Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Vai on kyse aina riivaajahengistä. Mahtavaa sekoilua. Hoitoon hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohon viimeiseen ääneen voisi olla selitys yösähkön päällenaksahdus. Menepä illalla siihen aikaan sähkökaapin viereen kuuntelemaan, kuuluuko sieltä. Meillä se napsahtaa päälle klo 23 ja se on niinkin kova ääni, että kuuluu parin huoneen läpi, jos talossa on hiljaista.
Kerrostaloissa on erilaiset koneellisen ilmanvaihdon säädöt yö- ja päiväsaikaan. Ulvahdus voi tulla vaikka joistakin ilmaläpistä tai moottoreista kun tehoasetus vaihtuu ajastetusti. Kerrostaloissa ei ole yösähkön kuormanohjausta, koska ne eivät ole sähkölämmitteisiä.
Asuin eräässä kodissani vain muutaman kuukauden kun sitten jouduin olosuhteiden pakosta muuttamaan sieltä pois. Minulle on mysteeri se erityisen kova ikävä jota tunnen juuri sitä taloa ja sen lähiympäristöä kohtaan. En siis voi ymmärtää, että miksi ikävöin sinne niin kovasti takaisin ja että miten se tuntuu nyt jotenkin niin täydelliseltä kodilta vaikka elämäni siellä ei ollut todellakaan helppoa. Miksi se kodin tuntu sitä asuntoa kohtaan tuli vasta nyt kun en enää asu siellä? Haluaisin muuttaa sinne takaisin mutta en haluaisi asua siellä niiden ihmisten kanssa jotka siellä kanssani asuivat koska en pitänyt heistä eivätkö he minusta. Osittain heidän syystään jouduin muuttamaan sieltä pois koska he tekivät elämäni siellä niin vaikeaksi.
Vierailija kirjoitti:
Muutama vuosi sitten tapahtunut.
Poikaystäväni sai uuden puhelimen tutultaan. (Puhelimen antaja oli todella outo vanhempi nainen jolla taisi olla jonkinnäköinen pakkomielle ystävästäni.Huom! Hän ei pitänyt minusta ollenkaan ). Hän toi puhelimen kotiin. Se oli paketissa ja paketti oli avaamaton. Paketin sinetti oli myös ehjä. Kokeilimme soittaa ensimmäisen puhelin minun puhelimeeni. Puhelin ei edes hälyttäyt. Aloimme ihmetellä asiaa ja soiteltiin muihin numeroihin ja puhelin toimi ihan normaalisti. Ainoa puhelinnumero johon se puhelin ei yhdistäny oli minun numeroni. Se oli jotenkin estetty. Mutta miten ?! Yritimme monta monta kertaa. Lopulta heitettiin koko puhelin pois.
Taisi olla noiduttu puhelin tai jotain ?
Heititte uuden puhelimen pois tuosta syystä? Kukahan tässä se outo oli?
Mulla muutama:
Havahduin illalla outoon tunteeseen, että mun pitäisi soittaa yhdelle lapsuuteni ystävälle, jonka kanssa en ollut ollut missään tekemisissä ainakaan 10 vuoteen. Tunne painoi niin paljon, että oli pakko hakea vanha lukioajoilta peräisin oleva osoitevihko ja koittaa vieläkö hänen eka kännykkänumeronsa olisi käytössä. Soitin ja hän vastasi, oli oudon kuuloinen (kukapa ei olisi ollyt, kun emme toisistamme olleet kuulleet mitään ja mulla oli eri sukunimikin kuin tyttönimeni). Emme puhuneet kuin muutaman minuutin ja sovimme soittavamme joskus paremmalla ajalla, hänellä oli huono hetki. Muutaman päivän kuluttua hän laittoi viesti ja kiitti itsemurhayrityksensä keskeyttämisestä.
