Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Aika monikin tarina kuulostaa dissosiaatiolta täällä.

Vierailija kirjoitti:

Mies1981 kirjoitti:

Minun lapsuudessani on joitakin mysteereitä. Esimerkiksi se, että äitini mukaan kävin useana vuonna noidaksi naamioituneena virpomassa erään naapurissani asuneen tytön ja tämän pikkuveljen kanssa naapurustossa. Minä kyllä muistan, että leikin heidän kanssaan, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa, että minut olisi puettu johonkin noita-asuun, kasvoni olisi maalattu näyttämään noidan kasvoilta, että olisin askarrellut virpomisoksia tai että olisin käynyt virpomassa. Luulisi, että siitä olisi edes jotain mieleen jäänyt, mutta ei ole. Sitä paitsi epäilen, että en olisi suostunut pukeutumaan noidan vaatteisiin tai antanut maalata kasvojani. En myöskään ole koskaan oikein pitänyt askartelusta enkä juuri koskaan askarrellut muuta kuin päiväkodissa tai koulussa kun oli pakko ja olin lapsena erittäin ujo, niin olen melko varma, että en olisi uskaltanut mennä tuntemattomien ihmisten pihaan saati soittamaan heidän ovikellojaan vaikka mukana olisi ollut muitakin lapsia. Kuitenkin asuin omakotitalolla ja päästäkseen toisten ulko-ovelle olisi pitänyt mennä heidän pihaansa.

Muitakin tällaisia kummallisuuksia on, joita äitini on sanonut todeksi, mutta joista minulla ei ole mitään muistikuvaa. Esimerkiksi, että me olisimme hänen kanssaan leikkineet tuntikausia duploilla eli niillä isokokoisilla legoilla, että minulla oli iso, keltainen teddykarhu ja iso nukke. Tuo nukke esimerkiksi ihmetyttää minua siksi, että minä en muista minulla olleen lapsena mitään nukkeja, koska ainakaan minun lapsuudessani 1980-luvuilla ei saanut nukeilla leikkiä,

päinvastoin niitä pidettiin vain tyttöjen leluina ja minua kiellettiin koskemasta niihin, kun yritin niillä vaikka päiväkodissa leikkiä.

Käyvätkö lapset Intiassakin virpomassa samalla tapaa kuin täällä Suomessa?

Intia-tyyppi on siis mies, tätä en ollut aiemmin ymmärtänyt. Ei suuresti yllätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta katosi nuorena kaunis juhlamekko.  Se oli yhden kerran ylläni koulun juhlassa ja toisen kerran silloisen poikaystäväni armeija-ajan kurssijuhlassa.  Asuimme omakotitalossa, jossa oli eteisen yhteydessä sellainen iso lähes huoneeenkokoinen komero, josta meni rappuset vintille ja lisäksi oli säilytystilaa.  Vanhassa omakotitalossa se oli oikeastaan ainoa paikka, mihin saattoi laittaa tavaraa varastoon.  Muistan, kuinka laitoin sen mekon hellästi henkariin ja vedin päälle paperisen säilytyspussin, joita siihen aikaan oli.  Yritin sillä siis ehkäistä sitä "vintin hajua" mikä vaatteisiin helposti tuli kylmässä tilassa.  

Tuli kevät ja kesä ja lopulta syksy.  Oli taas joku juhla, mihin kaipasin mekkoani, mutta kas, kadonnut oli.  Ja ikuiseksi ajoiksi.  Haettiin äidin kanssa sitä jo lopulta vimmatusti, äitikin muisti kuinka olin laittanut sen säilöön eikä meinannut uskoa, että sitä ei löydy.  Vinttiin en sitä ollut vienyt, koska siellä ei oikein mitään säilytettykään, pelättiin hiiriä joita sinne joskus aina pääsi.  Tietysti sieltäkin etsin, mutta ei siellä ollut mitään.  Oliko joku voinut päästä salaa meidän eteiskomeroomme?  Ja vienyt pukupussissa olevan mekkoni.  Ei ihan mene kaaliin, mutta mihin se joutui.  Harmitti pirusti.  Ei sieltä koskaan mitään muuta kadonnut.  

Joku perheenjäsen tai vieras oli käynyt siellä komerossa hakemassa jotain muuta tms., ja vahingossa repäisi mekkosi rikki tai sotki siihen jotain, eikä kehdannut sanoa joten hävitti sen?

Se ainoo perheenjäsen, joka sen sitten olis voinut tehdä, olis ollut  meidän isä.  Kun ei meillä muita ollut.  En usko isästä, jos se olis jotenkin rikkonut tai sotkenut sen, isä olisi kyllä sanonut siitä.  Ja ihan kummissaan oli isäkin, joku muistikuva siitä mekosta silläkin oli.  Itse asiassa taisi mulle rähjätäkin siitä, että olen hukannut hyvän vaatteen, kun ei meillä sitä rahaa liikoja ollut.

Todella vaikea vieläkin keksiä mitään, mihin se olisi joutunut.  

