tuntemattomilla voimilla kun käveltiin koiran pelosta piittaamatta tästä kirotusta kohdasta. :D Oon sanonut mun miehelle että jos oltaisiin kauhuleffassa me kuoltaisiin sen takia. Miksi lie ei koira tykkää juuri tästä kohdasta, aina pimeällä. Jos jotain koirakummituksia se siellä näkee. :D

Olisiko siinä ollut joku kunnallistekniikkaan liittyvä, esim muuntaja jonka matalataajuinen ääni ei kuulu ihmisen korvaan mutta koiralle kyllä. Tai joku eläimen raato jonka haistoi. Unohdamme usein että eläimillä on paljon tarkemmat aistit kuin ihmisellä.

Asun omakotitalossa keskellä peltoja. Meillä on pihan reunassa roskis joka on sellainen normaali vihreä muovipönttö johon roskapussit laitetaan. Roskiksen kansi on irti siten että sitä ei saa nostettua pystyyn vaan jää käteen kokonaan koska sen saranoista on jotku jutut irronneet.. kansi ei sinänsä ole kovin painava mutta yleensä kovassa tuulessa ja myrskyssäkin pysyy paikoillaan.

Kerran kauniina kesäpäivänä jolloin ei tuullut yhtään ja muutenkin oli hiljaista seisoin kaikessa rauhassa tupakalla etuovella ja katselin sinne roskiksen suuntaan, niin sen kansi hyppäsi ilmaan ja putosi maahan! Se siis oikein räjähdysmäisesti hyppäsi korkealle ja putosi parin metrin päähän. Näytti siltä kuin roskiksen sisällä olisi joku räjähtänyt vaan tosin ei mitään pamahdusta tai muutakaan ääntä kuulunut. En varsinaisesti pelästynyt mutta jäin vähän monttu auki sitä tuijottamaan. Hetken päästä menin nostamaan kannen paikoilleen ja katsoin että siellä oli vain pari roskapussia tavallista kotitalousjätettä ja nekin ihan ehjiä. Ei ollut edes mitään hiuslakkapulloja tai painepakkauksia jotka olisivat voineet esim. lämmöstä räjähtää,tosin pihalla ei varsinaisesti ollut edes kovin kuuma. Tapaus oli jotenkin outo ja on jäänyt vaivaamaan. Miehenikään ei keksinyt muuta selitystä kuin että sen olisi aiheuttanut joku painepakkaus, mutta olen 100% varma ettei siellä edes ollut sellaista kun harvemmin meillä sellaisia käytetään.