Lapsena mulla oli hyvin erikoisen näköinen kissanpentu, jonka kanssa ehdin elää vuoden. Sitten kissa livahti uutena vuotena rakettien pauketta pelästyneenä ulos. Etsimme kissaa päiväkausia, surin kovasti. Vuosia vieri ja kaikki olettivat kissan kuolleen. Heräsin yöllä unesta, jossa istuin kotitalon portialla ja kissa juoksi kohti kotia kaukaa metsän reunasta. Uni ei tullut, joten katsoin ikkunasta ulos kunnes hetken kuluttua näin kissa tulevan juuri unen kaltaisesti. Ajattelin näkeväni näkyjä, mutta se van jatkuin. Juoksin ulos ja se todella oli kissani. Kissalla oli valjaat, joissa yhteystiedot. Selvisi, että kissa oli elänyt aivan lähellä kaikki vuodet. Kissa oli pelästynyt ulkoillessaan koiraa ja riuhtaissut itsensä irti. Minusta tuntui, että kissa tunsi minut edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla muutama:
Havahduin illalla outoon tunteeseen, että mun pitäisi soittaa yhdelle lapsuuteni ystävälle, jonka kanssa en ollut ollut missään tekemisissä ainakaan 10 vuoteen. Tunne painoi niin paljon, että oli pakko hakea vanha lukioajoilta peräisin oleva osoitevihko ja koittaa vieläkö hänen eka kännykkänumeronsa olisi käytössä. Soitin ja hän vastasi, oli oudon kuuloinen (kukapa ei olisi ollyt, kun emme toisistamme olleet kuulleet mitään ja mulla oli eri sukunimikin kuin tyttönimeni). Emme puhuneet kuin muutaman minuutin ja sovimme soittavamme joskus paremmalla ajalla, hänellä oli huono hetki. Muutaman päivän kuluttua hän laittoi viesti ja kiitti itsemurhayrityksensä keskeyttämisestä.Lapsena mulla oli hyvin erikoisen näköinen kissanpentu, jonka kanssa ehdin elää vuoden. Sitten kissa livahti uutena vuotena rakettien pauketta pelästyneenä ulos. Etsimme kissaa päiväkausia, surin kovasti. Vuosia vieri ja kaikki olettivat kissan kuolleen. Heräsin yöllä unesta, jossa istuin kotitalon portialla ja kissa juoksi kohti kotia kaukaa metsän reunasta. Uni ei tullut, joten katsoin ikkunasta ulos kunnes hetken kuluttua näin kissa tulevan juuri unen kaltaisesti. Ajattelin näkeväni näkyjä, mutta se van jatkuin. Juoksin ulos ja se todella oli kissani. Kissalla oli valjaat, joissa yhteystiedot. Selvisi, että kissa oli elänyt aivan lähellä kaikki vuodet. Kissa oli pelästynyt ulkoillessaan koiraa ja riuhtaissut itsensä irti. Minusta tuntui, että kissa tunsi minut edelleen.
Jäi kiinnostamaan, että jäikö kissa sinulle sitten? Varmasti kissa sinut muisti ❤️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla muutama:
Havahduin illalla outoon tunteeseen, että mun pitäisi soittaa yhdelle lapsuuteni ystävälle, jonka kanssa en ollut ollut missään tekemisissä ainakaan 10 vuoteen. Tunne painoi niin paljon, että oli pakko hakea vanha lukioajoilta peräisin oleva osoitevihko ja koittaa vieläkö hänen eka kännykkänumeronsa olisi käytössä. Soitin ja hän vastasi, oli oudon kuuloinen (kukapa ei olisi ollyt, kun emme toisistamme olleet kuulleet mitään ja mulla oli eri sukunimikin kuin tyttönimeni). Emme puhuneet kuin muutaman minuutin ja sovimme soittavamme joskus paremmalla ajalla, hänellä oli huono hetki. Muutaman päivän kuluttua hän laittoi viesti ja kiitti itsemurhayrityksensä keskeyttämisestä.Lapsena mulla oli hyvin erikoisen näköinen kissanpentu, jonka kanssa ehdin elää vuoden. Sitten kissa livahti uutena vuotena rakettien pauketta pelästyneenä ulos. Etsimme kissaa päiväkausia, surin kovasti. Vuosia vieri ja kaikki olettivat kissan kuolleen. Heräsin yöllä unesta, jossa istuin kotitalon portialla ja kissa juoksi kohti kotia kaukaa metsän reunasta. Uni ei tullut, joten katsoin ikkunasta ulos kunnes hetken kuluttua näin kissa tulevan juuri unen kaltaisesti. Ajattelin näkeväni näkyjä, mutta se van jatkuin. Juoksin ulos ja se todella oli kissani. Kissalla oli valjaat, joissa yhteystiedot. Selvisi, että kissa oli elänyt aivan lähellä kaikki vuodet. Kissa oli pelästynyt ulkoillessaan koiraa ja riuhtaissut itsensä irti. Minusta tuntui, että kissa tunsi minut edelleen.