Mutta olen minä myöhemmällä iällänikin onnistunut hukkaamaan tavaroita, kerrankin hävisi upouudet pitkikset.  Laitoin ne johonkin vaatehuoneen hyllylle vielä omassa kassissaan.  Sen jälkeen en ole niitä nähnyt.  Tästä on varmaan kymmenen vuotta.  Hiki hatussa niitäkin etsin.  Sen olen kyllä elämässä oppinut, että jos jotain ei pienellä hakemisella löydy, silloin on parempi jättää hakematta.  Se löytyy sitten vahingossa jostain, mistä ei ikinä olisi osannut etsiä.  

Kerran hukkui passi.  Meinasi jäädä viisumin haku tekemättä, kun ei passi ollutkaan siellä missä piti.  Kummasti se löytyi sitten kirjahyllystä kirjojen takaa.  Onneksi oli vielä aikaa hakea viisumi.  Mutta miten se sinne oli joutunut?

Vierailija kirjoitti:

Mieleeni on muistunut yksi tarina lapsuudesta, josta en ole varma, että tapahtuiko se ihan oikeasti, vai oliko se vain todentuntuista unta. Elettiin vielä jotain 80-lukua, ja olin varmasti silloin reilusti alle kouluikäinen. Olin isäni kanssa kesällä jossain ulkoilmakirppiksellä, ja harhailin siinä yksiksenikin ihmisten keskellä. Siinä sitten eräs vastaan tullut tuntematon mieshenkilö ojensi minulle sellaisen oikein vanhanaikaisen kattokiskoon asennettavan spottivalaisimen, ja valoista ja lampuista silloin kiinnostuneena olin tietysti ilahtunut saamastani. Muistan vielä sen, kun illemmalla kotona istuin pihakeinussa se valaisin kädessä, ja haaveilin, että miten sen saisi käyttöön. Isäni sanoi, että se vaatii kiskon, ja alkoi tapansa mukaan hermostumaan, että taisi tulla riesa jo siitä lampusta.

Vaikka tapauksen näin suurpiirteisesti muistan noinkin elävästi, mutta muuten yksityiskohtaisemmin on muistikuvat melko hatarat, ja olen nyt aikuisiällä epäillytkin koko tarinan todenperäisyyttä, että olisikohan se sittenkin ollut vain unta. Ensinnäkin, miksi joku tuntematon vastaantuleva mies olisi juuri minulle, pienelle tuntemattomalle pojannappulalle halunnut antaa jonkun vanhan spottivalaisimen. Isänikään ei muista koko tapausta, enkä muista missään meidän nurkissa kyseistä valaisinta sen jälkeen lojuneen. Tämä tarina on siis jäänyt myöhemmin mysteeriksi, että tapahtuiko se oikeasti, vai oliko se vain todentuntuista unta.

Minulla on samantyyppinen kokemus. Todella häiritsevää, kun muuten on niin hyvä muisti ihan vuosilukuja ja kuukausia myöten. Tekemiseni muistan ihan kuukausia myöten noin 7-vuotiaasta asti tähän päivään saakka, pystyn nimeämään elämästäni tapahtuman mikä tapahtui vaikkapa joulukuussa 2008.

Mutta yhdestä tapahtumasta en ihan oikeasti tiedä. Olin äärimmäisen eläinrakas lapsi ja varsinkin koirista pidin. Haaveenani oli iso koira, seefferi tms.

Oltiin siis mökillä ja yhtäkkiä pihaan juoksi jostain sudennäköisiä koiria. Juoksentelin ja leikin näiden koirien kanssa pihalla, ja ne olivat siellä luonamme pitkään. Yksi niistä istui rannalla ja äiti käski jättää sen rauhaan. Pitkään olin innoissani tapahtuneesta ja leikin sen tapahtuvan uudestaan. Mutta kun en enää kuollaksenikaan muista, oliko se totta ja milloin se tapahtui. Koko tapahtuma tuntuu unenomaiselta, enkä edes osaa sanoa, minkä ikäinen olen ollut. Muistan vaan että olin onnellinen ja se oli unelmieni täyttymys, saada viettää päivä tuntemattomien koirien kanssa. 

Minulla oli ollut muutaman päivän bileputki joskus parikymppisenä, ja olin lähtenyt aina uuteen nousuun vaikka oli ollut huono olo ja krapula. Ehkäpä kolmantena tai neljäntenä iltana mentyäni nukkumaan säpsähdin pian täysin hereille. Näin tumman mieshahmon seisovan huoneen nurkassa kasvot minuun päin ja jonkin pahan olevan läsnä. Seuraavaksi tajusin olevani peittoon kääriytyneenä kämppiksen huoneessa, jolle sopersin paniikissa että huoneessani on joku mies. Kämppis oli ollut vielä hereillä, enkä unohda sitä huolestunutta ilmettä mikä hänellä oli kasvoillaan. Samassa jotenkin tajusin nähneeni näkyjä, mutta kämppis kävi vielä katsomassa ja eihän siellä ketään ollut. Luulen että joku juoppohulluuskohtaus se oli. Nykyään en juo enää paljoa (enkä silloinkaan monen päivän putkia lukuunottamatta tuota kertaa).