Jäi kiinnostamaan, että jäikö kissa sinulle sitten? Varmasti kissa sinut muisti ❤️
Ei jäänyt. Kissa oli elänyt jo paljon kauemmin toisessa kodissa kuin aikoinaan minun kanssani. Kävin välillä katsomassa, mutta sitten muutin lapsuudenkodistani ja lähdin opiskelemaan. Kissan "uusi perhe" ilmoitti äidilleni, kun kissa nukkui vanhuuttaan pois. Minusta se oli kaunis ele, kissa oli meille myös merkityksellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asuin eräässä kodissani vain muutaman kuukauden kun sitten jouduin olosuhteiden pakosta muuttamaan sieltä pois. Minulle on mysteeri se erityisen kova ikävä jota tunnen juuri sitä taloa ja sen lähiympäristöä kohtaan. En siis voi ymmärtää, että miksi ikävöin sinne niin kovasti takaisin ja että miten se tuntuu nyt jotenkin niin täydelliseltä kodilta vaikka elämäni siellä ei ollut todellakaan helppoa. Miksi se kodin tuntu sitä asuntoa kohtaan tuli vasta nyt kun en enää asu siellä? Haluaisin muuttaa sinne takaisin mutta en haluaisi asua siellä niiden ihmisten kanssa jotka siellä kanssani asuivat koska en pitänyt heistä eivätkö he minusta. Osittain heidän syystään jouduin muuttamaan sieltä pois koska he tekivät elämäni siellä niin vaikeaksi.
Tämä on ilmiö, jonka olen itsekin kokenut ja olen kuullut, että näin voi joillekin tapahtua. Olen muuttanut elämässäni monta kertaa, myös lapsena, mutta vasta täysi-ikäiseksi tultuani minulle tapahtui juuri noin. Kaikista asunnoista, joissa olen sen jälkeen asunut, olen nähnyt kaipaavia unia, olen ikään kuin asumassa siellä edelleen, mutta yritän olla piilossa niiltä ihmisiltä, jotka sinne muuttivat minun jälkeeni. Jotenkin olen tuntenut tämän haikea kaipuun valveilla ollessanikin. Aloin nähdä myös unia entisestä mummolastani, jossa lapsena vietin paljon aikaani. Monet uneni miljööt sijoittuvat sinne mummolaan, joko sisälle tai ulos.
Joku itämainen viisas on sanonut tästä, että kun ihminen muuttaa pois jostakin, hänen sielunsa muuttaa vasta paljon myöhemmin. Se ikään kuin jää vielä sinne entiseen kotiin. Hän ilmaisi sen jotenkin näin: en ole kokonaan vielä muuttanut, koska sieluni ei ole vielä muuttanut perässäni.
Minua tuo jotenkin helpotti, koska minua suorastaan häiritsi tämä asia. Koin kaikki entiset asuntoni niin kuin minulle kuuluviksi, ja olin loukkaantunut siitä, että siellä asuikin nyt ihan muita ihmisiä. Mutta ajan mittaan nuo unet ja kaipuun tunteet ovat häipyneet, eli ilmeisesti sieluni on nyt pysyvästi täällä missä minäkin. Vain mummola-unet jatkuvat. Mutta olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että se paikka liittyi lapsuuteeni ja jotain minusta olisi ikuisesti siellä. Olkoon niin.
Meitä on varmaan muitakin, joilla on tämä sama ominaisuus tai tarkoitan, että tunnemme sen herkemmin kuin toiset. Vain yksi tuntemani ihminen on kertonut, että hänelle on käynyt muutoissa ihan samalla tavalla, entinen asunto jää mieleen kummittelemaan ja tulee uniin mitä ihmeellisimmissä muodoissa ja herättää valtaisan kaipuun takaisin sinne.
Ex-miestäni ja minua valvotti monina öinä katolla juoksentelija, asuimme seitsemännessä kerroksessa ja yläpuolellamme tosiaan oli vain talon katto. Ensin koetimme keksiä selityksiä; oravat, linnut, tippuvat oksat, joku uhkarohkea teini mutta kun ne olivat selviä juoksuaskelia ja toistuivat lähes joka ikinen yö. Etenkin exän yövuoroissa oli rankkaa maata yksin pimeässä ja kuunnella niitä askeleita.
Nykyisen miehen kanssa taas kävi semmoinen kumma juttu että mies teki töitä takapihalla ja minä hääräilin keittiössä, äkkiä mies oli vieressäni ja kysyi että mitä minä riehun kun en edes ole keittänyt koko kahvia vielä. Olin yhtä kysymysmerkkiä ja mies väitti minun huutaneen hetkeä aikaisemmin vihaiseen sävyyn että kahville, kahville nyt! Ehdotin äänen tulleen naapurista mutta mies väitti kivenkovaan että ei, kyllä se kuului asunnostamme ja oli takuulla minun ääneni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin töissä ja yhtäkkiä minulle iski todella voimakas fiilis että kohta isäni soittaa ja kertoo äitinsä, eli mummoni nukkuneen pois. Otin kännykän taskusta valmiiksi, laskin sen työpöydälle ja toden totta, kohta puhelin soi ja isä kertoi suruviestin. En tiedä mistä tuo ennakkoaavistus tuli, mummoni oli toki vanha, sairasti alzheimerin tautia ja oli hoitolaitoksessa, mutta olosuhteisiin nähden voi kuitenkin ihan hyvin. Oli kuollut nukkuessaan. Koskaan tätä ennen tai tämän jälkeen en ole vastaavaa kokenut.
Sinua valmisteltiin etukäteen asiaan. Ehkäpä mummosi käväisi luonasi kertomassa, ettet pahasti järkyty kesken työpäivän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuin eräässä kodissani vain muutaman kuukauden kun sitten jouduin olosuhteiden pakosta muuttamaan sieltä pois. Minulle on mysteeri se erityisen kova ikävä jota tunnen juuri sitä taloa ja sen lähiympäristöä kohtaan. En siis voi ymmärtää, että miksi ikävöin sinne niin kovasti takaisin ja että miten se tuntuu nyt jotenkin niin täydelliseltä kodilta vaikka elämäni siellä ei ollut todellakaan helppoa. Miksi se kodin tuntu sitä asuntoa kohtaan tuli vasta nyt kun en enää asu siellä? Haluaisin muuttaa sinne takaisin mutta en haluaisi asua siellä niiden ihmisten kanssa jotka siellä kanssani asuivat koska en pitänyt heistä eivätkö he minusta. Osittain heidän syystään jouduin muuttamaan sieltä pois koska he tekivät elämäni siellä niin vaikeaksi.
Tämä on ilmiö, jonka olen itsekin kokenut ja olen kuullut, että näin voi joillekin tapahtua. Olen muuttanut elämässäni monta kertaa, myös lapsena, mutta vasta täysi-ikäiseksi tultuani minulle tapahtui juuri noin. Kaikista asunnoista, joissa olen sen jälkeen asunut, olen nähnyt kaipaavia unia, olen ikään kuin asumassa siellä edelleen, mutta yritän olla piilossa niiltä ihmisiltä, jotka sinne muuttivat minun jälkeeni. Jotenkin olen tuntenut tämän haikea kaipuun valveilla ollessanikin. Aloin nähdä myös unia entisestä mummolastani, jossa lapsena vietin paljon aikaani. Monet uneni miljööt sijoittuvat sinne mummolaan, joko sisälle tai ulos.
Joku itämainen viisas on sanonut tästä, että kun ihminen muuttaa pois jostakin, hänen sielunsa muuttaa vasta paljon myöhemmin. Se ikään kuin jää vielä sinne entiseen kotiin. Hän ilmaisi sen jotenkin näin: en ole kokonaan vielä muuttanut, koska sieluni ei ole vielä muuttanut perässäni.
Minua tuo jotenkin helpotti, koska minua suorastaan häiritsi tämä asia. Koin kaikki entiset asuntoni niin kuin minulle kuuluviksi, ja olin loukkaantunut siitä, että siellä asuikin nyt ihan muita ihmisiä. Mutta ajan mittaan nuo unet ja kaipuun tunteet ovat häipyneet, eli ilmeisesti sieluni on nyt pysyvästi täällä missä minäkin. Vain mummola-unet jatkuvat. Mutta olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että se paikka liittyi lapsuuteeni ja jotain minusta olisi ikuisesti siellä. Olkoon niin.
Meitä on varmaan muitakin, joilla on tämä sama ominaisuus tai tarkoitan, että tunnemme sen herkemmin kuin toiset. Vain yksi tuntemani ihminen on kertonut, että hänelle on käynyt muutoissa ihan samalla tavalla, entinen asunto jää mieleen kummittelemaan ja tulee uniin mitä ihmeellisimmissä muodoissa ja herättää valtaisan kaipuun takaisin sinne.