Toisenlainen tapaus tapahtui päivänä jona laitoimme mieheni kanssa avioeropaperit vetämään ja jouduin lähteä vielä iltatöihin sydän särkyneenä. Vähän matkaa kuljettuani eräs lapsi lähestyi minua, ja vaikutti että hän haluaa kysyä neuvoa tms joten pysähdyin. Hän ojensi minulle valkoisen ruusun. Hämmennyksissäni kysyin että haluaako hän antaa sen minulle. Hän hymyili ja nyökkäsi tsemppaavasti ja lähti lapsenomaisesti hyppelehtimään pois päin. Oikeasti koulussa on varmaan annettu tehtäväksi lahjoittaa ruusu jolle kulle naiselle tms koska oli naisten päivä. Minulle tuo oli vähän kuin merkki että ratkaisu oli oikea, kaikki kääntyy vielä hyväksi ja nyt on oltava vahva.

Nuorena join monta päivää putkeen ja sain keskellä yötä jonkinlaisen 'juoppohulluuskohtauksen', jonka aikana juttelin huoneessa olevalle ihmishahmolle. Menin vessaan ja sillä aikaa hahmo oli hävinnyt makkarista. Puhuin vielä hävinneelle hahmolle. Nukuin loppu aamuyön hyvin. Seuraavana päivänä muistin keskustelut hahmon kanssa. Hän ei siis puhunut. Minä puhuin.

Koskaan sen jälkeen ei ole tuollaista tapahtunut

Tuo spottivalaisinjuttu toi mulle mieleen sen, kun pienenä tyttönä, alle kymmenvuotiaana, tulin koulusta kotiin, niin vastaan tuli polkupyörällä mies, ja pysähtyi kohdalleni.  Hän otti pyörän tarakalta ison mytyn ja antoi minulle, sanoi että vie tämä kotiisi, tämä on lämpönen.  Se oli paperiin kääritty ja narulla sidottu.  

Kotona avattiin se, ja siellä oli lampaantalja.  Ihan puhdas ja uuden näköinen.  Äiti tuuletteli sitä kuitenkin varmuuden vuoksi ja se jäi meille sitten.  Olihan se ihana.  Ikinä ei sitä miestä näkynyt sen jälkeen, enkä sitä siis tuntenut.

Että sattuu sitä kaikenlaista.  En usko tuossa spottivalaisinhommassakaan olevan mitään sen kummempaa, kuin että joku siellä kirpputorilla oli tehnyt väärän ostoksen ja halusi vaan päästä siitä eroon, antoi sen sitten vaan jollekin lapselle, joka ei osannut kieltäytyä.   Ehkä.  Ainahan joku selitys on.  Sillä lampaantaljallakin on varmaan joku samanlainen historia, jostain se mies oli sen saanut (ellei peräti ottanut) ja johonkin sen sitten vaan halusi työntää pois käsistään.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kokenut elämäni aikana yhden selittämättömän jutun, se ei varsinaisesti jäänyt vaivaamaan mutta sai uskomaan että elämässä on jotain muutakin kuin minkä voi aisteilla havaita.

Olin yli kolmekymppinen, kihloissa ja ensi kertaa raskaana. Se ei ollut varsinainen yllätys koska emme olleet käyttäneet ehkäisyä, lasta emme kuitenkaan olleet suunnitelleet sen kummemmin. Suhteemme voi tosi huonosti ja kun raskaus selvisi minulle, ahdistuin. Miten selvitä lapsen ja kehnon suhteen kanssa? Mies kommentoi tyyliin 'niin, jos se sitten edes on mun', mikä kertoo hyvin suhteemme tilasta. En ollut kuitenkaan käynyt vieraissa ja minulle oli siis päivänselvää että hän on isä.

Taloudellisesti kaikki oli ok mutta lähipiirissäni ei ollut pieniä lapsia eikä sairas äitini voinut olla minkäänlaisena tukena. En uskonut itseeni enkä halunnut riitaisaa yhdessäoloa tai sen paremmin yksinhuoltajuutta. Olin ihan hajalla ja päätin että keskeytän raskauden. Lääkärille kerroin tilanteestani, hän oli myötätuntoinen ja aika keskeytykseen varattiin ilman sen kummempia pohtimisia.

Ahdistukseni ei silti hälvennyt. Olin aina ajatellut että joskus minulla on lapsi. Olin viettänyt pitkäksi venähtäneen nuoruuden ja toisessa tilanteessa olisin ollut iloinen raskaudesta. Heräsin joka aamuyö miettimään teenkö oikein. Määräpäivä lähestyi. Toivoin että joku olisi kertonut minulle mitä tehdä.