Minulla ihan sama - näen unia lapsuudenkodistani. Unissa hiippailen vanhaan kotiin, unessakin tiedän, että asunto on nyt toisten koti, mutta yritän salaa hiippailla sinne muiden huomaamatta. Olen ihmetellyt näitä unia. Kiva että muilla on samoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuin eräässä kodissani vain muutaman kuukauden kun sitten jouduin olosuhteiden pakosta muuttamaan sieltä pois. Minulle on mysteeri se erityisen kova ikävä jota tunnen juuri sitä taloa ja sen lähiympäristöä kohtaan. En siis voi ymmärtää, että miksi ikävöin sinne niin kovasti takaisin ja että miten se tuntuu nyt jotenkin niin täydelliseltä kodilta vaikka elämäni siellä ei ollut todellakaan helppoa. Miksi se kodin tuntu sitä asuntoa kohtaan tuli vasta nyt kun en enää asu siellä? Haluaisin muuttaa sinne takaisin mutta en haluaisi asua siellä niiden ihmisten kanssa jotka siellä kanssani asuivat koska en pitänyt heistä eivätkö he minusta. Osittain heidän syystään jouduin muuttamaan sieltä pois koska he tekivät elämäni siellä niin vaikeaksi.
Tämä on ilmiö, jonka olen itsekin kokenut ja olen kuullut, että näin voi joillekin tapahtua. Olen muuttanut elämässäni monta kertaa, myös lapsena, mutta vasta täysi-ikäiseksi tultuani minulle tapahtui juuri noin. Kaikista asunnoista, joissa olen sen jälkeen asunut, olen nähnyt kaipaavia unia, olen ikään kuin asumassa siellä edelleen, mutta yritän olla piilossa niiltä ihmisiltä, jotka sinne muuttivat minun jälkeeni. Jotenkin olen tuntenut tämän haikea kaipuun valveilla ollessanikin. Aloin nähdä myös unia entisestä mummolastani, jossa lapsena vietin paljon aikaani. Monet uneni miljööt sijoittuvat sinne mummolaan, joko sisälle tai ulos.
Joku itämainen viisas on sanonut tästä, että kun ihminen muuttaa pois jostakin, hänen sielunsa muuttaa vasta paljon myöhemmin. Se ikään kuin jää vielä sinne entiseen kotiin. Hän ilmaisi sen jotenkin näin: en ole kokonaan vielä muuttanut, koska sieluni ei ole vielä muuttanut perässäni.
Minua tuo jotenkin helpotti, koska minua suorastaan häiritsi tämä asia. Koin kaikki entiset asuntoni niin kuin minulle kuuluviksi, ja olin loukkaantunut siitä, että siellä asuikin nyt ihan muita ihmisiä. Mutta ajan mittaan nuo unet ja kaipuun tunteet ovat häipyneet, eli ilmeisesti sieluni on nyt pysyvästi täällä missä minäkin. Vain mummola-unet jatkuvat. Mutta olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että se paikka liittyi lapsuuteeni ja jotain minusta olisi ikuisesti siellä. Olkoon niin.
Meitä on varmaan muitakin, joilla on tämä sama ominaisuus tai tarkoitan, että tunnemme sen herkemmin kuin toiset. Vain yksi tuntemani ihminen on kertonut, että hänelle on käynyt muutoissa ihan samalla tavalla, entinen asunto jää mieleen kummittelemaan ja tulee uniin mitä ihmeellisimmissä muodoissa ja herättää valtaisan kaipuun takaisin sinne.
Minulla ihan sama - näen unia lapsuudenkodistani. Unissa hiippailen vanhaan kotiin, unessakin tiedän, että asunto on nyt toisten koti, mutta yritän salaa hiippailla sinne muiden huomaamatta. Olen ihmetellyt näitä unia. Kiva että muilla on samoja!
Minulla on myös sama! Unet lapsuudenkodista, mummolasta ja koulustakin toistuvat vuodesta toiseen
Vierailija kirjoitti:
Vai on kyse aina riivaajahengistä. Mahtavaa sekoilua. Hoitoon hoitoon.
Haukut toisia sekoiksi. Miksi et hauku näitä jotka kertoo yliluonnollisista kokemuksista. Itse olet seko kun et usko mihinkään, sen saat kokea kadotuksessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asuin eräässä kodissani vain muutaman kuukauden kun sitten jouduin olosuhteiden pakosta muuttamaan sieltä pois. Minulle on mysteeri se erityisen kova ikävä jota tunnen juuri sitä taloa ja sen lähiympäristöä kohtaan. En siis voi ymmärtää, että miksi ikävöin sinne niin kovasti takaisin ja että miten se tuntuu nyt jotenkin niin täydelliseltä kodilta vaikka elämäni siellä ei ollut todellakaan helppoa. Miksi se kodin tuntu sitä asuntoa kohtaan tuli vasta nyt kun en enää asu siellä? Haluaisin muuttaa sinne takaisin mutta en haluaisi asua siellä niiden ihmisten kanssa jotka siellä kanssani asuivat koska en pitänyt heistä eivätkö he minusta. Osittain heidän syystään jouduin muuttamaan sieltä pois koska he tekivät elämäni siellä niin vaikeaksi.
Sulle kokeiltiin itsenäistä asumista, mutta se ei onnistunut? Älä murehdi, kyllä sun on parempi olla siellä asuntolassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuin eräässä kodissani vain muutaman kuukauden kun sitten jouduin olosuhteiden pakosta muuttamaan sieltä pois. Minulle on mysteeri se erityisen kova ikävä jota tunnen juuri sitä taloa ja sen lähiympäristöä kohtaan. En siis voi ymmärtää, että miksi ikävöin sinne niin kovasti takaisin ja että miten se tuntuu nyt jotenkin niin täydelliseltä kodilta vaikka elämäni siellä ei ollut todellakaan helppoa. Miksi se kodin tuntu sitä asuntoa kohtaan tuli vasta nyt kun en enää asu siellä? Haluaisin muuttaa sinne takaisin mutta en haluaisi asua siellä niiden ihmisten kanssa jotka siellä kanssani asuivat koska en pitänyt heistä eivätkö he minusta. Osittain heidän syystään jouduin muuttamaan sieltä pois koska he tekivät elämäni siellä niin vaikeaksi.
Sulle kokeiltiin itsenäistä asumista, mutta se ei onnistunut? Älä murehdi, kyllä sun on parempi olla siellä asuntolassa.
Muutin asumaan itsenäisesti 19-vuotiaana ja asun yhä reilun 20 vuoden kuluttua siitä itsenäisesti. Sinä itse vaikutat viestisi perusteella eräältä henkilöltä joka aikoinaan yritti saada minulle kehitysvammadiagnoosia ja jota harmitti todella paljon kun minun älykkyysosamääräni on keskitason yläpuolelella sen sijaan että olisin kehitysvammainen.
1. Toin joskus etelänmatkalta Nirvanan In Utero -kasetin. Kuuntelin sitä paljon. Eräänä päivänä laitoin sen taas soimaan, mutta kasetti oli täynnä tyhjää. Wtf?
2. Ajoin valtatietä noin neljän aikaan aamulla, oli hieman hämärä kesäaamu. Vihreä valopallo sujahti tien yli. Joutui kyllä tupakalle pysähtymään tien laitaan miettimään että mitähän minä näin, vai tekikö väsymys jo tepposet.
3. Eräässä työkohteessa (vanha, käytöstä poistettu tehdas) olin työkaverin kanssa tutkimassa paikkoja. Tulimme yhden oven luokse, johon meidän avaimet eivät sopineet. Hetken tuumailimme että mitenkäs tämä on mahdollista, meillä pitäisi kyllä olla kulku jokaiseen tilaan mikä täällä on. Siinä ihmetellessä joku KOPUTTI tuohon oveen. Kyllä muutes kylmäsi. Kukaan ei vastannut kun huhuilimme. Päätimme lähteä sukkelaan pois. Molemmat muistamme tapauksen edelleen..
4. Tässä ei ole mitään yliluonnollista, mutta silti häiritsee ja jaan tuskani teille :). Kävin koulua 90-luvulla teollisuuspaikkakunnalla. Vielä neljänteen luokkaan asti olin ihan tavallinen poika, jolla oli kavereita eikä koulussa mitään suurempia ongelmia. Viidennellä luokalla tulikin sitten kerralla kylmä suihku naamalle, ja se kesti siihen asti, kun tulin mopoikään.
Normaali aamu, kävelin koulun pihalla kohti kaveriporukan rinkiä (oli tapana hengailla sellaisessa ympärän muotoisessa asetelmassa..). Kun olin parin metrin päässä, kuului ringistä "hei, nyt se tulee" ja kaverit laittoivat takin kaulukset ylös sekä huput päähän ja lähtivät kaikki eri suuntiin. Siinä vähän aikaa yksinäni ihmettelin että mitähän nyt? Noh, siitä alkoi sitten vuosia kestänyt yksinäisyys. Joka aamu, jokanen välitunti, jokainen koulumatka... Kaikki piti tehdä yksin. Ärsyynnyin asiasta ja tuppasin sitten väkisin porukkaan mukaan. Tästähän ei tietenkään pidetty, vaan sain osakseni pilkkaa sekä joskus myös pienimuotoista väkivaltaa. Välillä en jaksanut kuunnella nälvimistä, vaan olin sitten yksikseni. Vuorotöissä oleva äitini, sekä reissutöissä ollut isäni eivät tienneet asiasta mitään, vietin yksinäni kotosalla aikaa kun ei kavereitakaan ollut. Tilanne muuttui tosiaan ysiluokalla, kun löytyi muitakin ketkä mopoilla tykkäsivät ajella ja niitä rassata. Ammattikouluun menin toiselle paikkakunnalle, ja sieltä löytyikin sitten hyviäkin ystäviä.