Eräänä yönä heräsin taas miettimään. Muistan että makasin vatsallani ja katselin herätyskellon viisareita. Mietin menenkö keskeytykseen vai en? Miten tietäisin mikä on paras ratkaisu? Olin aivan hereillä ja muistan edelleen miten yhtäkkiä tunsin kuin lämpimän ohuen säteen joka lähti liikkeelle jaloistani ja liikkui kevyesti koko kehoni läpi ylös päälakeen asti. Se ei ollut mikään väristys vaan jotain ennenkokematonta. En ollut koskaan uskonut mihinkään yliluonnolliseen mutta tämä tuntui joltakin mikä selvästi tuli kehoni ulkopuolelta. 'Säde' ei ollut vielä kulkenut loppuun kun päähäni pulpahti outo ajatus 'tässä se vastaus tulee'. Hetki meni ohi mutta mieleni oli kirkas ja siitä hetkestä ajatukseni vailla epäröintiä, pidän lapsen. Muistan herätessäni aamulla vielä kyselleeni itseltäni, no oletko varma? Jees, olen!

Olen ollut ikuinen jossittelija mutta tässä asiassa en enää jossitellut. Aamulla menin töihin ja sieltä sitten soitin sairaalaan ja peruin ajan joka olisi ollut aivan muutaman päivän päässä. Muistan että hoitaja jolle puhuin kuulosti iloiselta päätöksestäni. Tottakai välillä tulevaisuus edelleen pelotti, synnytys ja lapsen terveys ym. mutta en hetkeäkään enää katunut ajan perumista. Myöhemmin opin että suurin osa peloistani ja epävarmuudestani oli turhaa, ainoa todellinen pelko on lapsen menettämisen pelko josta ei koskaan pääse.

Nyt minulla on kohta aikuinen lapsi joka suunnittelee omaa elämäänsä ja olen ollut hänestä niin onnellinen. Suhteeni ei kestänyt mutta isänsä on ollut hyvä isä ja yhtä onnellinen lapsestamme kuin minäkin. Elämä on ollut välillä niukkaa, ja väännöiltä isänsä kanssa ei ole vältytty mutta kaikki on kuitenkin järjestynyt. Olen välillä pohtinut mitä olisin päättänyt ilman tätä kokemusta. En todellakaan tiedä. Se mitä koin ei ole yhtään pelottanut jälkeenpäin, siitä tulee vain edelleenkin ajatus että jokin piti huolta minusta ja elämästäni silloin.

En ole tästä kertonut kuin parille läheisimmälle ihmiselle.

Kuka tai mikä se sitten vaikuttikin yhteen elämäni tärkeimmistä päätöksistä, kiitos. Oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Jotenkin ihmeellistä että ”emme olleet suunnitelleet lasta” ja sitten ei käytä ehkäisyä. En halua kuulostaa ilkeältä mutta jos on edes 10-vuotiaan tiedot ihmisen biologiasta niin silloin tietää että se lapsi tulee ilman ehkäisyä. Sama jos istuttaa vaikka kukansiemeniä multaan ja sitten ihmettelee kun sieltä tulee kukkia ja miettii pitäisikö kukat vai ei. Päätös lapsestahan oli tehty jo silloin kun harrastaa säännöllistä seksiä ilman ehkäisyä. Vai oliko tarkoitus käyttää aborttia ehkäisykeinona?

Hienoa että kaikki kääntyi kuitenkin hyvin.

Olet oikeassa, on varmasti omituista että näin todellakin oli. Tuntuu että ihmiset nykyään suunnittelevat elämänsä sekunnin ja desilitran tarkkuudella. En osaa jälkeenpäinkään sanoa, miksi harrastimme seksiä ilman ehkäisyä vaikka emme varsinaisesti suunnitelleet perheenlisäystä. Se oli ajattelematonta. Enkä todellakaan miettinyt aborttia ehkäisykeinona. Ajattelin ehkä että ei se tärppää kuitenkaan. Tai sitten en yksinkertaisesti ajatellut mitään.

Joskus vain elämässä tekee jotain missä ei ole varsinaisesti järkeä. Minä olen aina välillä tehnyt niin, oikein tai väärin.

Ja kyllä, hienoa että kaikki päättyi näin.

Niin no ei sitä sekunnin tai desilitran tarkkuudella tarvi suunnitella. Lapsen saaminen on kuitenkin hieman eri asia, siinä päätät toisten ihmisten elämästä kymmeniksi vuosiksi (isä, lapsi). On aikamoista välinpitämättömyyttä, vastuuttomuutta ja henkistä laiskuutta olla ”viitsimättä ajatella” asiaa. Ihan sama mitä omalla elämällään tekee mutta tässähän on kyse muidenkin elämästä.

Melkein kuulostat siltä, kuin se isä ei olisi aivan yhtälailla päättänyt olla käyttämättä ehkäisyä. Mieti nyt vähän. Voisit saman tuen sanoa, että se mies tässä laiskuuttaan päätti äidin ja lapsen elämästä.