Selviydyin tästä ihmeen hyvin. Tai noh, näin 35-vuotiaana asia edelleen palaa mieliin, joten jonkinlaisia traumoja on kyllä. Sitä minä vaan mietin, että miksi näin kävi?
Mitä tein väärin? Miksi noin yhtä-äkkiä minusta tulikin sylkykuppi?
Markus kirjoitti:
4. Tässä ei ole mitään yliluonnollista, mutta silti häiritsee ja jaan tuskani teille :). Kävin koulua 90-luvulla teollisuuspaikkakunnalla. Vielä neljänteen luokkaan asti olin ihan tavallinen poika, jolla oli kavereita eikä koulussa mitään suurempia ongelmia. Viidennellä luokalla tulikin sitten kerralla kylmä suihku naamalle, ja se kesti siihen asti, kun tulin mopoikään.
Normaali aamu, kävelin koulun pihalla kohti kaveriporukan rinkiä (oli tapana hengailla sellaisessa ympärän muotoisessa asetelmassa..). Kun olin parin metrin päässä, kuului ringistä "hei, nyt se tulee" ja kaverit laittoivat takin kaulukset ylös sekä huput päähän ja lähtivät kaikki eri suuntiin. Siinä vähän aikaa yksinäni ihmettelin että mitähän nyt? Noh, siitä alkoi sitten vuosia kestänyt yksinäisyys. Joka aamu, jokanen välitunti, jokainen koulumatka... Kaikki piti tehdä yksin. Ärsyynnyin asiasta ja tuppasin sitten väkisin porukkaan mukaan. Tästähän ei tietenkään pidetty, vaan sain osakseni pilkkaa sekä joskus myös pienimuotoista väkivaltaa. Välillä en jaksanut kuunnella nälvimistä, vaan olin sitten yksikseni. Vuorotöissä oleva äitini, sekä reissutöissä ollut isäni eivät tienneet asiasta mitään, vietin yksinäni kotosalla aikaa kun ei kavereitakaan ollut. Tilanne muuttui tosiaan ysiluokalla, kun löytyi muitakin ketkä mopoilla tykkäsivät ajella ja niitä rassata. Ammattikouluun menin toiselle paikkakunnalle, ja sieltä löytyikin sitten hyviäkin ystäviä.
Selviydyin tästä ihmeen hyvin. Tai noh, näin 35-vuotiaana asia edelleen palaa mieliin, joten jonkinlaisia traumoja on kyllä. Sitä minä vaan mietin, että miksi näin kävi?
Mitä tein väärin? Miksi noin yhtä-äkkiä minusta tulikin sylkykuppi?
Olen pahoillani puolestasi, tällaiset kokemukset eivät ole tavattomia. Jostain syystä pentujen ja isompienkin ryhmädynamiikkaan kuuluu tällaiset oudot p3rseilyt. Itselleni kävi vähän vastaava ammattikorkeassa, yhtäkkiä porukka kollektiivisesti päätti alkaa syrjiä minua. Edelleenkään en tiedä miksi, mutta sain myöhemmin kuulla, että minusta oli juoruttu asioita jotka eivät edes pitäneet paikkaansa. Ehkä liittyi niihin.
Vierailija kirjoitti:
Kotona asuessani yöllä heräsin sellaiseen ääneen, kuin joku olisi vetänyt sormiaan huoneeni kiinniolevaa ovea vasten niin että kuului sellainen riipivän kitisevä ääni. Huoneeni oli omakotitalon yläkerrassa, eikä siellä asunut muita ja olisin varmasti kuullut jos joku perheen pilailija olisi portaita karannut alas, niitä kun ei äänettä kuljeta. Aina välillä mietityttää vieläkin, että kuka/mikä sen äänen teki.
Tuo muistuttaa omaa kokemustani. Oltiin n. 12- 13-vuotiaita siskoni kanssa ja jäätiin yöksi vanhan, entisen koulun yläkertaan, jonne olimme sisustaneet yhden huoneen julisteineen yms. Isämme oli ostanut rakennuksen yritystoimintaa varten, eikä siellä ollut ketään yöaikaan, paitsi minä ja siskoni silloin yhtenä kesäyönä.