Tämä on erikoinen juttu, ja on tapahtunut minulle jo kahdesti. Asun hiljaisella alueella, jossa ei ole muuta kuin asuintaloja ja keskellä yksi toimistorakennus - outo paikkavalinta mielestäni, tämä alue on kaukana keskustasta ja muita liikerakennuksia tai kauppoja ei sijaitse lähelläkään. Joka tapauksessa olin tässä alkuvuodesta tulossa kotiin keskustasta yömyöhään, kello oli lähemmäs kolme. Reittini bussipysäkiltä kotiin kulkee hiljaista tietä tuon toimistorakennuksen ohi ja osittain parkkipaikan poikki. Öisin en ole ikinä nähnyt tuolla matkalla muita ihmisiä. Nyt kun kuitenkin kävelin parkkipaikalla, alkoi rakennuksen suunnalta yhtäkkiä kuulua hillitöntä metallista kolinaa - kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi hakannut kaltereita jollain metallisella esineellä. Säikähdin tietenkin ja kiirehdin puolijuoksua kotiovelle.

Nyt pari viikkoa sitten olin jälleen samanlaisella reissulla, ja kello oli taas siinä kolmen tai neljän välillä. Kolina kuului parkkipaikalla taas, nyt huomasin että se kuului toimistorakennuksen pihalla olleen pyöräkatoksen (tms.) sisältä. Kun olin päässyt takaisin kävelytielle ja vilkaisin taakseni, huomasin että katoksen viereen oli ilmestynyt ulkomaalaisen näköinen mies tupakkaa poltellen. Katsoin taakseni uudelleen vielä kotipihaan päästyäni ja silloin näin, että parkkipaikalle oli ajanut auto ja sieltä nousi toinen mies, joka käveli tämän pihalla seisseen luo. 

Pitkä sepustus, mutta on siis jäänyt mietityttämään, että mitä nuo miehet touhusivat siellä toimistorakennuksella aamuyöllä, ja vielä viikonloppuna? Kuten sanoin, toimistorakennus on keskellä ei mitään ja tuohon aikaan sen lähettyville eksyvät vain alueella asuvat. Ja mitä ihmettä se kolina oli - liittyikö se noiden miesten tekemisiin, vai mistä se kuului? Varmasti tälle on jokin järkevä selitys, mutta kummastuttaa vain.

Eilen lähdin fillarilenkille ja pyysin avaimen pyörään tyttäreltäni. Avain on irrallinen, ei nipussa muiden avainten kanssa, koska se jää roikkumaan fillarin lukkoon kiinni sillä ajaessa. Ajoin fillariosuuden, laitoin fillarin lukkoon, avaimen vetoketjutaskuun ja jatkoin matkaa metsään kävellen. Tulin takaisin metsäosuudelta fillarille ja kaivelin taskua. Avainta ei ollut taskussa. Kirosin ja manasin ja huomasin sitten, että miten on mahdollista, että avain on kotiavainnipussani, sellasessa vaikeasti avattavissa olevassa avainrenkaassa.

Tämmönen oli minun pääsiäisihmeeni. Onneksi oli.

Pilailin yhden miehen kustannuksella netissä. Kerroin olevani nuori nainen, joka asuu toisella puolella Suomea, ja olin olevinani kiinnostunut tästä miehestä jne... Keskustelimme paljon ja mies oli todella kiinnostunut. Tätä jatkui pari vuotta. Toissa kesänä mies kertoi, että hän haluaa vihdoinkin tavata. Sanoin että se sopii, mutta emme vielä sopineet mitään tiettyä aikaa ja paikkaa, ja mietin minkä tekosyyn keksisin ettei voi tavata. En keksinyt hyvää tekosyytä, mutta se ei lopulta ollut edes tarpeen, koska miehestä ei kuulunut enää koskaan mitään. Se vähän ihmetytti, että miksei hän enää ottanut yhteyttä, kun oli juuri ollut puhetta tapaamisesta. Mies tuntui sen verran kiltiltä ja rehelliseltä, etten oikein usko hänen valehdelleen ja olleen naimisissa tai vastaavaa. Luulen, että hänelle tuli jonkinlainen este, mutta mikä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta katosi nuorena kaunis juhlamekko.  Se oli yhden kerran ylläni koulun juhlassa ja toisen kerran silloisen poikaystäväni armeija-ajan kurssijuhlassa.  Asuimme omakotitalossa, jossa oli eteisen yhteydessä sellainen iso lähes huoneeenkokoinen komero, josta meni rappuset vintille ja lisäksi oli säilytystilaa.  Vanhassa omakotitalossa se oli oikeastaan ainoa paikka, mihin saattoi laittaa tavaraa varastoon.  Muistan, kuinka laitoin sen mekon hellästi henkariin ja vedin päälle paperisen säilytyspussin, joita siihen aikaan oli.  Yritin sillä siis ehkäistä sitä "vintin hajua" mikä vaatteisiin helposti tuli kylmässä tilassa.  

Tuli kevät ja kesä ja lopulta syksy.  Oli taas joku juhla, mihin kaipasin mekkoani, mutta kas, kadonnut oli.  Ja ikuiseksi ajoiksi.  Haettiin äidin kanssa sitä jo lopulta vimmatusti, äitikin muisti kuinka olin laittanut sen säilöön eikä meinannut uskoa, että sitä ei löydy.  Vinttiin en sitä ollut vienyt, koska siellä ei oikein mitään säilytettykään, pelättiin hiiriä joita sinne joskus aina pääsi.  Tietysti sieltäkin etsin, mutta ei siellä ollut mitään.  Oliko joku voinut päästä salaa meidän eteiskomeroomme?  Ja vienyt pukupussissa olevan mekkoni.  Ei ihan mene kaaliin, mutta mihin se joutui.  Harmitti pirusti.  Ei sieltä koskaan mitään muuta kadonnut.  

Joku perheenjäsen tai vieras oli käynyt siellä komerossa hakemassa jotain muuta tms., ja vahingossa repäisi mekkosi rikki tai sotki siihen jotain, eikä kehdannut sanoa joten hävitti sen?

Se ainoo perheenjäsen, joka sen sitten olis voinut tehdä, olis ollut  meidän isä.  Kun ei meillä muita ollut.  En usko isästä, jos se olis jotenkin rikkonut tai sotkenut sen, isä olisi kyllä sanonut siitä.  Ja ihan kummissaan oli isäkin, joku muistikuva siitä mekosta silläkin oli.  Itse asiassa taisi mulle rähjätäkin siitä, että olen hukannut hyvän vaatteen, kun ei meillä sitä rahaa liikoja ollut.

Todella vaikea vieläkin keksiä mitään, mihin se olisi joutunut.  

Mutta olen minä myöhemmällä iällänikin onnistunut hukkaamaan tavaroita, kerrankin hävisi upouudet pitkikset.  Laitoin ne johonkin vaatehuoneen hyllylle vielä omassa kassissaan.  Sen jälkeen en ole niitä nähnyt.  Tästä on varmaan kymmenen vuotta.  Hiki hatussa niitäkin etsin.  Sen olen kyllä elämässä oppinut, että jos jotain ei pienellä hakemisella löydy, silloin on parempi jättää hakematta.  Se löytyy sitten vahingossa jostain, mistä ei ikinä olisi osannut etsiä.  

Kerran hukkui passi.  Meinasi jäädä viisumin haku tekemättä, kun ei passi ollutkaan siellä missä piti.  Kummasti se löytyi sitten kirjahyllystä kirjojen takaa.  Onneksi oli vielä aikaa hakea viisumi.  Mutta miten se sinne oli joutunut?

Entä olisiko joku vieras voinut sen hävittää?

Itseltäni on kyllä myös hävinnyt tavaroita, nyt viimeisimmäksi villasukat joita käytin kerran ja muistan kyllä mihin laitoin ne... Joskus tavarat löytyy sitten joskus, joskus ne jää kadoksiin, ei löydy edes muutossa. Välillä myös kun etsii jotain avaimia, kännykkää tms. jotain kymmenen minuuttia ja sitten yhtäkkiä se ilmestyykin siihen pöydälle mistä on katsonut monta kertaa :D Ihan kun olisi joku sokea piste silmissä välillä. Outoa.

Tuolle, kuka pohti huumasiko exä hänet. Minut on kerran huumattu ja tiesin sen kyllä heti. Itse join nuorempana aika reippaastikin ja huomasin heti, ettei tämä olo ole nyt samanlaista kuin silloin jos juo pelkkää alkoholia liikaa. Kaverit epäilivät asiaa, mutta se varmistui sitten sairaalassa. Muutenkin tuo kuvauksesi olostasi sopisi hyvin joihinkin tyrmäystippoihin tms. ellet sitten ollut tosi kokematon alkoholin kanssa ja tuo määrä oli sinulle aivan liian paljon. Totuutta asiasta ei kuitenkaan tiedä kuin exäsi.

Olin ystäväni luona toisessa kaupungissa juhlimassa, oltiin humalassa muttei missään räkäkännissä eikä keltään mennyt muisti. Meitä oli siis me kolme , minä ysyäväni ja ystävän avomies. Molemmat olen tuntenut jo vuosia ja olemme ennenkin juhlineet yhdessä.

Kotiin tultuamme söimme pitsaa ja sitten menimme nukkumaan, minä olohuoneen sohvalle ja ystäväni miehineen makkariin. En nukahtanut ihan heti vaan kuulin ,kun hissi liikkui rappukäytävässä ja joko ystäväni tai tämän mies meni vessaan. Aamulla heräsin lievässä kankkusessa, mutta lisäksi jalkaani kuumotti ja tykytti oudosti. Kiljaisin kauhusta vedettyäni peiton pois ja myös ystäväni meni tolaltaan , jalkani oli nimittäin palanut polvesta alaspäin. Miten? En ollut tuntenut kipua eikä lähellä ollut esim tulikuumaa patteria ja luulisihan nyt kännissäkin heräävän jos jalka käryää patteria vasten ..

En saanut farkkuja jalkaan , lainasin ystäväni hametta että pääsin päivystykseen , ottivat vaikka olinkin ulkopaikkakuntalainen.

Sairaalassa lääkäri sanoi että jalalleni on täytynyt kaatua kiehuvaa vettä !