Juteltiin niitä näitä, kunnes yhtäkkiä kuultiin alakerrasta raskaat, hitaat, mutta "määrätietoiset" askeleet. Ovet olivat lukossa ja askeleet ilmaantuivat ikäänkuin tyhjästä. Katsottiin toisiamme ja tomerasti päätettiin ottaa varas kiinni. Parit naulaiset kepit mukaan ja rymisten alakertaan. Portaat vinkuivat ja natisivat.
Alakerrassa ei ollut ketään. Yhtäkkiä ne vtun askeleet kuuluivat YLÄKERRASTA, eikä kukaan voinut ainakaan portaiden kautta sinne yläkertaan mennä meidän sitä huomaamatta ja kuulematta. Odoteltiin hetki ja mentiin sitten takaisin yläkertaan. Sielläkään ei ollut mitään eikä ketään. Tämä on jäänyt mieleeni, koska myöhemmin ajattelin noiden askelten olleen jonkinlainen pahaenteinen ennusmerkki. Rakennus paloi sitten myöhemmin, ei ollut tuhopoltto, tutkitusti.
Vierailija kirjoitti:
Markus kirjoitti:
4. Tässä ei ole mitään yliluonnollista, mutta silti häiritsee ja jaan tuskani teille :). Kävin koulua 90-luvulla teollisuuspaikkakunnalla. Vielä neljänteen luokkaan asti olin ihan tavallinen poika, jolla oli kavereita eikä koulussa mitään suurempia ongelmia. Viidennellä luokalla tulikin sitten kerralla kylmä suihku naamalle, ja se kesti siihen asti, kun tulin mopoikään.
Normaali aamu, kävelin koulun pihalla kohti kaveriporukan rinkiä (oli tapana hengailla sellaisessa ympärän muotoisessa asetelmassa..). Kun olin parin metrin päässä, kuului ringistä "hei, nyt se tulee" ja kaverit laittoivat takin kaulukset ylös sekä huput päähän ja lähtivät kaikki eri suuntiin. Siinä vähän aikaa yksinäni ihmettelin että mitähän nyt? Noh, siitä alkoi sitten vuosia kestänyt yksinäisyys. Joka aamu, jokanen välitunti, jokainen koulumatka... Kaikki piti tehdä yksin. Ärsyynnyin asiasta ja tuppasin sitten väkisin porukkaan mukaan. Tästähän ei tietenkään pidetty, vaan sain osakseni pilkkaa sekä joskus myös pienimuotoista väkivaltaa. Välillä en jaksanut kuunnella nälvimistä, vaan olin sitten yksikseni. Vuorotöissä oleva äitini, sekä reissutöissä ollut isäni eivät tienneet asiasta mitään, vietin yksinäni kotosalla aikaa kun ei kavereitakaan ollut. Tilanne muuttui tosiaan ysiluokalla, kun löytyi muitakin ketkä mopoilla tykkäsivät ajella ja niitä rassata. Ammattikouluun menin toiselle paikkakunnalle, ja sieltä löytyikin sitten hyviäkin ystäviä.
Selviydyin tästä ihmeen hyvin. Tai noh, näin 35-vuotiaana asia edelleen palaa mieliin, joten jonkinlaisia traumoja on kyllä. Sitä minä vaan mietin, että miksi näin kävi?
Mitä tein väärin? Miksi noin yhtä-äkkiä minusta tulikin sylkykuppi?
Olen pahoillani puolestasi, tällaiset kokemukset eivät ole tavattomia. Jostain syystä pentujen ja isompienkin ryhmädynamiikkaan kuuluu tällaiset oudot p3rseilyt. Itselleni kävi vähän vastaava ammattikorkeassa, yhtäkkiä porukka kollektiivisesti päätti alkaa syrjiä minua. Edelleenkään en tiedä miksi, mutta sain myöhemmin kuulla, että minusta oli juoruttu asioita jotka eivät edes pitäneet paikkaansa. Ehkä liittyi niihin.
Sama kokemus ammattikorkeasta. Ei päässytkään enää ryhmiin mukaan vaan sai itsekseen tehdä. Noh, tulipahan tehtyä riittävällä huolellisuudella.
Tiesittekö sitä että ei ne kuolleet sukulaiset käy teitä "lohduttamassa ja antamassa turvaa" kyse on aina riivaja hengitä jotka tekeytyy näiksi kuolleiksi sukulaisiksi, siksi on vaarallista luulla ja turvautua siihen et "tunsin lämmön tunsin/näin kuolleen sukulaiseni seisomassa sänkyni edessä"