Tapauksesta on nyt 10 vuotta ja välillä puhumme siitä ystäväni kanssa , että mitä ihmettä sinä yönä kävi?

Vierailija kirjoitti:

Olin ystäväni luona toisessa kaupungissa juhlimassa, oltiin humalassa muttei missään räkäkännissä eikä keltään mennyt muisti. Meitä oli siis me kolme , minä ysyäväni ja ystävän avomies. Molemmat olen tuntenut jo vuosia ja olemme ennenkin juhlineet yhdessä.

Kotiin tultuamme söimme pitsaa ja sitten menimme nukkumaan, minä olohuoneen sohvalle ja ystäväni miehineen makkariin. En nukahtanut ihan heti vaan kuulin ,kun hissi liikkui rappukäytävässä ja joko ystäväni tai tämän mies meni vessaan. Aamulla heräsin lievässä kankkusessa, mutta lisäksi jalkaani kuumotti ja tykytti oudosti. Kiljaisin kauhusta vedettyäni peiton pois ja myös ystäväni meni tolaltaan , jalkani oli nimittäin palanut polvesta alaspäin. Miten? En ollut tuntenut kipua eikä lähellä ollut esim tulikuumaa patteria ja luulisihan nyt kännissäkin heräävän jos jalka käryää patteria vasten ..

En saanut farkkuja jalkaan , lainasin ystäväni hametta että pääsin päivystykseen , ottivat vaikka olinkin ulkopaikkakuntalainen.

Sairaalassa lääkäri sanoi että jalalleni on täytynyt kaatua kiehuvaa vettä !

Tapauksesta on nyt 10 vuotta ja välillä puhumme siitä ystäväni kanssa , että mitä ihmettä sinä yönä kävi?

Lämmitittekö pizzan uunissa? Palovamma on voinut tulla kuumasta uuninluukusta. Se ei tunnu heti, varsinkaan kun potilas on alkoholilla puudutettu. Toinen vaihtoehto on, että juhlinnan aikana joku on kaatanut vahingossa kuuman kahvin tai teen jalallesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ystäväni luona toisessa kaupungissa juhlimassa, oltiin humalassa muttei missään räkäkännissä eikä keltään mennyt muisti. Meitä oli siis me kolme , minä ysyäväni ja ystävän avomies. Molemmat olen tuntenut jo vuosia ja olemme ennenkin juhlineet yhdessä.

Kotiin tultuamme söimme pitsaa ja sitten menimme nukkumaan, minä olohuoneen sohvalle ja ystäväni miehineen makkariin. En nukahtanut ihan heti vaan kuulin ,kun hissi liikkui rappukäytävässä ja joko ystäväni tai tämän mies meni vessaan. Aamulla heräsin lievässä kankkusessa, mutta lisäksi jalkaani kuumotti ja tykytti oudosti. Kiljaisin kauhusta vedettyäni peiton pois ja myös ystäväni meni tolaltaan , jalkani oli nimittäin palanut polvesta alaspäin. Miten? En ollut tuntenut kipua eikä lähellä ollut esim tulikuumaa patteria ja luulisihan nyt kännissäkin heräävän jos jalka käryää patteria vasten ..

En saanut farkkuja jalkaan , lainasin ystäväni hametta että pääsin päivystykseen , ottivat vaikka olinkin ulkopaikkakuntalainen.

Sairaalassa lääkäri sanoi että jalalleni on täytynyt kaatua kiehuvaa vettä !

Tapauksesta on nyt 10 vuotta ja välillä puhumme siitä ystäväni kanssa , että mitä ihmettä sinä yönä kävi?

Lämmitittekö pizzan uunissa? Palovamma on voinut tulla kuumasta uuninluukusta. Se ei tunnu heti, varsinkaan kun potilas on alkoholilla puudutettu. Toinen vaihtoehto on, että juhlinnan aikana joku on kaatanut vahingossa kuuman kahvin tai teen jalallesi.

Pitsa ostettiin mukaan ja lämmitettiin perillä mikrossa. Yökerhossa kovin moni tuskin juo kahvia, lähinnä sitä olisi kaljat saanut päälle. Usko pois, on mietitty vaikka  mitkä vaihtoehdot näiden vuosien aikana eikä missään tunnu olevan järkeä !

Minä olin mennyt naimisiin, mutta asuin vielä kotona vähän aikaa.  Oltiin saatu häälahjaksi kauniit untuvapeitot ja tyynyt.  Ne oli vielä muovipakkauksissaan odottamassa muuttoa yhteiseen kotiin.  Oli kesä ja me säilytettiin niitä ja muitakin tavaroitamme kotimme aitassa ihan lukkojen takana.

Sitten ne täkit ja tyynyt vaan katosi.  Niitä ei löytynyt kirveellä eikä sahalla.  Ne vaan oli kadonneet.  Itkin silmäni punaisiksi, kun ne oli niin kauniit vielä.  Ei niitä tosiaan ollut missään eikä kukaan tunnustanut mihinkään vieneensä ja miksi olisi vienytkään.

Oltiin sitten jo muutettu sinne yhteiseen asuntoon ja ostettu peitot ja tyynyt, kun yhtenä päivänä äiti ja isä tuli käymään ja niillä oli ne meidän häälahjapeitot ja tyynyt mukana.

Selitys oli se, että naapuritalossa oli syttynyt tulipalo.  Tosin naapuriin oli matkaa jonkin verrankin, asuttiin ihan maalla.  Se talo paloi aika pahasti ja ihmiset ketkä sinne meni auttamaan, heitteli viime hädässä tavaroita ulos, mitä vielä pystyi pelastamaan.  Joku heitti kuulemma sinne pihalle ne meidän tyynyt ja peitot, ne oli edelleen niissä muovipakkauksissaan.  

Siinä naapurissa asui sellainen vanhapoika yksinään, joka juopottelikin kovasti.   Ei mitään selitystä antanut sille, miksi ne peitot ja tyynyt oli siellä hänen talossaan.  Kai hän oli ne sieltä meidän aitasta varastanut, mutta mikä selitys on siihen, että se aitan ovi oli ihan normaalisti lukossa.  Lukko oli ehjä eikä ovea oltu mitenkään rikottu.  Aittaan ei ollut muuta sisäänpääsyä. Miten se oli ne sieltä saanut?  Ja miten se oli pystynyt ne viemään, kun olisihan joku nähnyt kun hän niitä sieltä raahaa.  Aitta oli ihan pihassa, ikkunoitten alla.  Ja väkeäkin talossa riittämiin.  Mutta ei se selittänyt mitään.   No saatiin takaisin kuitenkin.  Edelleen vaan mietityttää, että miten se oli sinne päässyt.  Taitaa olla jo kuollut sekin ukkeli.

Vierailija kirjoitti:

Olin ystäväni luona toisessa kaupungissa juhlimassa, oltiin humalassa muttei missään räkäkännissä eikä keltään mennyt muisti. Meitä oli siis me kolme , minä ysyäväni ja ystävän avomies. Molemmat olen tuntenut jo vuosia ja olemme ennenkin juhlineet yhdessä.

Kotiin tultuamme söimme pitsaa ja sitten menimme nukkumaan, minä olohuoneen sohvalle ja ystäväni miehineen makkariin. En nukahtanut ihan heti vaan kuulin ,kun hissi liikkui rappukäytävässä ja joko ystäväni tai tämän mies meni vessaan. Aamulla heräsin lievässä kankkusessa, mutta lisäksi jalkaani kuumotti ja tykytti oudosti. Kiljaisin kauhusta vedettyäni peiton pois ja myös ystäväni meni tolaltaan , jalkani oli nimittäin palanut polvesta alaspäin. Miten? En ollut tuntenut kipua eikä lähellä ollut esim tulikuumaa patteria ja luulisihan nyt kännissäkin heräävän jos jalka käryää patteria vasten ..

En saanut farkkuja jalkaan , lainasin ystäväni hametta että pääsin päivystykseen , ottivat vaikka olinkin ulkopaikkakuntalainen.

Sairaalassa lääkäri sanoi että jalalleni on täytynyt kaatua kiehuvaa vettä !

Tapauksesta on nyt 10 vuotta ja välillä puhumme siitä ystäväni kanssa , että mitä ihmettä sinä yönä kävi?

Kännissä nukkuessa ei välttämättä huomaa/tunne esim. kuumaa patteria. Exäni nukkui kuumaa lämpöpatteria vasten ja aamulla huomattiin vesikellot käsivarressa.

Vierailija kirjoitti:

Kerran yläasteella kotitaloustunnilla minusta kuulosti ihan siltä, että eräs luokkakaverini olisi pieraissut, ja se yllätti minut, koska luokkakaverini eivät koskaan piereskelleet ainakaan tuntien aikana ja muiden kuullen. Se ei koskaan varmasti selvinnyt, oliko se oikea pieru, mutta kuulosti ainakin melko aidolta. Tämä kaveri siis ei koskaan ottanut siihen kantaa.

Tämä on kertakaikkiaan hyvä!

Tutkikaamme huolella pieruja sekä pierunkaltaisia äännähdyksiä!

Muistan lapsuudessa yhden kamalan asian. Oli lämmin kesäpäivä ja sain yhtäkkiä typerän idean päähäni kun näin katon rajassa pääskysen pesän; päätin kokeilla sitä harjan varrella. Otin varren ja tökkäsin pesää. No eihän se tietenkään sitä kestänyt vaan murtui ja sieltä tipahti pääskyn poika kädelläni joka siinä äänteli peloissaan. Katsoin taivaalle jossa lenteli aikuisia pääskyjä. Laskin poikasen viereiselle pellolle suojaan mutta se tilanne oli minulle traumaattinen. Makasin sohvalla ainakin tunnin tapauksen jälkeen syyllisyyden tuskissani (kun olen ollut aina hyvin eläinrakas). Olin ihan varma että pesä kestää. Sen jälkeen en kokeillut rikkoa yhtäkään pesää. Tilanne vieläkin puistattaa minua.